Me­ne­mi­set kiin­nos­ta­vat rajalla

Jos lähtee esimerkiksi hiihtovaellukselle Urho Kekkosen kansallispuistoon, maastossa saattaa tavata rajavartijoita. Mitä heidän toiminnastaan on hyvä tietää?

Ei pidä hämmentyä, kun rajamies pysähtyy kohdalle ja tiedustelee, mistä olet tulossa ja minne olet menossa. Kyseessä on vakiokysymys, jonka he esittävät kaikille maastossa kohtaamilleen ihmisille, kulkijan ulkonäöstä ja varustuksesta riippumatta.

Maastopartioiden tehtävä on ennaltaehkäistä ja selvittää muun muassa rajavyöhykerikkomuksia. Siksi he haluavat olla selvillä siitä, millaista väkeä itärajan tuntumassa liikkuu.

Rajavartijoiden esittämillä kysymyksillä on kuitenkin myös toinen tavoite.

Heitä kiinnostaa retkeilijöiden kyky selvitä erämaassa. Rajan läheisillä selkosilla rajavartijat toimivat nimittäin turvallisuusviranomaisina yhteistyössä pelastuslaitoksen kanssa.

– Alueensa maaston ja olosuhteet tuntevat rajamiehet hälytetään hyvin helposti ensimmäisenä paikalle, kun ihminen pitää pelastaa maastosta, vahvistaa rajojenvalvontaupseeri Jani Brännare Lapin rajavartiostosta.

Vaeltajan kohdatessaan rajavartijat katsovat samalla, onko hänellä erämaaolosuhteisiin asianmukaiset varusteet. Kaikilla ei ikävä kyllä ole. Joku lähtee kairaan kapeilla latusuksilla, sillä oletuksella, että keli on täydellinen koko reissun ajan.

– Silloin voidaan neuvoa, missä on poronhoitajien ja rajavartijoiden kelkkapolanteita, joita pitkin hiihtäminen on helpompaa. Vuosittain kairasta tuodaan myös retkeilijöitä pois, kun heidän kuntonsa on pettänyt, Brännare kertoo.

Vartijat lukevat vieraskirjoja

Brännare korostaa, että oma reittisuunnitelma kannattaa kertoa rajamiehille avoimesti. Se helpottaa ja nopeuttaa heidän työtään, jos jotain sattuu ja retkeilijä eksyy. Silloin olisi tiedossa, mistä päin retkeilijää kannattaa alkaa etsiä.

Lisäksi omista aikeista kannattaa kertoa kohtaamilleen muille vaeltajille ja autiotupien vieraskirjoihin.

– On myös tärkeää pysyä ilmoitetussa reittisuunnitelmassa. Kun rajamiehet kartoittavat kadoksissa olevan mahdollista sijaintia, he monesti lukevat autiotupien vieraskirjoja, Brännare sanoo.

Retkeilyharrastaja Jaakko Virtasella on kerrottavanaan valaiseva tosielämän esimerkki.

Hän oli hiihtämässä kevättalvella Käsivarren erämaa-alueella, kun sää vaihtui hankalaksi lumimyräkäksi. Pyry tuiskutti jäljet ja ladut umpeen. Surkean kelin takia eräs hiihtoporukka oli aamulla muuttanut kulkusuuntaansa, mutta muutos oli jäänyt laittamatta vieraskirjaan.

– Rajavartijat olivat tulossa määränpääksi ilmoitetulta tuvalta, jossa ei ollut porukasta mitään merkkiä. Kun he sen jälkeen lukivat toisella tuvalla reittisuunnitelmasta, tilanne oli hämmentävä. Olivatkohan hiihtäjät eksyneet siinä myräkässä?

– Kohdatessaan minut rajavartijat kyselivät, olinko sattumalta tavannut tuon hiihtoporukan. Onneksi olin. Pystyin varmistamaan, että he olivat hyvää vauhtia etenemässä kohti Kilpisjärveä, ja kaikki on kunnossa.

Näin ollen isommilta maastoetsinnöiltä vältyttiin. Virtasen mukaan eleistä huomasi, että tilanne stressasi varsinkin nuorempaa rajavartijaa.

Säätietoja saa kysyä muuten vaitonaisilta vartijoilta

Virtanen kertoo, että hän on itsekin vahingossa aiheuttanut rajavartijoille päänvaivaa.

– Olin lähtenyt huiputtamaan tunturia ja jättänyt ahkioni tunturin alle. Rajavartijat tulivat kelkoillaan perässä etsimään. He luulivat, että saatoin olla pulassa, kun ahkio lojui siellä ihan yksinään, Virtanen kertoo.

Tilanne olisi ollut helppo välttää. Virtasen olisi vain tarvinnut kiinnittää ahkionsa päälle lappu, jossa todetaan, että hän on lähtenyt päiväretkelle.

Kun Virtanen kohtaa vaelluksillaan rajavartijoita, hänellä itselläänkin on yleensä heille kysymys: millaista säätä lähipäiviksi on ennustettu?

Esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuistossa puhelinkenttää saattaa reitistä riippuen löytyä ainoastaan tunturien lakialueilta, ja talvella kännykän käyttö voi olla näissäkin paikoissa mahdotonta, vaikkapa viiman vuoksi.

Rajavartijat ovat puheissaan melko pidättyväisiä, mutta säätiedusteluihin he vastaavat mielellään. Heidän intressinään on varmistaa, että retkeilijät osaavat tehdä erämaassa mahdollisimman fiksuja päätöksiä ja kaikki sujuu turvallisesti.

Yksi tunturi on poikkeus

Vaikka turvallisuustilanne itärajalla on kiristynyt viime vuosina, Lapin rajavartiolaitos myöntää edelleen rajavyöhykelupia Korvatunturilla vierailuun. Lupa on voimassa ainoastaan Korvatunturille johdattavalla, maastoon merkityllä reitillä, eikä siltä saa poiketa. Luvan yhteydessä matkailija saa yksiselitteiset ohjeet vyöhykkeellä käyntiin.

Muualla rajavyöhykeluvan saanti edellyttää vahvat perusteet.

– Yleisenä ohjeena voidaan pitää, että rajavyöhykelupa voidaan myöntää, jos omistaa vyöhykkeellä maata tai menee sinne työnteon vuoksi. Lupaa ei myönnetä, jos haluaisi tehdä rajavyöhykkeellä jotain sellaista, mitä voi harrastaa myös vyöhykkeen ulkopuolella, Brännare selittää.

Käytännössä rajavyöhykkeellä työskentelee Lapissa lähinnä poronhoitajia ja esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen tutkijoita.

Ainoastaan Suomen ja Venäjän rajalla on rajavyöhyke. Jos vaeltaa esimerkiksi Lemmenjoen kansallispuistossa tai Käsivarren erämaassa, Suomesta saa siirtyä Norjan puolelle vapaasti mistä kohtaa tahansa – kunhan mukana ei ole tullattavaa tavaraa. Maiden välillä on tosin poroaita, jonka ylittäminen saattaa olla hankalaa.

Huolimatta siitä, että raja Norjaan ja Ruotsiin on avoin, rajavartijat partioivat myös länsirajalla. Kyse on valtakunnanrajojen yleisvalvonnasta ja esimerkiksi rajamerkkien huollosta. Työn myötä rajavartijoille kehittyy vankka maaston tuntemus, jota voidaan tarvita pelastustehtävissä.

– Varsinkin Käsivarren erämaa-alueen vaativissa tunturiolosuhteissa tarvitaan usein rajavartijoita, Brännare sanoo.