– Ajatella minkä työn Sulo on tehnyt noitten karhujen eteen ja nytkö ne pitää tappaa?
Näin kuului kommentti Suurpetokeskusta koskevaan uutiseen Facebookissa. Kommentti keräsi yhteensä parisenkymmentä tykkäystä, surullista ja läheisyyttä kuvaavaa emojia. Se myös kuvaa hyvin ristiriitaa, joka Kuusamon suurpetokeskuksen ympärillä käytävässä keskustelussa on.
Filosofi Elisa Aaltola, miksi metsässä asuvia karhuja saa ihmisten mielestä ampua, mutta Juuso-karhua ei?
– Keskeisin syy on se, että ihmisillä on ihan tutkitusti taipumus välittää eniten yksilöistä, kun taas suuret lukumäärät tai kasvottomat luokat kuten lajit herättävät vähemmän empatiaa, Aaltola vastaa.
Se tarkoittaa, että kun puhutaan metsästyksestä, ihmisten huoli on poissa. Metsästys kohdistuu tiettyyn lajiin ja sen yhteydessä puhutaan usein tietyistä lukumääristä.
– Esimerkiksi karhujen metsästyskiintiö etäännyttää ihmisten moraalipsykologista huolta.
Suurpetokeskuksen karhuilla sen sijaan on nimet, tarinat ja luonteenpiirteet. Ne tekevät eläimestä yksilön, jolla on persoona. Sitä kautta eläimestä tulee tunnistettava, Aaltola sanoo.
– Yksityiskohdista muodostuu tarina, joka on voimakas empatian herättäjä. Koetaan, että meillä itsellämme on tarina, ja nimettyyn eläimeen on sitä kautta helppo samastua.
Toinen hyvä esimerkki yksilöimisen vaikutuksista on Petteri Punakuono. Se edustaa yksilöä, johon kaikki porot samaistetaan. Siksi esimerkiksi monet brittituristit eivät halua syödä poronlihaa.
– Varsinkin lapselle se voi olla vaikea tilanne, jos tapettu Petteri tuodaan pöytään, Aaltola sanoo.
Ihmisillä on Aaltolan mukaan lajinomainen taipumus heijastaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan muihin, niin ihmisiin kuin eläimiin.
Inhimillistämisen Aaltola kokee sanana ongelmalliseksi, sillä sitä saatetaan käyttää myös väärin.
– Inhimillistäminen viittaa siihen, että luetaan vääriä piirteitä eläimiin, kuten ilkeyttä tai tuhmuutta. Mutta samankaltaisuuksien tunnistaminen ei ole väärin. Jos puhutaan esimerkiksi eläimen älykkyydestä tai kyvystä tuntea, ei kyseessä ole inhimillistäminen vaan tieteeseen perustuva realismi.
Suurpetokeskuksen viestinnässä on Aaltolan mukaan ollut virheellistä inhimillistämistä esimerkiksi silloin, kun karhuja on kuvattu ilkeiksi.
– Eläin ei ole ilkeä. Jos niin sanotaan, silloin kyky ymmärtää eläintä on puolitiessä.
Kun tehdään virheellistä inhimillistämistä, saatetaan vaatia eläimiltä liikaa ja saatetaan unohtaa eläimen oma eläimellinen näkökulma, Aaltola sanoo.
– Suurpetokeskuksen tapauksessa karhuilla on voinut olla kipua, turhautumista ja stressiä, jolloin karhu saattaa olla äreä tai vetäytyvä, Aaltola sanoo.
– Jos se tulkitaan ilkeydeksi tai tuhmuudeksi, eläimeen heijastetaan ihmisen omia oletuksia ja vaaditaan, että eläin käyttäytyisi paremmin, vaikka huonon olon syy on ihmisessä itsessään. Eläinten kunnioittaminen vaatii juuri sen, että me ymmärrämme, että eläimet eivät ole pieniä ihmisiä vaan ihan omanlaisiaan olentoja, joilla on oma näkökulmansa ja tunnemaailmansa.
Inhimillistämisellä voi siis olla paradoksaalinen seuraus, että eläimiä kohdellaan itse asiassa huonommin.
Miksi kesti niin kauan, että suurpetokeskuksen eläinten oloihin havahduttiin? Aaltola arvelee, että siellä on käynyt hurjan paljon ihmisiä, jotka ovat pitäneet suloisena sitä, että karhut maalaavat tai juovat limsaa.
– Asioita, joita karhut eivät luonnonvaraisina tekisi. Sivuun on jäänyt tilojen ahtaus ja se, etteivät eläimet pääse toteuttamaan lajiominaisia piirteitään tai tapojaan.
Samaa on nähtävissä monissa internetin eläinvideoissa. Kun eläin on suloinen, huomio kohdistuu suloisuuteen, ei muuhun, Aaltola sanoo.
– Eläin voi olla stressaantunut, kivuissa tai peloissaan, mutta koska se on suloinen, ihmiset jakavat videoita miettimättä eläinten hyvinvointia. Pelkkään suloisuuteen tai hauskuuteen keskittyminen saattaakin piilottaa realiteetit.
Aaltola toivoo, että Suurpetokeskuksen tapaus toimii jonkinlaisena herätyksenä sille, miten helposti yhteiskunta ummistaa silmänsä siltä, että eläimet voivat huonosti.
– Miettimään sitä, miten helposti eläimiä pidetään tavalla, josta eläimille aiheutuu haittaa ja kärsimystä. Se tapahtuu yhteiskunnan silmien alla.
Jotta herätys tapahtuisi, pitää pohtia myös sitä, mikä tähän on johtanut.
– Syyllisiä eivät ole pelkästään paikan pitäjät, vaan kaikki he, jotka ovat tavalla tai toisella tienneet, mitä siellä tapahtuu, mutta eivät ole puuttuneet asiaan, Aaltola sanoo.
Hän toivoo, että tapaus opettaisi ihmisille, että jos näkee epäkohtia, niihin kannattaa puuttua.
– Eläinten kohdalla on liian usein niin, että ihmiset arastelevat asiaan puuttumista ja oman kritiikin esiintuomista. Eläimet kuitenkin tarvitsevat ihmisen apua, sillä ne ovat haavoittuvassa asemassa, eivätkä voi auttaa itse itseään.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Eläin- ja ympäristöasioihin erikoistunut filosofi Elisa Aaltola on selvittänyt Kuusamon Suurpetokeskuksen eläimille vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja ulkomailta.
– Jos lopetuspäätös pitää, ilveksille ja osalle karhuista olisi rescuepaikat ulkomailla. Tarhoista, joihin on viety esimerkiksi entisiä sirkuskarhuja. Hollantilainen järjestö on paikkoja etsinyt ja sellaiset löytyi, Aaltola kertoo.
Aaltola toivoo, että suurpetokeskuksen toimitusjohtajan Pasi Jäntin suostuisi siirtämään eläimet tällaisiin hyviin olosuhteisiin.
– Se vaatisi sen, että hänen täytyisi olla valmis antamaan eläimet sinne ja hankkimaan niille terveys- ja vientitodistukset. Kulut voitaisiin varmasti kattaa vaikka keräysvaroin. Minulle hän kuitenkin sanoi, että keskus ei luovuta eläimiä muualle. Jos vaihtoehtoina on joko lopetus tai uusi hyvä sijoituspaikka, olisi jälkimmäinen toki se eettisempi valinta.
Kuusamon Suurpetokeskus on valittanut hallinto-oikeuteen aluehallintoviraston (AVI) päätöksestä lakkauttaa sen eläintarhalupa. AVI teki päätöksensä syyskuussa ja antoi tuolloin Suurpetokeskukselle eläinten siirtämiseksi toisiin eläintarhoihin tai lopettamiseksi määräajan lokakuun loppuun. Toimeenpano kuitenkin viivästynee nyt saapuneen valituksen myötä.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Keskustelu suurpetokeskuksen ympärillä on herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Osa ihmisistä kiinnittää huomiota eläinten oloihin. Osa puolustaa suurpetokeskusta Etelä-Kuusamon matkailun vetonaulana ja kehuu Sulo Karjalaisen elämäntyötä sekä syyttää aluehallintovirastoa, eläinlääkäreitä ja mediaa ajojahdista.
Miksi näin? Miksi ihmiset kieltäytyvät uskomasta, että jotain on vialla? Kysyimme asiaa eläin- ja ympäristöasioihin erikoistuneelta filosofilta Elisa Aaltolalta.
– Ajattelen, että tässäkin ihmisten käytöstä selittää se, että Sulo henkilönä on niin yksilöitynyt. Hänen elämäntarinansa on ollut tosi paljon mediassa esillä ja se on kutsunut empatiaa myös häntä kohtaan, Aaltola sanoo.
Erityisen suurta empatia ja samastuminen Karjalaiseen voivat olla, jos henkilöllä on jokin paikallinen yhteys häneen. Jos ihminen kokee, että toinen kuuluu hänen omaan yhteisöönsä, se vahvistaa empatiaa, toisin kuin joku kauempana elävä ja tapahtuva ihminen tai asia.
– Myös tarina voimistaa samastumista ihmistä kohtaan. Sitä kautta voi olla tosi vaikea ymmärtää, miten tässä kävikin näin. Ihminen voi kokea tulleensa petetyksi tai aiemmasta tarinasta voi olla vaikea luopua. Silloin voi tulla tunne, että asiasta lisää tietoa tuovat ovat väärässä tai heillä on huonot motiivit.
Aaltolan mukaan ihminen on todella hyvä kiistämään itselleen epämukavaa tietoa.
– Me teemme sitä tosi usein. Voimakas samastuminen Sulon tarinaan voi johtaa tällaiseen. Tämä osoittaa sen, että empatiaan liittyy myös vaaroja. Empatia saattaa esimerkiksi estää meitä välillä näkemästä kokonaiskuvaa.
Aaltolan mukaan empatia pitää pystyä yhdistämään tietoon. Jos jompikumpi puuttuu, ollaan joko liian kylmän laskelmoivia tai liian sokeasti tunteen vallassa.
– On tärkeää, että tiedollinen puoli ohjaa empatiaa. Ja että tunnetaan empatiaa kaikkia osapuolia kohtaan, ei ainoastaan toista osapuolta kohtaan. Suurpetokeskuksen tapauksessa empatia myös karhuja kohtaan on hyvin aiheellista. Myös eläinten näkökulma on siis tunnistettava. Sehän on koko tapauksen opetus: eläinten kokemuksia ei pidä sivuuttaa.