Kuppikivet ovat mystisiä muinaisjäännöksiä. Ne ovat kiviä tai kallioita, joihin esivanhempamme ovat hakanneet ja hioneet koloja.
Kuppeja on yleensä useita vierekkäin, ja joskus niitä löytyy kymmenittäin muutaman neliömetrin alueelta.
Miksi ihmiset ovat suurella vaivalla kovertaneet kuoppia kiviin?
Osa kuppikivien arvoitusta on, että niiden käyttötarkoituksesta ei ole vieläkään päästy yksimielisyyteen. Teorioita on kyllä monenlaisia.
Yleisimmän oletuksen mukaan kupeissa annettiin uhrilahjoja haltijoille ja maahisille sekä suvun vainajille. Niihin laitettiin esimerkiksi jyviä, maitoa, olutta, hunajaa, verta, rasvaa, kaloja tai kolikoita. Uhreilla tavoiteltiin hyvää viljasatoa ja metsästysonnea sekä terveyttä ja hyvinvointia.
Kuppeihin kertyneellä sadevedellä on uskottu olleen parantava voima. On myös arveltu, että kuppikiviä on käytetty osana hedelmällisyysriittejä, tai että niiden kuoppia on pidetty vainajien reitteinä tuonpuoleiseen.
Suorastaan runollinen on selitys, jonka mukaan nämä kivenkolot olivat sielulintujen ruokakuppeja.
Muita teorioita ovat esimerkiksi kuppikiven käyttäminen tähtikarttana, rajakivenä tai karttana kylän taloista. Hurjimmissa tulkinnoissa kuoppia on arveltu avaruusolioiden tekemiksi.
Kuppikiviä on erityisesti Pohjois-Euroopassa
Kuppikiviä on kaikkiaan rekisteröity Suomesta yli 600 kohteesta. Eniten löytöjä on tehty Hämeestä ja Varsinais-Suomesta sekä Savonlinnan alueelta. Kolojen kaivertamista kiviin on harrastettu ympäri maailmaa, mutta erityisen paljon kuppikiviä on Pohjois-Euroopassa.
Limingan kuppikivi on kirjattu muinaisjäännösrekisteriin nimellä Värminkoski Lauri. Se sijaitsee vajaat viisi kilometriä Limingan keskustasta lounaaseen, Liminganjoen pohjoispuoleisella peltoaukealla, noin 50 metrin päässä joesta. Tarkemmat koordinaatit ovat saatavissa Museoviraston palvelusta, joka toimii osoitteessa www.kyppi.fi.
On kuitenkin tärkeää muistaa, että kivi on muinaismuistolain suojaama, eikä yksityisalueelle voi mennä ilman maanomistajan lupaa.
Lauri on 1,8 metriä leveä ja 1,6 metriä pitkä maakivi. Sen korkeus on noin 60 senttimetriä. Kiven melko tasaisella yläpinnalla on ainakin kaksi ihmisen tekemää kuoppaa. Niiden halkaisijat ovat 4 ja 5 senttimetriä ja syvyys on vain noin 1,5 senttimetriä.
Tavallisesti kuppikivien kolot ovat 4–10 senttimetrin levyisiä ja muutaman senttimetrin syvyisiä, mutta selvästi suurempiakin on löydetty.
Viitteitä myöhäisrautakaudesta
Arkeologit ovat tutkineet Limingan kuppikiveä vuosina 1999 ja 2017. Alueen arkeologisia kohteita koonneessa yhteenvedossa arvioidaan, että kiven kupit saattavat olla peräisin rautakauden loppuvaiheilta.
Raportissa todetaan, että kivi on rinnastettavissa Etelä- ja Länsi-Suomen myöhäisrautakautisiin tai varhaiskeskiaikaisiin kuppikiviin. Myös sen sijainti pellolla lähellä vesistöä on tyypillinen. Värminkosken alueelta on myös muita viitteitä myöhäisrautakautisesta asutuksesta.
Monet Länsi-Suomen kuppikivistä on ajoitettu juuri rautakaudelle, joka oli Suomessa noin vuosina 500 eaa–1300 jaa. Itä-Suomessa ne ovat usein nuorempia. Todellinen kuppikiviseniori löydettiin vuonna 2013 Helsingin Korkeasaaresta. Sillä arvioidaan olevan ikää jopa 3 500 vuotta.
Asiantuntijat ovat arvioineet, että Laurin kupit ovat selvästi ihmisen tekemiä. Aina ei ole helppoa erottaa ihmiskätten työtä luonnon muovaamista kuopista. Joskus on käynyt niinkin, että kuppikiveksi kirjattu kohde todetaan myöhemmissä tutkimuksissa ihan vain tavalliseksi kivenmurikaksi, koska kolot tulkitaankin luontoäidin askartelemiksi.
Edellä mainitussa raportissa vuodelta 2017 on eräs mielenkiintoinen lause: ”Limingan kivi lienee Suomen pohjoisin kuppikivi.”
Museoviraston rekisterissä on kaksi pohjoisemmaksi sijoittuvaa merkintää, mutta niihin liittyy epävarmuuksia. Suomussalmelta löydetystä kivestä todetaan, että sen sijainti on erikoinen ja kuppikin on epätavallisen kookas. Tornion kiven kohdalla mainitaan, että se on poistettu kiinteä muinaisjäännös, eikä siis enää rauhoitettu.
On vaikea arvioida, kuinka suuri osa Suomen kuppikivistä on tähän mennessä löydetty. Niiden tunnistamista vaikeuttaa se, että kolot ovat usein sammaleen ja maa-aineksen peittämiä.