Konkari Ko­rouo­man Rus­keal­la vir­ral­la

Mikko Valanne laittaa kiipeilykengät jalkaansa ja heittää repun selkäänsä Posion Korouoman parkkipaikalla.

Olen valmiina kuvaajan kanssa seuraamaan hänen reissuaan Ruskea virta -nimiselle jäätikköseinämälle.

Sen lisäksi, että haluamme nähdä jääkiipeilijän toimintaa, haluamme tutustua mieheen, joka on yksi kokeneimpia suomalaisia kiipeilijöitä.

Laskeudumme Korouoman laaksoon noin kilometrin matkan, siitä jatkamme noin puoli kilometriä lumipolkua pitkin jääputoukselle. Kiipeämiseen on Valanteen mukaan ihannesää, pakkasta vain –2 astetta, tuulta ei juuri ollenkaan.

Valanne pukee kiipeilyvaljaat päälleen, heittää köyden olalle, laittaa kypärän päähän, ottaa hakut käteen ja lähtee astelemaan julmilla piikeillä varustetuilla kengillä kohti jäätikköseinämää.

– Jää on pikkuisen kosteata, mutta ei märkää. Jääruuvit uppoavat siihen kuin veitsi voihin, Valanne huudahtaa ja pujauttaa varmistusköyden jääruuvin lenkkiin

Solmut ovat tukevasti kiinni.

– Pyöräytän tuplakasisolmun. Se kiinnitetään köyden päästä omiin valjaisiin.

Valanne alkaa kiivetä. Iskee hakulla jäähän, ottaa askeleita jääraudoilla, nostaa itseänsä ylöspäin.

Nopeimmillaan neljän tunnin urakka

Ruskea virta on noin 60 metriä korkea jäätikkö. Siinä on kaksi pystysuoraa osuutta, ja hylly välissä.

– Nuorempana olen kiivennyt tämän noin neljässä tunnissa, Valanne sanoo.

Juttuamme varten Valanne ei tällä kertaa huiputa Korouoman komeinta jääputousta, vaan tyytyy esittelemään, millaista jääkiipeily oikeasti on.

Valanne kertoo kiipeilyn olevan hyvin kokonaisvaltainen ja moniulotteinen laji. Siinä tarvitaan hyvää kuntoa, kestävyyttä, voimaa, tekniikkaa, hermojen hallintaa ja mielenrauhaa.

– Kiipeilyssä kiehtoo maisemat, itsensä voittaminen, vaaratilanteet ja onnistumisen tunne, Valanne luettelee.

Onko kiipeily vaarallinen laji?

– Kiipeilyssä tarvitaan malttia ja kokemusta sekä maaston tuntemusta. Kiipeilyssä on omat vaaransa, kuten putoaminen, sää, lumi- ja kivivyöryt, railot, paleltuminen ja ödeemat, Valanne vastaa.

Valanne muistuttaa kiipeilyn vaaroista, varsinkin kun lähdetään kiipeämään korkeimmille vuorille.

– Vuonna 1992 olin Broad Peak -nimisellä vuorella, joka on kahdeksan kilometriä korkea. Tuli lumivyöry, josta pelastuin juuri ja juuri korkean kivipaaden taakse. Vyöry meni yli. Sillä reissulla meidän nelosleirin teltta tuhoutui lumivyöryssä, mutta onneksi ketään ei ollut teltassa, Valanne vakavoituu.

Broad Peak sijaitsee Karakorum-vuoristossa Pakistanin ja Kiinan rajalla.

Korkeat paikat kiehtoivat kilpahiihtäjää

Mistä kaikki alkoi, milloin ja miksi Valanne valitsi harrastukseksi vaarallisen lajin, vaikka hänestä olisi voinut tulla myös kova kilpahiihtäjä, ja hän olisi saanut harrastaa lajia koko ajan maan pinnalla?

Valanne kertoo siis harrastaneensa 1970- ja 1980-luvuilla kilpahiihtoa. Hänen harjoitteluunsa sisältyi myös vaeltamista. Mies kävi tuolloin vaeltamassa Suomen tuntureilla käsivarressa. Valannetta kiehtoivat jo tuolloin korkeat paikat, jonne hän halusi yrittää nousta vähän haastavampia reittejä pitkin.

Opiskeluaikoinaan Valanne innostui lukemaan kiipeilyyn liittyvää kirjallisuutta ja huomasi Helsingin Sanomissa artikkelin Suomen alppikerhosta.

– Otin sinne yhteyttä ja siitä innostukseni alkoi. Jo vuonna 1983 kävin ensimmäisen reissun Alpeilla ja kiipesin siellä lähinnä vaellusreittejä. Vuonna 1984 kävin Kilimanjarolla ja Mount Kenyalla, Valanne kertoo.

– Isommat vuoret alkoivat kiinnostamaa ja kiehtoa, Valanne selvittää kiipeilyuransa alkua.

Juttu jatkuu kuvagallerian jälkeen.

Suorituskyvyn äärirajoilla, ja ylikin

Mikko Valanne on kiipeilyä harrastavista suomalaisista edelleenkin Veikka Gustafssonin ohella toinen, joka ilman lisähappea on noussut toiseksi korkeimmalle kohdalle (8 700 metriä) Mount Everestillä. Gustafsson on noussut Everestin huipulle (8 848 metriä) kolmesti ilman lisähappea.

Valanne siis saavutti tavoitteensa nousta Mount Everestin huipulle melkein.

Hänen Mount Everestin reissunsa kesti kaikkinensa kymmenen viikkoa, josta vuorella reilut kahdeksan viikkoa.

Nousu tapahtui Everestin pohjoispuolelta niin sanottua North-East -reittiä pitkin. Leireistä AB oli 5 300 metrissä, ABC 6 300 metrissä, 1.-leiri 7 000 metrissä, 2.-leiri 7600 metrissä, 3.-leiri 7 800 metrissä ja 4.-leiri 8 250 metrissä.

Valanne yritti huipulle kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän pääsi vähän vajaan kahdeksan kilometrin korkeuteen. Sen jälkeen Valanne palasi 4.-leiriin ja piti viikon lepoa. Toisella yrittämällä Valanne pääsi 8 700 metriin.

– Lähdin kiipeämään ilman lisähappea, liikkeelle lähdin keskiyöllä leiristä neljä. Olin kello 13:n paikkeilla kääntymiskorkeudessa. Takaisin leirissä olin iltayhdeksän maissa.

– Second stepillä, joka on jyrkkä kalliokohta, palellutin sormiani. Minulla oli myös jäärautojen kanssa ongelmia. Olin reitillä yksin. Siitä käännyin, huipulle olisi ollut nousua vielä 150 metriä, matkana noin 800 metriä, Valanne kertoo.

Valanne kertoo laskeutumisen olleen väsymyksen ja ohuen ilman vuoksi todella hidasta.

– Olin liikkeellä yhteen menoon 21 tuntia, ilman että muistin juoda reppuuni pakatusta termospullosta edes vettä.

– Olisin ehkä päässyt huipulle, mutta en enää elävänä alas.

Hän toteaa olleensa suorituskykynsä äärirajoilla ja ylikin siitä. Valanne kertoo laihtuneen reissun aikana yli 10 kiloa.

4.-leiriin palattuaan seuraava yö oli Valanteelle hankala.

– Oli ödeeman eli nestepöhön alku ja iski kova väsymys. Seuraavana aamuna aikaisin laitoin kamat kasaan, ja kiipeilyjohtajan kanssa lähdin laskeutumaan alaspäin. Pääsin ABC-leiriin eli 6300 metrin korkeuteen myöhään illalla.