Talviretkeilyn vapaus löytyy hoidettujen reittien ulkopuolelta. Siellä voi mennä minne mielii tai aloittaa retkensä jo kotiovelta. Mutta mikä on oikea väline, kun valinnanvaraa on paljon?
Laadukkaat varusteet maksavat, ja harva kuluttaa umpihankea niin urakalla, että haluaa sijoittaa tuhansia euroja koko varustekavalkadiin. Välineiden säilyttäminen vie myös rutkasti tilaa. Siksi yksi täsmähankinta on monesti viisas valinta.
Tässä tekstissä käydään läpi tyypillisimmät umpihangessa liikkumiseen tarkoitetut välineet: metsäsukset, tunturisukset, liukulumikengät ja lumikengät. Jokainen välineistä on vahvimmillaan tietyn tyyppisessä retkeilyssä.
Vertailun helpottamiseksi välineiden esittelyssä noudatetaan samaa kaavaa. Välinne esitellään yleisesti, jonka jälkeen puhutaan siteistä ja jalkineista. Kunkin välineen esittely päättyy sen heikkouksiin ja vahvuuksiin.
Varma valinta eräretkille umpihangessa
Metsäsukset ovat Suomessa ehkä se ikonisin talviretkeilyväline ja monelle jo armeijasta tutut. Metsäsuksella tarkoitetaan pitkää, usein 250–300 cm, ja noin 7 cm leveää, erityisesti pehmeässä umpihangessa hiihtämiseen tarkoitettua suksea.
Koska suksi on tehty pehmeässä ja syvässä lumessa hiihtämiseen, niissä ei ole juuri kanttia, vaan suksen sivusta on suora ja melko paksu.
Metsäsuksen rakenne ja pohjaratkaisut
Alkujaan metsäsukset on tehty puusta, mutta nykyään markkinoilla on myös polyuretaaniytimellä kuin myös puu-polyuretaani yhdistelmälläkin valmistettuja suksia. Nämä ovat usein täyspuisia keveimpiä ja halvempia, mutta eivät yhtä kestäviä.
Pohjavaihtoehtoina metsäsuksissa ovat mallista riippuen perinteinen voideltava pohja, mekaaninen pitopohja, nanotekniikkaa hyödyntävä pitopohja ja nykyään myös pitokarvat. Itse pidän mekaanisesta pitopohjasta, sillä sen pito riittää hyvin päiväretkillä ja ahkiovaelluksella pitopohjan kanssa voi käyttää suksen pohjaan liimattavia nousukarvoja.
Karvapohjasuksetkin ovat kätevät, mutta niihin lisäpidon saaminen on hankalaa. Voideltavat pohjat valitsevan on syytä pitää voitelusta tai omistaa nousukarvat. Metsäsuksia saa parhaimmillaan jo 100 eurolla, mutta laadukkaammat sukset maksavat yleensä noin 200–400 euroa.
Metsäsuksen siteet ja hiihtojalkineet
Siteinä metsäsuksissa käytetään yleensä eräsidettä, johon sopii erityinen hiihtoon tarkoitettu kumi- tai nahkasaapas. Eräsiteen toimintaperiaate on yksinkertainen: saapas sujautetaan siteeseen ja kiristetään paikalleen kantapään takaa kulkevalla jousella.
Yksinkertaisuutensa takia side on toimintavarma ja rikkoontuu harvoin. Jos side rikkoontuu, hajoava osa on lähes aina kantalenkki. Sen voi kuitenkin korjata maastossa ja varasiteen mukana kuljettaminen on helppoa
Huonojakin puolia eräsiteestä löytyy. Se ei ole kovin tukeva, mikä tekee laskemisesta vaikeaa. Side vaatii myös sitä varten tehdyt hiihtosaappaat, joiden hankintahinta on 100–200 euroa mallista riippuen. Tämä nostaa kokonaishintaa. Toisaalta saapas toimii vedenpitävänä ja lämpimänä talvikenkänä ilman suksiakin.
Metsäsuksiin voi hankkia myös yleissiteet. Tällaisia siteitä on markkinoilla muutamia ja niiden toiminta perustuu nilkan sekä varpaiden yli kulkeviin kiristettäviin remmeihin – hieman kuten lumilaudan siteissä.
Poikkeuksena tästä ovat Kuusamon valmistamat siteet, joissa varpaat laitetaan eräänlaiseen kuppiin ja kantapää polkaistaan metalliseen pidikkeeseen. Siteen etuna on se, että sen kiinnittäminen ei vaadi lainkaan käsiä. Kokemukseni mukaan huono puoli on se, että jos siteeseen kertyy lunta, se alkaa irtoamaan helposti.
Kolmas vaihtoehto on laittaa metsäsuksiin niin sanotut back country -siteet, joita käytetään tyypillisesti tunturisuksissa. Niistä tarkemmin jutun tunturisuksiosiossa.
Metsäsuksen vahvuudet
Metsäsuksissa parasta on niiden pituus, mikä tekee niistä äärimmäisen kantavat. Niillä on kevyt hiihdellä silloinkin, kun muilla välineillä eteneminen muuttuu lohduttomaksi lumessa tarpomiseksi. Pelkän kantavuuden näkökulmasta metsäsuksi ei voi olla liian pitkä.
Toinen ehdoton hyvä puoli on toimintavarmuus. Metsäsuksessa on paljon armeijan tarpeisiin suunniteltua tekniikkaa, minkä takia ne ovat kestäviä ja rikkoutuvia osia on vähän. Jos pitää retkeilystä alueilla, jossa on tyypillisesti paljon pehmeää lunta tai etsii luotettavaa kumppania erävaelluksille pohjoisen metsissä, kannattaa hankkia metsäsukset.
Metsäsuksen heikkoudet
Metsäsuksia ei kannata hankkia, jos retket sijoittuvat useimmiten avotunturiin tai muuten kovalle lumelle. Siellä metsäsuksi ei kantittomuutensa, leveytensä ja huonojen laskuominaisuuksiensa takia ole parhaimmillaan. Myös paljon mäkiä ja käännöksiä sisältävässä pienipiirteisessä maastossa, saattaa metsäsuksilla hiihtelijältä karata ärräpää. Samoin tiheässä metsässä, jossa metsäsuksien pituus ja laaja kääntösäde muodostuvat haitoiksi.
Toinen juttu on liki kolmemetristen suksien kuljettaminen. Esimerkiksi pieneen autoon sukset eivät mahdu sisälle ja kuljetustarpeisiin on hankittava kattoteline. Suksiboksitkin ovat usein liian lyhyitä.
Myös varastossa saattaa tulla pituus ja korkeus vastaan. Niin ikään suksien kuljettamisessa julkisissa on omat haasteensa. Kaukoliikenteen bussissa kuljetus onnistuu näppärästi, kun sukset saa sujauttaa isoon tavaratilaan, vaikka jotkin linja-autoyhtiöt saattavat periä niistä lisämaksua. Paikallisbussilla kulkeminen on heti vaikeampaa.
Samoin suksien ottaminen junaan on kokemukseni mukaan ollut haastavaa. Kuljetus- ja varastointihankaluuksia voi taklata hankkimalla lyhyemmät sukset, mutta silloin menetetään kantavuutta.
Parhaimmillaan kantohangilla ja mäkimaastoissa
Tunturisukset ovat Suomessa metsäsuksia tuoreempi talviretkeilyväline. Niiden tarina juontaa juurensa 1800-luvun norjaan ja Sondre Norheimin kehittämiin telemark-suksiin, joista modernit telemark-, tunturi- ja laskettelusukset ovat kehittyneet.
Tunturisuksen rakenne ja toimintaperiaate
Nykypäivän tunturisuksi on hieman kuin laskettelu- ja latusuksen risteymä. Suksista löytyy monesti laskettelusukselle tyypillinen teräskantti, mikä helpottaa liikkumista kovalla lumella ja rinteissä. Monessa tunturisuksessa on sivuleikkaus, eli kärki ja kanta ovat suksen keskiosaa leveämpiä käännöksen helpottamiseksi.
Markkinoilta löytyy myös suoria malleja, jotka erottaa latusuksesta lähinnä teräskantin ja aavistuksen suuremman leveyden perusteella. Osassa malleja teräskantti on kolmen neljäsosan matkalla ja aivan kantittomiakin suksia löytyy. Joskus tällaiset sukset luokitellaan niin sanotuiksi retkisuksiksi.
Jos hiihtää tai metsästää koiran kanssa, kannattaa harkita kantitonta vaihtoehtoa. Koiran jalkaan osunut terävä teräskantti voi saada pahaa jälkeä aikaan.
Koska tunturisukset ovat tehty kovalle ja kantavalle lumelle, ne ovat metsäsuksia lyhyemmät, usein noin 15-20 senttiä hiihtäjää pidemmät. Myöskään kokonaan puisia tunturisuksia ei markkinoilta enää löydy, puuytimellä varustettuja kyllä. Muuten tunturisukset tehdään synteettisistä materiaaleista ja ne ovat metsäsuksea jäykemmät.
Pohjavaihtoehdot tunturisuksissa ovat samankaltaiset kuin metsäsuksissa. Tarjolla on suksia voideltavalla ja suomupohjalla sekä kiinteällä pitokarvalla. Tyypillisemmin käytetään irrotettavia karvoja, jotka ovat joko koko suksen tai pitoalueen mittaiset. Eräissä malleissa on pitoalueen mittaisille karvoille kätevä pikakiinnitys. Hintaa tunturisuksilla siteineen on 200-500 euroa.
Tunturisuksen siteet ja hiihtojalkineet
Tunturisuksen siteinä käytetään yleisimmin back country -sidettä, joka on samankaltainen latusuksen siteen kanssa, mutta astetta jämerämpi. Monona toimii vaelluskenkämainen tai järeän latumonon kaltainen jalkine. Tällaisella yhdistelmällä hiihtäminen on mukavaa ja vakaata.
Jos retkeilyyn kuuluu vauhdikkaita laskuja, saa tunturisuksesta vielä tukevamman käyttämällä klassista 75 millimetrin telemarksidettä ja monoa, jossa on perinteinen hiihtokärki. Lisävakautta saa entistä enemmän telemarktyyppisellä kannantausvaijerilla.
Tunturisuksiin voi asentaa myös yleissiteen, mutta tällöin menetetään suksen hyviä hiihto- ja laskuominaisuuksia. Eräsaappaaseen verrattuna tunturisuksien mono voi olla kovilla pakkassäillä kylmä, mutta lämpöä voi lisätä monosuojia käyttämällä. Pidemmillä retkillä leirikengiksi voi kuitenkin joutua ottamaan lämpimämmät kengät.
Tunturisuksen vahvuudet
Tunturisuksi on nimensä mukaan parhaimmillaan tunturissa ja kovalla lumella, kuten meren jäällä tai keväisillä kantohangilla. Jos umpihankien lisäksi retket suuntautuvat kunnostetuille talvireiteille, on tunturisuksi suuntavakautensa ja kanttiensa ansiosta metsäsuksea tai liukulumikenkää mukavampi hiihtoväline. Osa malleista on mitoitettu niin, että ne sopivat latu-uraan, mikä tekee niistä kelpo välineen myös retkihiihtoon.
Jos retkillä liikutaan paljon kovalla lumella ja rinteillä tai lasketaan mäkiä, on tunturisuksi melkeinpä ehdoton väline. Ahkiota vedettäessä nousukarvoilla varustettu tunturisuksi antaa varman pidon eikä lipsu. Kanttiensa ja lyhyemmän pituutensa ansiosta se mahdollistaa myös haarakäynnin, mikä on metsäsuksella vaikeaa. Myös varastointi ja kuljetus on yksinkertaista.
Tunturisuksen heikkoudet
Mikäli retket suuntautuvat yleisimmin pehmeän lumen alueille, ei tunturisuksi ole paras valinta. Se uppoaa pehmeässä lumessa ja tekee etenemisestä raskasta. Jäykän rakenteensa takia suksen kärki ei myöskään nouse hangen pinnalle yhtä helposti kuin metsäsuksen. Niinpä umpihankihiihtoon hurahtaneelle tunturisukset eivät ole paras valinta.
Tunturisuksien miinuksena voidaan pitää myös suksien ja monojen melko kallista hintaa. Ne kannattaakin hankkia vasta sitten, kun on tarpeidensa kanssa hyvin varmalla pohjalla.
Talviretkeilijän yleistyökalu
Liukulumikengistä on tullut nopeasti suosittuja hyvästä syystä. Ne ovat helppo ja lähes jokaiseen talviretkeilyolosuhteeseen sopiva vaihtoehto.
Vaikka liukulumikengät ovat tulleet retkeilymarkkinoille rytinällä 2010-luvulla, perustuvat ne hyvin vanhaan tekniikkaan. Liukulumikengän pohjan keskiosassa on koko pohjan levyinen keinokuituinen karva, joka antaa pitoa. Tällaista samanlaista, joskin eläimestä otettua, karvaa käytettiin jo kivikauden suksissa.
Nykyään markkinoilla on myös mekaanisella pitopohjalla varustettuja malleja, mutta karvan suosiota ne eivät ole saavuttaneet.
Liukulumikengän rakenne ja toimintaperiaate
Liukulumikengän malli muistuttaa siperialaista leveää suksea. Liukulumikenkä onkin hieman harhaan johtava nimitys ja nykyään puhutaankin myös liukulumisuksesta.
Kenkämaisuutta tosin lisää se, että muihin esiteltyihin suksiin verrattuna liukulumikengässä on paljon vähemmän jalkavuutta. Jalkavuudella tarkoitetaan sitä, että suksen keskikohdan pitoalue on liuettaessa irti maasta, mutta potkaistaessa se osuu hankeen pitoa antaen. Koska liukulumikengistä jalkavuutta puuttuu, eivät niiden luisto-ominaisuudet ole suksen veroisia, mutta pito-ominaisuudet sitäkin parempia.
Ulkonäöltään liukulumikenkä muistuttaa laskettelusuksea ja ne valmistetaan keinomateriaaleista. Osassa malleja on teräskantti, toiset ovat kantittomia. Myös kärjen ja kannan käyristysaste vaihtelee malleittain. Pehmeässä lumessa suurempi käyristys helpottaa etenemistä, kun kärki ei hakeudu kaikkien näreiden ja oksien alle.
Markkinoilla on useita liukulumikenkämalleja, mutta niille kaikille yhteistä on huomattava leveys. Liukulumikengät ovat noin 12–13 senttiä leveitä, joskin monessa mallissa keskikohta on sivuleikattu aavistuksen kapeammaksi.
Tässä esitellyistä hiihtimistä liukulumikenkä on ylivoimaisesti lyhin, pituutta niillä on mallista riippuen noin 130–170 cm. Liukulumikengän kantavuus perustuukin leveyteen. Tosin pidemmät mallit ovat kapeampia ja muistuttavat olemukseltaan tunturisuksea. Halvimman parin liukulumikenkiä saa jo noin sadalla eurolla, mutta laadukkaat mallit maksavat noin 300 eurosta 500 euroon.
Liukulumikengän siteet ja hiihtojalkineet
Siteinä liukulumikengissä toimii lumilautatyyppinen yleisside, jossa jalka kiristetään paikoilleen varpaiden ja nilkan yli kulkevilla muoviremmeillä ja pikalukoilla. Osassa sidemalleja on siteen kärjessä pienet muovipalat, joita vasten kengän kärki tulee. Tämä auttaa jalan paikallaan pysymisessä, etenkin alamäissä.
Siteet ovat yksi liukulumikengän eduista, sillä yleisside toimii kengällä kuin kengällä. Toisaalta juuri siteen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä halvimpien mallien siteet rikkoontuvat herkästi ja niiden korjaaminen maastossa on vaikeaa tai mahdotonta.
Toinen siteen miinus on se, että varsinkaan kovilla alustoilla laskiessa siitä puuttuu jäykkyyttä, mikä vaikeuttaa liukulumikengän hallintaa. Tätä voi tosin helpottaa käyttämällä mahdollisimman jäykkää kenkää.
Liukulumikengän vahvuudet
Liukulumikengät ovat mainio hankinta retkeilijälle, joka haluaa harrastaa vähän kaikkia talviretkeilyn muotoja. Niistä puuttuvat hienot lajitekniset ominaisuudet monessa hommassa, mutta niillä pärjää niin tiheikössä kuin tunturissakin.
Vahvimmillaan ne ovat juuri umpihangessa ja pienipiirteissä maastossa, jossa ne ovat metsäsuksia näppärämmät ja kantavat tunturisuksea paremmin. Tällaisessa maastossa liukulumikengillä nousee varmasti mäet ja laskuissa pääsee kokemaan mukavaa vauhdin hurmaa, kun karva pitää nopeuden sopivana. Liukulumikengät ovat myös aina valmiit käytettäväksi, sillä erillistä monoa, nousukarvoja tai voitelua ei tarvita.
Mallia valittaessa nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että pidemmät mallit muistuttavat enemmän suksea ja lyhyemmät lumikenkää. Kokemukseni mukaan lyhyemmissä pito on jyrkissäkin mäissä parempi, kun taas pidemmissä luistoa on enemmän ja eteneminen hiihtomaisempaa. Pidemmät soveltuvat siten hyvin avarammille ja tasaisille maille ja lyhyet jyrkkään ja tiheään maastoon. Jos liikkuu molemmissa, kannattaa valita noin 150 senttinen malli.
Liukulumikengän heikkoudet
Liukulumikenkien suurin heikkous on kova lumi. Ne eivät ole yhtä suuntavakaita kuin sukset, joten kovalla hangella tai moottorikelkan jäljellä liikuttaessa ne tuppaavat seilaamaan sivuttain, mikä tekee etenemisestä raskasta. Myös sivurinteessä liukulumikengät eivät ole parhaimmillaan, sillä niiden leveydestä ja siteen löysyydestä johtuen ne on vaikeaa saada kantilleen.
Pidemmillä vaelluksilla suuri ero liukulumikengän ja suksien suhteen tulee ilmi loivissa alamäissä kantavalla lumella. Jalkavalla suksella tällaiset mäet on mahdollista laskea, mutta pitävällä liukulumikengillä ne joutuu monesti hiihtämään. Tämä lisää retken kokonaisrasitusta, joskin pitkillä ahkioretkillä pito on lähes aina luistoa olennaisempi elementti.
Säilytyksen ja kuljetuksen osalta liukulumikengät ovat näppärät ja helpot. Niiden karva vaatii jonkin verran huoltoa. Sitä kannattaa putsata ja hoitaa säännöllisesti tähän tarkoitetulla aineella. Näin karva pysyy hyväkuntoisena ja luistavana. Hoitaminen ehkäisee myös vettymistä ja lumen tarttumista. Karvan kannattaa niin ikään antaa kuivua käytön jälkeen. Sen saa tarvittaessa vaihdettua uuteen, mutta laadukkaiden mallien karvat vuosien kulutusta.
Liukulumikenkien luistopinnan kanssa tilanne on toinen. Ne eivät kestä rautavoitelua, minkä takia esimerkiksi naarmujen täyttäminen pohjaparafiinilla ei onnistu. Pohjaa voi kuitenkin huoltaa puhdistamalla ja luistoa lisätä nestemäistä luistoa käyttäen. Jos siis voitelu on aina ollut inhokkipuuhaa, kannattaa valita liukulumikenkä.
Eivät lipsu sielläkään, minne suksella ei pääse
Suksen sukulainen, lumikenkä, keksittiin keskisessä Aasiassa, kuten suksikin. Siinä missä suksi valloitti suuren osan Aasiaa ja Euroopan, vakiintui lumikenkä talviliikkumisen välineeksi itäisimmässä Aasiassa ja Amerikassa.
Syynä tähän on pidetty Amerikan pulverimaisen jauhon kaltaista lunta. Tällainen lumi ei ole omiaan suksella liukumiseen, sillä suksi menee hangesta läpi eikä luista. Sen sijaan suuri lumikenkä, jonka pinta-ala on saattanut olla jopa puoli neliömetriä, sopii kyseiselle lumelle mainiosti.
Toiseksi syyksi lumikengän suosiolle Amerikassa on arveltu koiravaljakon tärkeää roolia kuljetusvälineenä. Leveillä lumikengillä edellä kulkija sai tampattua koiravaljakolle uran, kun taas suksilla vastaava ei olisi onnistunut.
Suomessakin on käytetty historiallisesti lumikenkiä, joskin käyttö on painottunut kesäaikaan ja soille, jossa suokenkiä on käytetty marjastettaessa, niitettäessä ja metsästettäessä.
Lumikengän rakenne ja toimintaperiaate
Perinteisesti lumikenkä valmistettiin puisesta kehikosta, jonka sisään pingotettiin nahasta punottu verkko. Verkon keskellä oli nahkainen side, joka oli mahdollista kiinnittää ilman käsiä.
Moderni lumikenkä valmistetaan kuitenkin muovista ja metalista. Markkinoilla on kokonaan muovisia malleja sekä malleja, jossa on alumiinisen kehikon väliin pingotettu muovi. Myös erilaisia kokoja löytyy paljon. Nyrkkisääntönä voi pitää, että mitä pehmeämmässä ja upottavammassa lumessa liikutaan, sitä suurempi lumikenkä kannattaa valita. Jos retkiä tehdään pääosin puurajan yläpuolella tunturissa, melko pienikin lumikenkä riittää.
Muita modernin lumikengän osia ovat päkiän alla ja kengän takaosassa pitoa tuovat jääpiikit. Jos kiipeää paljon ylämäkiä, kannattaa valita kantaraudallinen malli. Siinä kantapään alle saa taitettua lisäkorokkeen, mikä vähentää jalan rasitusta.
Joissakin malleissa siteen kannan saa lukittua, mikä helpottaa kuljetusta. Lumikengät voi löytää halpakaupan hyllystä jo viidelläkympillä, mutta yleisesti parin saa itselleen 100–300 eurolla.
Lumikengän side ja jalkineet
Lumikengän sidetyypit riippuvat mallista, mutta yleensä jalka kiinnitetään nilkan ylitse kulkevalla muoviremmillä ja pikalukolla. Varpaiden ylitse voi kulkea samanlainen remmi tai sitten kengän kärki laitetaan eräänlaiseen kuppiin, jonne se kiristetään.
Siteen koon saa säädettyä omaan jalkaan sopivaksi ja se on saranoitu, joten askellettaessa se liikkuu jalan mukana. Niinpä liukulumikengillä kävely tuntuukin aivan normaalilta kävelyltä. Siteitä kannattaa kokeilla ja niihin kannattaa panostaa, sillä mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin jatkuvasti jalasta putoileva lumikenkä. Kannattaa myös kokeilla, että siteen saa säädettyä sopivaksi lumikenkäillessä käytettäville kengille.
Lumikengän vahvuudet
Suksiin verrattuna lumikengällä on yksi selkeä etu: Sen käyttäminen ei vaadi minkäänlaista hiihtotaitoa. Se onkin mainio talviretkeilyväline, jos oloaan ei syystä tai toisesta tunne mukavaksi suksien päällä. Lumikenkäilyn aloittaminen on niin ikään tästä syystä todella helppoa. Kun itselleen on hankkinut parin, on valmis retkelle. Toki lumikenkäilystäkin löytyy teknisiä hienouksia, joita voi kokemuksen karttuessa ottaa haltuun.
Toinen lumikenkien etu on täydellinen lipsumattomuus. Lumikenkä pitää kaikissa olosuhteissa eikä pidon saamiseksi tarvita lisäkonsteja. Jos on kiinnostunut liikkumaan vaikeakulkuisessa maastossa, esimerkiksi geokätköjen perässä, ovat lumikengät varma valinta. Niillä pääsee sellaisiin tiheikköihin ja jyrkänteille, jonne suksijalla ei ole mitään asiaa. Myös kääntyminen ja suunnan muuttaminen on vaivatonta.
Kuljettamisen ja säilyttämisen osalta lumikengät ovat todella helpot. Ne kulkevat mukana millä välineellä tahansa ja kesäksi ne voi sujauttaa vaikka sängyn alle. Ne ovat myös huoltovapaat, riittää että ne puhdistaa silloin tällöin. Jos taitettavan matkan sijaan talviretkeilyn keskiössä on luonnosta saatava elämys ja hienojen paikkojen näkeminen, lumikengät ovat mainio valinta.
Lumikengän heikkoudet
Lumikengät huonot puolet ovat oikeastaan hyvien puolien vastakohtia. Koska lumikenkä pitää aina, se ei luista koskaan. Niinpä sitä käyttävä retkeilijä menettää liukumisen riemun, mikä tekee etenemisestä hiihtämistä raskaampaa ja hitaampaa. Tämä korostuu, jos retkellä vedetään ahkiota tai kannetaan painavaa rinkkaa ja haastavissa olosuhteissa. Tällöin lumikenkäilystä voi tulla oikea tuskien taival. Lumikengät ovatkin vahvimmillaan silloin, kun tarkoituksena on kulkea melko maltillisia matkoja.
Hyvä asenne korvaa välineen puutteet
Jos luet tätä juttua juuri hankittu talviretkeilyväline kädessäsi pohtien, tuliko sittenkin hankittua vääränlaiset vehkeet, sanon: huoli pois. Kaikissa tässä esitellyissä välineissä on omat vahvuutensa ja ne ovat parhaimmillaan tietynlaisissa olosuhteissa.
Vastaavasti retkeillessäsi tulet törmäämään olosuhteisiin, joissa väline ei ole parhaimmillaan. Sankka lumipyry saattaa yllättää tunturissa ja upottavassa hangessa tarpoessa kaipaisikin metsäsuksea. Eteenpäin kuitenkin pääsee ja asenne ratkaisee.
Samaan hengenvetoon voi todeta, että metsäsuksilla on tehty onnistuneita ja onnellisia vaelluksia avotunturissa ja tunturisuksilla on hiihdetty monta hienoa retkeä havumetsien puuterissa. Lumikengillä on tarvottu tasamailla ja liukulumikengillä hiihdetty korppuhangilla.
Välineen valinnassa on myös paljon kyse siihen liittyvästä tunteesta ja tottumuksesta. Ja näitä sisäisiä mieltymyksiään kannattaa myös kuunnella valintaa tehdessään.
Jos liukulumikengät nyt vain tuntuvat omalta jutulta, silloin kannattaa valita ne. Lopulta tärkeää ei ole se millä talvisessa luonnossa retkeilee, vaan se että retkeilee.