Työ­paik­ka: Ete­lä­man­ner

Mika Kalakoskella lienee Suomen coolein virkamiesura. Hänen työpaikkansa Etelämantereen Aboa-tutkimusasemalla on kirjaimellisesti viileä etenkin niinä päivinä, kun ympärillä raivoaa myrskytuuli, jonka lukemat saattavat yltää jopa 55 metriin sekunnissa.

Suomen FINNARP-tutkimusretkikuntia johtava Kalakoski työskentelee Etelämantereella kuukaudesta kolmeen kuukauteen vuodessa.

Maailman eteläisin manner on kylmyytensä lisäksi muutenkin poikkeuksellinen työympäristö.

Ensimmäinen asia, jonka voi havaita mereltä lähestyttäessä, on jäisessä vedessä kelluva massiivinen jäähylly, joka reunustaa rannikkoa. Reunuksen toisella puolella alkaa valkoinen lakeus, jota on suurin osa Etelämantereen pinta-alasta. Siellä täällä on vuorenhuippuja, nunatakeja, jotka työntyvät esiin jäästä ja lumesta.

Horisontissa ei näy muita ihmisiä, ellei sitten sattumalta törmää jonkun toisen maan retkikuntaan. Etelämantereella ei ole sairaalaa, ajoteitä tai ruokakauppoja. On vain tutkimusasemia, joiden välillä voi olla useita satoja kilometrejä.

Kesäisin valoisuus jatkuu yötä päivää, ja tutkijat nukkuvat konteissaan, joiden ikkunoissa on pimennysverhot. Ulkona taivas näyttää sinisemmältä kuin missään. Jäätiköiden lumettomat alueet hohtavat häkellyttävän turkooseina. Pingviinit tulevat aivan lähelle ja jos niiden ulottuville jättää vaikkapa jonkin laitteen, ne tulevat nokkimaan ja nostelemaan kaapeleita.

Entä miltä Etelämantereella tuoksuu? Puhtaalta siinä mielessä, että pakokaasu ja tehtaiden haju puuttuvat. Kalakoskelle Etelämantereen tuoksu on yhdistelmä aurinkorasvaa, rannikolla merta – ja joskus linnunoksennusta.

Oksennusta?

Etelämantereen kivikoissa pesii myrskyliitäjiä, jotka suojelevat pesiään puklaamalla tunkeilijoiden päälle oranssia, öljymäistä tahnaa. Pesiä on vaikea nähdä, jos on laskeutumassa kivikossa ylhäältä alaspäin.

– Kivenkolosta tulee yhtäkkiä joku oksentamaan housunlahkeille, Kalakoski kuvailee.

Öljymäistä tahnaa ei saa vaatteista pois, joten retkikunnan teltoissa leijuu myrskyliitäjien eilisen ruokalistan lemu. Se muistuttaa Kalakosken mielestä traanin, hylkeen rasvan, hajua.

Kuulostaa asialta, joka voi tapahtua vain Etelämantereella.

Unelmana oli asustella hyisellä alueella

Suomen vuonna 1989 valmistunut tutkimusasema Aboa sijaitsee Itä-Etelämantereella Kuningatar Maudin maalla. Siellä Kalakoski on tälläkin hetkellä, peräti 20. kerran elämässään.

Kalakosken titteli on Etelämanner-operaatioiden päällikkö. Hänen työnantajansa on Ilmatieteen laitos. Kalakoski ei ole ponkaissut pystymetsästä retkikunnan johtoon, vaan arktisessa ympäristössä työskenteleminen veti jo varhain puoleensa.

16-vuotiaana Kalakoski, joka oli koululaisena ollut myös innokas partiolainen, osallistui Survival Killan lumiluolavaellukselle Sylarnan vuoristoalueella Norjassa.

Survival Kilta on yhdistys, joka järjestää ulkoilun turvallisuuteen ja selviytymistaitoihin liittyviä koulutuksia. Yhdistyksen jäseneksi haluavien on läpäistävä viikon kestävä kurssi, jossa osallistujat selviävät luonnossa niukoin varustein.

– Muistan ajatelleeni, että olisipa hienoa saada tehdä työtä polaarialueella. Ei tutkijan työtä, mutta sellaista, että saisi olla ja asustella.

Lukion jälkeiset elämänvalinnat veivät Kalakosken askel askeleelta lähemmäksi arktista uraa.

Ensin Kalakoski päätyi sattumalta varusmieheksi Lapin rajavartioston sissikomppaniaan, sitten merivartijaksi Porvoon saaristoon ja lopuksi opiskelemaan valtiotieteelliseen, josta hän pääsi valtionhallinnon harjoittelijaksi ympäristöministeriön arktisiin asioihin.

150 kilometrin matkaan meni 60 tuntia

Päättäväinen Kalakoski loi itse oman työpaikkansa Etelämanner-operaatioiden parissa. Vuonna 1998 tuli voimaan laki Etelämantereen ympäristönsuojelusta, mikä tarkoitti sitä, että Merentutkimuslaitoksen tuli tehdä ympäristövaikutusten arviointi tutkimusretkitoiminnasta. Merentutkimuslaitos vastasi Suomen retkikunnista vuoteen 2009 asti, ennen kuin se lakkautettiin.

– Marssin Merentutkimuslaitokselle ja kerroin, että tällaiset asiat pitää hoitaa lain mukaan kuntoon. Ilmoittauduin itse tehtävään ja sain kahden kuukauden sopimuksen.

Niin Kalakoski pääsi Etelämanner-operaatioiden ympäristövastaavaksi ja kokiksi vuoden 1999 retkikuntaan, joka matkasi Antarktikselle Akademik Fedorovin kyydissä. Jo Neuvostoliiton ajan nähneessä tutkimusaluksessa oli mukana myös saksalaisia, ruotsalaisia, norjalaisia ja venäläisiä arktisten alueiden tutkijoita.

Kun Akademik Fedorov lähti Kapkaupungista, sillä kesti kymmenen päivää ennen kuin se saavutti Etelämantereen rannikon. Nykyään matka taittuu lentokoneella Afrikan eteläisestä kärjestä kuudessa tunnissa.

Suomalaiset purkivat lastinsa jäärampilla NASU-telakuorma-autoihin ja lähtivät kohti Aboa-tutkimusasemaa. Matkalla retkikunnan piti kuitenkin merkitä reitti rannikolle, koska gps-laitteet eivät tuolloin olleet tarpeeksi tarkkoja.

– Meidän piti nousta kilometrin välein telakuorma-autosta laittamaan lippua. 150 kilometrin matkaan meni 60 tuntia, sillä telakuorma-autot eivät olleet parhaassa kunnossa.

Jo matka Akademik Fedorovilla oli ollut raskas, koska merellä myrskysi ja Kalakoski oli flunssan kourissa. Vielä viime kilometreillä Aboalle alkoi lumipyry ja retkikunta joutui etenemään varovaisesti rotkojen pelossa. Syvät halkeamat jäässä voivat olla useita kymmeniä metrejä syviä.

Kun Kalakoski seurueineen viimein pääsi perille, jo aikaisemmin Aboalle menneet retkikuntalaiset tarjosivat väsyneille matkalaisille lämmintä hernekeittoa.

Rankasta matkasta huolimatta Kalakoski alkoi pian miettiä, kuinka järkeistäisi toimintatapoja ja parantaisi Aboaa tutkimusasemana. Ränsistynyt asema kaipasi laajennusta ja kunnostusta.

– Huomasin, että ei tuollainen tutkimusasema ole kummoisempi kuin 90-luvun vanha merivartio-asema. Tehtävät ovat aika samankaltaisia. Pitää seurata säätä, mitata vedenkorkeutta ja tehdä jäähavaintoja. Lisäksi täytyy ylläpitää viestiyhteyksiä ja miettiä, miten polttoaine, varaosat, vesi ja ruoka riittävät.

Matkaan lähteminen on ankeaa

Etelämantereen historia pullistelee toinen toistaan jännittävimpiä tutkimusretkiä, joista kaikki tuntevat Amudsenin ja Scottin kilpajuoksun etelänavalle. Sankariaikojen tarinat alkeellisine varusteineen kiinnostivat aikaisemmin myös Kalakoskea, mutta sittemmin hohto on kadonnut.

Nyt Amudsenin ja Scottin retki tuntuu Kalakoskesta nationalistiselta kilpailulta, jossa tutkimustyö oli sivuseikka. Päätarkoituksena oli tieteen sijaan halu valloittaa.

Samaan tapaan kuin varhaisen tutkimusmatkailun hohto on hälvennyt, on Kalakosken työstä Etelämantereella väistämättä tullut arkea. Hän ei varsinaisesti hypi kattoon ilosta, kun on aika lähteä pohjoisesta etelään.

– Lähteminen on tylsää, sillä kotonakin olisi niin paljon mielenkiintoista tekemistä.

Ei ole hääppöistä asua tutkimusasemalla, jossa on vain vähän henkilökohtaisia tavaroita mukana. Aboa koostuu asuttavista konteista, jotka on raahattu paikalle telakuorma-autoilla. Keittiö, olohuone ja sauna sijaitsevat useasta konttimoduulista koostuvassa päärakennuksessa. Tutkijoiden asuinkonteissa on lähinnä sängyt, työpöydät ja komerot, joihin voi laittaa varusteita.

FINNARP-retkikuntiin kuuluu Suomen Akatemian rahoittamia tutkijoita ja kaksi Ilmatieteen laitoksen työntekijää, erikoissuunnittelija Priit Tisler ja Mika Kalakoski. Lisäksi retkille palkataan aina kunkin vuoden tarpeen mukaan lääkäri, mekaanikko, konemestari, kokki ja tarvittaessa muita ammattilaisia.

Kymmenen metrin matkalla voi eksyä

Retkikunnat lähtevät Etelämantereelle 5–12 viikoksi marras–helmikuussa. Se tarkoittaa sitä, että saman ryhmän kanssa vietetään parhaimmillaan kolme kuukautta, eikä juuri muuta seuraa ole tarjolla. Välillä Aboalla tosin vierailee tutkijoita muista maista, esimerkiksi Saksasta.

Joskus myrsky sulkee retkikunnan kolmeksi viikoksi kontteihin. Sakeassa lumipyryssä saattaa eksyä ja paleltua, vaikka tutkijoiden kontilta pääkontille on vain kymmenen metriä. Siksi myrskyjen aikaan konttien välille on viritetty köysi, josta on pideltävä kiinni, kun haluaa kontilta toiselle.

Myös kenttämatkoilla voi joutua sään vangiksi. Erään kerran Kalakoski oli retkikunnan geologien kanssa noin sadan kilometrin päässä Aboasta, kun sää muuttui tuuliseksi.

Myrskysäällä moottorikelkan selästä ei näe juuri mitään, ei horisonttia eikä sastrugeja, lumen muovaamia töyssyjä, joihin törmääminen on vaarallista. Pahimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että löytää itsensä moottorikelkan alta lonkkamurtuman kera.

Kalakoski teki päätöksen, että hänen ja tutkijoiden oli parasta jäädä leiriin odottamaan myrskyn laantumista. Kolme päivää tuuli moukaroi teltan kankaita yli 21 metriä sekunnissa, joten teltan ulkopuolella oli vaarallista liikkua.

– Kun teltasta tuli ulos ilman myrskylaseja, silmämunat menivät saman tien täyteen lunta. Oli lumipallot silmissä.

Kenttämatkailijoiden ei auttanut muu kuin makoilla teltassa kirjaa lukien, ruokaa laittaen ja tylsistyen. Vessa-asiatkin toimitettiin teltan suojissa, sillä erikoisvalmisteisen pyramiditeltan lattian sai auki kuopan kaivamista varten.

Perjantai on tutkimusaseman pitsapäivä

Etelämantereelle lähteminen on Kalakoskesta ankeaa, mutta jossain vaiheessa matkaa olotila muuttuu. On aina jännityksen aihe, kuinka Aboa on kestänyt luonnonvoimien mylläyksen, ankaran kylmyyden ja kontteja piinaavan vimmaisen tuulen.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Kalakoski tulee asemalle ja avaa siellä oman huoneensa oven, tuntuu siltä, kuin mikään ei olisi muuttunut. Ajatukset kirkastuvat. Turhuuden markkinat jäävät hetkeksi taka-alalle.

– Kotona on valtavasti kaikkea: tavaraa, informaatiota, mahdollisuuksia ja tekemättömiä asioita. Se muuttuu Aboalla täysin. Kohina vähenee.

Tutkimusasemalla Kalakosken päivät täyttyvät työstä. On saatava kunkin retkikunnan rutiinit toimimaan, jotta arki sujuisi.

Aamulla pidetään päivän infotilaisuus, jossa käydään läpi päivän toimet ja sää, koska keli määrittelee sen, onko kenttämatkalle turvallista lähteä. Jos mukana on esimerkiksi geologeja, he saattavat lähteä ottamaan näytteitä läheiselle Basen-vuorelle. Lumitutkijat tekevät omia mittauksiaan ja lennättävät dronea.

Koska Etelämantereella on kesäisin valoisaa yötä päivää eikä vuorokaudessa ole oikein rytmiä, Kalakoski on suunnitellut viikkoon tapahtumia, jotka luovat vaihtelua. Torstaisin on hernekeittoa, perjantaisin pitsaa, lauantaisin siivotaan ja sunnuntaina levätään.

Vapaa-ajalla voi käydä vaikka Aboan omalla suunnistusradalla, jos keli sallii.

Aboalla riittää aina korjattavaa ja tuunattavaa muun muassa moottorikelkoissa ja Toyota Hiluxissa, jossa on erikoisrenkaat jäällä liikkumista varten. Kuivakäymälän säiliöt on tyhjennettävä, vettä täytyy hakea läheiseltä jäätiköltä ja polttoon kelpaamaton jäte pitää pakata tynnyreihin, sillä ne kuljetetaan pois Etelämantereelta.

Kontti löytyi Kanarialta, polttoaine leijaili laskuvarjoilla

Uransa ikimuistoisimpana hetkenä Kalakoski pitää vuoden 2009 retkikunnan saapumista edeltänyttä tilannetta. Oli nimittäin käynyt niin, että retkikunnan tarvikekontti tutkimuslaitteineen oli kadonnut matkalla Etelämantereelle. Tämän lisäksi tutkimusasemalta oli polttoaine lopussa, koska ruotsalaiset olivat lainanneet sitä.

Stressiä lisäsi se, että Kalakosken työantaja oli juuri vaihtunut Merentutkimuslaitoksesta Ilmatieteen laitokseen, eikä hänellä juuri sillä hetkellä ollut esimiestä, joka olisi voinut antaa tukea vaikeuksissa.

Tutkijoiden tarvikekontti ehti olla viikon kadoksissa, ennen kuin vakuutusetsivä löysi sen Kanarialta. Vieläkään ei tiedetä, oliko kontti purettu laivasta vahingossa vai tahallaan.

Polttoaineen pikainen hankinta Etelämantereelle oli toinen juttu. Kalakoski oli kuullut, että venäläiset olivat saaneet tynnyreitä taivaalta käsin, ja lentokone voisi pudottaa polttoainetta laskuvarjoilla, jos sää sallisi.

Kalakoski sai muutamassa kuukaudessa neuvoteltua niin, että Aboalle saatiin lisää polttoainetta. Työn tuloksena iso rahtikone pääsi kuin pääsikin tiputtamaan jäätikölle 24 kappaletta lavoille pakattua kahdeksan tynnyrin nippua, jotka leijuivat alas neljän suuren tavaravarjon kannattelemana.

Kalakoski huokaisi helpotuksesta, kun rahtikoneen ääni loittoni. Nyt polttoainetta oli moneksi vuodeksi eteenpäin.

Kun retkikunta saapui, Kalakoski partionsa kanssa oli saanut asiat järjestymään. Aboalla oli kaikki hyvin: polttoainetta, varusteet tallessa ja tutkijoille lämmintä keittoa lautasella.