Tiesitkö, että tonttu on alun perin tontinhaltija?
Tonttu, ruotsiksi tomte, tulee sanasta tomt eli tontti. Nimi vihjaa, että tonttuja on alun perin pidetty paikkojen, talojen tai rakennuksien haltijoina.
SKS:n perinne- ja nykytiedon arkistojen mukaan tontut ovat Suomen yleisimpiä haltijaolentoja. Näitä tonttuja ei tulisi kuitenkaan sekoittaa Markus Raution eli Markus-sedän vuonna 1927 Yleisradion Lastentunti-ohjelmassa lanseeraamiin, Korvatunturilla Joulupukin kanssa työskenteleviin joulutonttuihin. Joulutontut rantautuivat Suomeen saksalaisesta satuperinteestä.
– Kaikkialla maailmassa, missä asutaan taloissa ja rakennuksissa, on uskottu paikan haltijoihin eli tonttuihin. Talon tontut ovat joulutarinoidenkin taustalla, huomauttaa Marjut Hjelt.
Hjelt on kirjoittanut ja toimittanut runsaat parikymmentä teosta kansanuskosta, taikuudesta, kansanperinteistä ja kulttuurihistoriasta. Hän on viihtynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistossa ja tutustunut siellä tuhansiin muistiinpanoihin, joita on kerätty esivanhemmiltamme.
Kun nuotalle mennessä pyydettiin Ahdilta, taloa rakennettaessa kysyttiin lupa tontulta. Seuraavan yön uni kertoi vastauksen: Jos tonttu näytti tyytyväiseltä, rakennuslupa oli saatu. Jos haltija ei ollut myötämielinen tai sanoi suoraan, että ei saa rakentaa, etsittiin toinen paikka. Usein paikkojen haltijat jäivät taloihin tontuiksi pitämään huolta rakennuksista, eläimistä ja asukkaista.
Talossa saattoi olla erikseen saunatonttu, myllytonttu tai tallitonttu. Hyvin usein oli kuitenkin vain yksi tonttu, joka huolehti kaikesta. Joskus tontun uskottiin olevan vainaja, esimerkiksi paikan ensimmäinen asukas, joka oli jäänyt pitämään kodista huolta.
Useimmiten tontut kuvataan kansantarinoissa ekaluokkalaisen kokoisiksi olennoiksi, joilla on perheet. Muissakin maailmanperinteissä kodinhaltijat muistuttavat ihmisiä ja matkivat heitä muun muassa vaatetuksessaan.
Vanhan kansan mielestä jokaisessa kodissa oli oltava tonttu, sillä muuten talonhoito kärsi. Kotitonttu oli taloudenhoitaja, eläinkuiskaaja, talonmies ja lastenhoitaja, joka ei pyytänyt palkakseen muuta kuin ystävällisyyttä ja silloin tällöin vadillisen puuroa. Lisäksi tontun tehtävänä oli varoittaa isäntäväkeä tulipaloista ja muista onnettomuuksista.
– Jos talossa ei hoidettu askareita, ryypiskeltiin tai laiminlyötiin kotieläimiä, tontun uskottiin lähteneen pois, Hjelt kertoo.
Satua tai ei, mutta myytit opettavat kunnioittamaan luontoa
Ovatko ne mielikuvituksen tuotosta vai olemmeko vain unohtaneet, miten luonnon kanssa kommunikoidaan?
Lapsena Marjut Hjelt uskoi kuvittelevansa keijukaiset, jotka asustivat lähimetsän suonsilmän ympärillä. Keväisin hän ihasteli näkymättömien olentojen pientä palatsia, joka muodostui jään sulaessa ja muodostaessa kauniita pylväitä.
Lähimetsän ihmeiden lisäksi valtameri teki oululaislähtöiseen merimiehen tyttäreen vaikutuksen. Hän pääsi isänsä mukana Atlantin ylityksille, joissa maata ei näkynyt kymmeneen päivään. Siellä hän ihmetteli haita, delfiinejä ja valaita sekä kerrostalon kokoisia aaltoja. Valtameri ei kuitenkaan koskaan pelottanut.
– Se herätti suurta kunnioitusta, että on jotakin niin mahtavaa ja saamme sen kokea, hän sanoo.
Valmistuttuaan ylioppilaaksi Hjelt haki Helsingin yliopistoon opiskelemaan folkloristiikkaa, sillä häntä kiinnosti islantilainen Edda-runous. Kun selvisi, että ainetta ei enää opeteta, hän löysi suomalaisen kansanperinteen myytteineen. Häntä viehätti, miten kansanuskossa ihminen on tasavertainen muiden luonnossa elävien olentojen kanssa, toisin kuin esimerkiksi kristinuskossa, jossa ihminen on keskiössä.
Vaikka valtaosaa kansantarinoista pidetään nykyisin satuina, Hjelt on löytänyt niistä myös viisautta. Hänestä on käsittämätön ajatus, että ihmiset saisivat käyttää luontoa hyväksi miten tahansa. Kun teollisuutta ja tekniikkaa ei ollut, luontoon mentiin pyytämään, ja sitä tarkoittaa alun perin pyynti-sanakin.
– Ihminen ei ollut mikään luomakunnan herra. Luonnossa olivat metsänvaltiaat Tapio, Mielikki ja metsänväki, vedessä Ahti, Vellamo ja vetehiset. Nykyisin niitä pidetään satuolentoina, mutta silloin niiltä pyydettiin, saanko ottaa, ja jätettiin aina jotakin myös tilalle, jotta luonnon tasapaino ei särkyisi.
Luonnonhenkiin ja -haltijoihin uskoivat ja niiden kanssa kommunikoivat myös muualla maailmassa eläneet luonnonkansat. Muuta tietoa ei ollut saatavilla, joten niin onni kuin onnettomuudetkin nähtiin joidenkin aiheuttamiksi eikä sattumille ollut sijaa.
Luonnonilmiöiden, kuten myrskyjen ja tsunamien sekä sairauksien uskottiin olevan jonkun olennon, kateellisen naapurin tai äkäisen vainajan tekosia. Tasapainoa yritettiin palauttaa esimerkiksi erilaisten loitsujen ja taikojen avulla.
Hjeltin mielestä on samantekevää, uskooko myytteihin vai ei. Niiden ydinopetus eli luonnon kunnioittaminen on tärkeä siksi, että luonto kasveineen ja eläimineen tekee elämästä rikkaampaa.
– Luonnosta voi avautua yhä uusia ihmeitä, jos on halua aistia myös luonnon näkymätön puoli.
Ennen ihmisen ymmärrettiin olevan vain pieni osa luontoa
Maaginen vuosi – Taikoja, enteitä ja haltijaväkeä -teoksessaan Hjelt kirjoittaa siitä, miten nykyihminen ei enää hahmota ympäröivää maailmaa taikuuden avulla. Tieteen antama tieto on vienyt sijaa uskomuksilta.
Esivanhempamme tiesivät suunnattomasti kasveista, koska he keräsivät ja kasvattivat syötävänsä itse. He tutkivat elinympäristöään ennustaakseen säätä ja viljasatoa sekä tarkkailivat tähtitaivasta löytääkseen tien takaisin kotiin.
Esivanhemmillemme luonto ei ollut pelkästään elinympäristö: se oli tärkeä tiedonlähde. Jotta suullista perimätietoa ja omia havaintoja pystyi hyödyntämään mahdollisimman laajasti, kaikkien aistien oli oltava apposen auki ja oli luotettava myös omaan intuitioon.
Uskomusten ja myyttien lisäksi luonnon kunnioitus syntyi siitä, että esivanhempamme ymmärsivät olevansa vain pieni osa luontoa. Kun kristinusko tuli Suomeen noin tuhat vuotta sitten, papit pitivät kaikkea pakanallista pahana, tyhmyytenä, ymmärtämättömyytenä tai paholaisena.
Taikamenettelyt kuuluivat kuitenkin niin olennaisena osana ihmisten arkeen, ettei niitä ymmärretty silloin edes taioiksi. Siksi kristin- ja kansanusko saivat elää pitkään rinnakkain.
Voisiko taikauskosta olla yhä apua?
– Luonnossa on tiettyä matematiikka ja kun katsoo tarkkaan, näkee miten luonto on järjestäytynyt hienojen geometristen kaavojen mukaan. Kansantarinoiden haltijaolennot opettavat havaitsemaan luontoa, niin näkyvää kuin näkymätöntäkin, mikä lisää kunnioitusta sitä kohtaan. Tiede ja taikausko voivat edelleen elää rinnakkain, Hjelt uskoo.
Yksi ohje on ja pysyy vuosituhannesta, uskosta ja tieteestä toiseen: luonnossa oleskelu tekee ihmiselle hyvää. Nykyisin on tieteellisestikin todistettu, että pelkkä vihreän ja sinisen maiseman katselu laskee verenpainetta ja stressitasoja.
– Vihreää ja sinistä pidetään parantavina väreinä. Elämme sinisellä planeetalla, jolla on paljon vihreää, mutta olemme tekemässä siitä ruskean, Hjelt huomauttaa.
Kepeästi ja huumorilla nykyaikaan
Vaikka vanhassa perimätiedossa on paljon aikaa kestävää, mihinkään ei kannata suhtautua liian vakavasti. Teoksissaan Marjut Hjelt tarkastelee myyttejä pilke silmäkulmassaan ja etenkin silloin, kun hän kirjoittaa uskomuksia, loitsuja, runoja, enteitä tai haltijoiden kuvauksia uusiksi ja nykypäivään paremmin sopiviksi.
– Haluan tuoda haltijaväkeä kepeästi ja huumorilla nykyaikaan. Jotkut ajattelevat, että menneet ajat olisivat olleet hirveän synkkiä, koska ihmiset olivat niin tietämättömiä. Itse koen, että kaikissa luonnonhengissä on sellainen veitikkamainen puoli – paitsi ehkä jättiläisissä, niistä en tiedä. Myytit tuovat iloa elämään.
Hjelt kokee, että uusien myyttien keksiminen on myös hänen tehtävänsä. Entisajan tarinat kulkeutuivat sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona. Kertoja lisäsi silloinkin niihin jotain omaa, jotta kertomuksesta tuli jännittävämpi tai mielenkiintoisempi.
Jostain syystä huonoa onnea povaavat uskomukset elävät kansan keskuudessa edelleen. Vaikka Hjeltin äiti kiinnitti huomiota etenkin pahoihin enteisiin, tytär ei niitä uskomuksia perinyt.
– Vanhoissa uskomuksissa monet asiat nähtiin kuoleman enteinä. Silloin kuoltiin enemmän sellaisiin asioihin, joita ei ymmärretty tai tiedetty, mutta jotka haluttiin silti jotenkin selittää.
Rosmariinia joulukuuseen keijukaisille
Vaikka tontut eivät alun perin liittyneet pohjoisten kansojen keskitalven juhlaan eli nykyiseen joulunaikaan, jostain syystä niiden opetukset elävät edelleen juuri vuoden pimeimpänä jaksona. Tontut kutsuvat niin lapset kuin aikuisetkin leikkiin ja kannustavat olemaan kilttejä. Lisäksi ne muistuttavat, että myös näkymättömän luonnon kanssa voi kommunikoida.
Keijukaisia pidetään yleensä kesän olentoina, mutta Iso-Britanniassa ne kuuluvat jouluunkin. Siellä rosmariininoksia ripustellaan joulukuusiin, koska keijukaisten kerrotaan pitävän niistä. Rosmariinia on kansanperinteessämme annettu mukaan myös silloin, jos joku on lähtenyt matkalle ja tämän on haluttu muistavan oksan antajan.
Vuonna 2013 Northumbrian yliopistossa Iso-Britanniassa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että rosmariinin tuoksu todella vaikuttaa kognitiiviseen toimintaan ja voi siten parantaa myös muistia.
Keijukaiset ovat olleet Hjeltille luonnonhengistä kaikkein rakkaimpia lapsuuden suoleikeistä saakka. Hänen mielestään keijukaisten viesti voisi olla hiljaisuuden taito. Hän perustaa näkemyksensä edesmenneen kirjailijan Geoffrey Hodsonin kertomukseen Luonnonhenget työssä ja touhussa. Hodsonin mukaan keiju syntyy samalla hetkellä, kun kukka työntää sirkkalehtensä maasta. Silloin voi kuulla pienen helähdyksen.
– Ihmisten olisi hyvä oppia olemaan välillä niin hiljaa, että he voisivat kuulla nuo helähdykset ja muutkin luonnonäänet. Jos luonnossa kulkee aina kuulokkeet korvilla, kännykkä kädessä ja kauheaa kyytiä, kaikki kauneus jää kokematta.