Mic­hel­le Sunin työtä on se­lät­tää pelkoja

Kun Michelle Suni lähti ensimmäisille takamaastoretkilleen ystäviensä kanssa, häntä jännitti – oikeastaan ihan kaikki. Hän ei ymmärtänyt, miten vyörymaaston erottaa turvallisesta reitistä tai minkälainen lumisilta kantaa yli joen.

Kokeneempien matkassa ja heitä seuratessa opit karttuivat. Turhauttavinta oli kuitenkin se, että joku muu teki päätökset Sunin puolesta.

– Halusin oppia itse ymmärtämään riskit, mitä olimme tai emme olleet ottamassa. Halusin oppia ymmärtämään vuoria, joihin olin aivan hullaantunut, Suni kertoo.

Niinpä Suni lähti käymään suomalaisen Finlav-järjestelmän lumiturvallisuuskoulutuspolkua. Kun kokemusta kertyi lisää yhä uusilta kursseilta ja takamaastoretkiltä, hän halusi auttaa muitakin vuorien tulkinnassa. Nykyisin Suni on lumiturvallisuuskouluttaja.

Erilaisten maastojen tunnistamisen lisäksi Suni haluaa opettaa ihmisiä havainnoimaan lumi- ja keliolosuhteita. Tärkeää on ymmärtää myös itseään. Vaikka on inhimillistä tehdä virheitä, juuri niiden vuoksi läheltä piti -tilanteita ja onnettomuuksia sattuu.

Sunin mukaan ihmiset virittävät päätöksenteon ansat yleensä ihan itse: Ah, tuolla on puuterilunta, pakko päästä sinne juuri tänään! Minulla on vain tämä viikonloppu aikaa mennä laskemaan!

– Lumiturvallisuus on ikuista oppimista maastosta, lumesta, olosuhteista ja mikä tärkeintä, itsestään sekä muista ihmisistä ympärillään. Uskon siihen, että pystymme tekemään hyviä, järkeen perustuvia päätöksiä, jos opimme tuntemaan itsemme paremmin, Suni sanoo.

Monet ylittävät itsensä, vaikka ääni tärisisi jännityksestä

Alkutalveksi Suni on tullut Pyhätunturiin, jossa hän kouluttaa uusia lumilautaopettajia, opastaa vapaalaskijoita ja tekee lumivyöryennusteita yhdessä muiden Pyhän Lumiturvallisuuskeskuksen vapaaehtoisten kanssa.

Kevääksi hän suuntaa vapaalaskuoppaaksi Etelä-Norjaan, Sunnmøren Alpeille.

Myös kesät Suni viettää Norjassa ja toimii siellä jäätikkö-, melonta-, vaellus- ja via ferrata -oppaana. Via ferratat ovat teräsvaijereiden varassa kiivettäviä kiipeilyreittejä.

Suurimmat mörkönsä Suni on kouluttautumalla ja harjoittelemalla jo selättänyt. Sen sijaan hän törmää usein tilanteeseen, jossa hänen asiakastaan pelottaa niin paljon, ettei tämä meinaa uskaltaa laskeutua kallion kielekettä tai laskea vuorenrinnettä alas. Silloin Suni koittaa selvittää jännityksen taustalla olevaa syytä.

Onko kyse itseluottamuksen puutteesta vai siitä, että hän ei luota välineisiin? Onko kyseessä sisäinen pelko siitä, ettei pysty suoritukseen? Onko tietoa tarpeeksi? Vai jännittääkö häntä, että muut nauravat, jos ei osaakaan?

– Sen tuntee kyllä, jos ihmisellä on halu ylittää itsensä ja kohdata omia monstereitaan. Kyllä monet lopulta itsensä ylittävät, vaikka ääni tärisisi jännityksestä. Tietysti he ovat sen jälkeen onnellisia ja mahdollisesti myös usko omiin kykyihin sekä itseensä on kasvanut.

Suni tietää kokemuksesta, että tilanteen on oltava myös sosiaalisesti ja psyykkisesti turvallinen, jotta asiakas uskaltaa sanoa, että ei oikeasti halua tai uskalla. Siihen myös ohjaaja voi vaikuttaa luomalla rennon ja lämpimän ilmapiirin.

Suni haluaa poistaa yleisiä häpeän aiheita, joita ei ennen ole osattu edes sanoittaa.

– Jos joku nauraa sinulle, sehän kertoo vain hänestä. Mogailu kuuluu asiaan ja minäkin kokeilen uusia juttuja ja kaatuilen tuolla ihan koko ajan.

Sunin oma polku ei ole ollut sen helpompi kuin muillakaan. Lumilautailussa hän oli omien sanojensa mukaan ihan tavallinen peruslaskija. Aikoinaan häntäkin hävetti, ettei ollut sen parempi. Ja hän sai jopa kuulla siitä, ettei ollut hyvä lumilautailija.

– Ehkä se jollain tavalla motivoi minua – näytän teille vielä! Enhän minä parikymppisenä tiennyt, että lumilautailusta tulisi ammattini. Minulla on kuitenkin aina ollut joku seuraava koulutus tai juttu, jota tavoittelen ja vasta nyt taaksepäin katsoessa näen sen punaisen langan.

Suni huomauttaa, että kaikki eivät pysty kääntämään samalla tavalla ikävää kommenttia voitokseen.

– Se voi jopa tappaa toisen sisäisen motivaation.

Köysien varassa kielekkeellä huomaa omat vahvuutensa

Tärkein asia, mikä yhdistää kaikkia Sunin töitä, on osallistujien omien vahvuuksien tunnistaminen ja tukeminen.

Vahvuuksilla Suni ei tarkoita vain fyysisiä ominaisuuksia. Jos hän huomaa oppilaansa olevan esimerkiksi sinnikäs ja periksiantamaton, hän kysyy, näkyykö se jotenkin myös tämän arjessa. Yleensä näkyy.

– Olemme usein kauhean ankaria itseämme kohtaan ja huomaamme heikkoudet ensimmäisenä.

Mutta miksi pitää kiivetä vuoren päälle tai riippua köysien varassa kielekkeeltä, että huomaa omat vahvuutensa?

– Heti, kun poistumme arkisista paikoista ja menemmekin ihan toisenlaiseen ympäristöön, voimme luopua arjen rooleistamme. Luonto paikkana jo lähtökohtaisesti vapauttaa omaa energiaa ihan uudenlaisten asioiden oppimiseen. Tehtäväni on auttaa osallistujia hyppäämään omalta mukavuusalueelta jouston tai kasvun alueelle.

Oppilaidensa vahvuuksia Suni kaivelee esiin kysymällä jälleen erilaisia kysymyksiä, joiden avulla oppilaat itse oivaltavat, mitä ovat juuri tehneet ja saavuttaneet.

Suni uskoo reflektointiin eli ymmärrykseen itsestään ja omista taidoistaan. Reflektoinnin kautta oppiminen muuttuu osaamiseksi.

– Se, mitä harrastetaan, on vain väline kasvuun eikä sillä ole oikeastaan niin väliä, onko lajina vapaalasku, kiipeily, ratsastus vai kylmäuinti. Sitä kutsutaan myös seikkailukasvatukseksi ja elämyspedagogiaksi, Suni selittää.

Eksyminen opetti, lumisilta kesti

Sunin mielestä on hyvä muistaa myös mogaamisen taika. Eräopaskoulu oli hänestä täydellinen oppikoulu virheistä oppimisen harjoitteluun.

Suni kertoo eksymistilanteesta, jossa hän oli lukenut karttaa väärin eikä pystynyt enää paikantamaan sijaintiaan. Tehtävässä oppilailla ei saanut olla apunaan nykyaikaista elektroniikkaa, kuten puhelinta tai gps-laitetta. Lopulta Suni päätti lähteä suunnistamaan pohjoiseen, jossa oletettavasti oli tie.

– Kun pääsin lopulta sinne tielle, olin innoissani, että olin oppinut edes jotakin. Esimerkiksi vapaalaskussa on tietysti vakavampia virheitä, kuten lumivyöryt, johon emme halua ikinä joutua. Mutta monet virheet eivät kuitenkaan ole maailmanloppu. Tärkeintä on, miten sen mogan korjaa, Suni sanoo.

Suni ei ole koskaan ollut lumivyörytilanteessa. Hän muistuttaa, että vuorilla on paljon muitakin riskejä kuin se kaikkein vaarallisin. Esimerkiksi Norjassa hän laski joskus liian pitkälle ja päätyi kuohuvalle joelle.

– En ollut katsonut karttaa tarpeeksi tarkkaan ja olin laskenut liian alas. Sieltä piti sitten kiivetä lauta selässä aivan liian jyrkässä maastossa ylös.

Joskus jokia saattaa joutua ylittämään lumisiltaa pitkin. Kun Suni joutui ensimmäistä kertaa kyseiseen tilanteeseen, hänellä tai hänen ystävillään ei ollut aavistustakaan, minkälainen lumi kestää joen ylittämisen ja minkälainen ei.

– Mietimme sitä yli puoli tuntia, kunnes yksi kerrallaan lähdimme sauvalla naputtelemaan ja kokeilemaan lunta. Kyllä se kesti. Ymmärrys kasvaa koko ajan kokemuksien ja erehdyksien kautta.

Lumivyöry ei välttämättä anna toista mahdollisuutta erheen korjaamiseen, ja siksi Suni pyrkii tekemään konservatiivisia valintoja. White outilla eli erittäin huonolla näkyvyydellä hän harvoin lähtee retkelle puurajan yläpuolelle, jossa olosuhteiden ja vyöryjen havainnoiminen hankaloituu.

Nollanäkyvyydessä suunnistamista Suni silti harjoittelee säännöllisesti kouluttajakollegoidensa kanssa. Vuorilla ja tuntureilla liikkuessa huonoon näkyvyyteen päätyy aika ajoin lähes väistämättä, kun keli yllättäen muuttuu. Tarvittaessa on osattava navigoida silloinkin sieltä pois.

Suni tekee jokaiselle retkelle riskianalyysin ja pelastussuunnitelman erilaisten vaarallisten skenaarioiden varalle. Vaaranpaikkoja voi ennakoida niin reittivalinnoilla kuin riskiä pienentävillä varusteilla.

Sunilla on aina matkassaan bivy-säkki eli veden- ja tuulenpitävä pussi, jota voi tarvittaessa käyttää tilapäismajoitteena, jos matkantekoa ei voi esimerkiksi kehnon kelin vuoksi enää jatkaa. Lumivyörylapiolla voi kaivaa kuopan suojakseen.

Lisäksi Sunilla on mukanaan makuualusta, joka eristää kylmää ja johon loukkaantuneen ihmisen voi asettaa makaamaan. Bivy-säkistä saa rakennettua yhdessä makuualustan kanssa ihmisen vetämiseen soveltuvan pelastussysteemin.

– Vuorilla ja tuntureilla voi mennä pitkiäkin aikoja ennen kuin kukaan pääsee hakemaan huonolla kelillä pois. Mitä kauemmas menemme asutulta alueelta, sitä enemmän meidän on pystyttävä omin neuvoin pärjäämään.

Sunista luonto on täydellinen paikka niin omien taitojen kuin itseluottamuksenkin vahvistamiseen, sillä sen tarjoamat haasteet ovat luonnollisia. Jokainen päättää itse, miten niihin reagoi. Haasteiden kohtaamista voi harjoitella omassa lähiluonnossaan vaikka joka ikinen päivä.

– Esimerkiksi, jos sataa vettä, se sataa tasapuolisesti meille kaikille. Mutta miten reagoin, kun alkaa sataa? Valitanko vai ratkaisenko tilanteen?

Onko tyttöjen omalle vuorikerholle tarvetta?

Ikuisuuskysymys siitä, onko se noston arvoinen asia, että on nainen miesvaltaisella alalla, saa Sunin hetkeksi vakavoitumaan. On se hänelle.

Aluksi Sunin oli vaikea löytää sielunheimolaisia, jotka halusivat lähteä retkeilemään, ulkoilemaan, kiipeilemään ja vapaalaskemaan. Kun Suni tutustui vuonna 2011 Reetta Keisaseen ja Ulla Partaseen, kolmikko halusi jakaa lajiensa ilosanomaa ja perusti GMC:n eli Girls Mountain Clubin.

He päättivät lähteä Ranskan Chamonixiin ja tehdä videosisältöä siitä, miten he treenaavat ja kiipeävät Mount Blancille, Alppien korkeimmalle huipulle. Kesällä he treenasivat kiipeilyä ja talvella laskemista.

Lopulta missio jäi puolitiehen, kun ystävykset jäivät yöksi majaan ennen reitin vaikeimpaa osuutta eli jyrkkää, kivistä, lumista ja jäistä seinämää.

– Tiesimme, että keli saattaa muuttua huonoksi, mutta seuraavana päivänä se olikin paljon surkeampi kuin osasimme odottaa: näkyvyys oli huono ja seinästä oli tullut kivivyöryjä alas. Jäimme odottamaan vielä seuraavaksi yöksi, mutta aamulla keli oli edelleen niin huono, että päätimme lähteä alas, Suni kertoo.

Riski ei ollut yksinkertaisesti sen arvoinen, että heidän olisi kannattanut huonossa kelissä yrittää jotain niin vaativaa.

– Jos on vaihtoehto, haluan kunnioittaa luontoa ja vuorta. Se on siellä vielä tulevaisuudessakin, jos joskus haluaa kokeilla uudestaan. Luonto on paljon voimakkaampi kuin me ihmiset, jotka olemme hyvin pieniä sen armon edessä.

GMC jatkoi kiipeily- ja vapaalaskumissioiden parissa mutta naiset janosivat myös inspiraatiota. He ihmettelivät, miksi naiset eivät tehneet ollenkaan vapaalaskuelokuvia.

Niinpä he alkoivat itse kuvata niitä. He osallistuivat elokuvallaan vapaalaskuiltamaan, jossa voittivat yleisöäänestyksen.

– Emme me mitään kovia laskijoita olleet, mutta meidän meininkiin pystyi samaistumaan helposti.

GMC halusi kerätä myös muita samanhenkisiä laskijoita yhteen. He päättivät järjestää Ylläksellä leffaillan ja pyytää tyttöjä ja naisia mukaan näyttämään videoitaan. Tapahtuma oli menestys, ja niin porukka alkoi järjestää leffailtoja.

GMC on edelleen olemassa, mutta sen jalanjäljillä on jatkanut myös ulkoilu- ja retkeilylajiyhteisö Taivasalla. Suni on ollut mukana myös Taivasallan leffailloissa ja muissa tapahtumissa niin lumiturvallisuusluentojen pitäjänä kuin vapaalaskuretkien vetäjänä.

Suomalaisia naispuolisia lumiturvallisuuskouluttajia on nykyisin kuusi, ja Suni on heistä yksi. Miehiä on yli kuusinkertainen määrä.

– Minulla ei ole ollut esikuvia ja siksi toivon, että tarinani kannustaisi muitakin seuraamaan omaa polkuaan ja sydäntään. Tällaiselle ihan tavallisellekin tyypille omasta jutusta voi tulla ammatti. Kaikkien ei tarvitse olla huippu-urheilijoita lempilajissaan.

Suni elää nyt unelmaansa: hän saa työskennellä koko talven lumilaudan päällä ja liikkua vuorilla.

– Intohimosta tuli urani. Saan olla joka päivä ulkona ja laskea. En tiedä, mikä muu olisi sen parempaa.