Eri­tyi­nen Pe­rä­me­ri

"Meillä täällä pohjoisessa Perämeri on kiinnostava ja erityinen maailmanlaajuisesti. Emme vain aina tajua sitä itse.

Työssäni meribiologina olen kartoittanut Perämeren pohjaa ja siellä viihtyviä lajeja ja nähnyt, että täällä kasvaa valtava määrä harvinaisia lajeja. Olimme hiljattain kaksi viikkoa Perämeren kansallispuistossa Pohjanlahden perukassa ja sitten Krunneilla Iin edustalla. Näin parissa viikossa moninkertaisesti enemmän uhanalaisia lajeja kuin aikoinani kolmen vuoden aikana Saaristomerellä ja Merenkurkussa.

Teimme meren hiekkapohjaan niin sanottuja seurantalinjoja. Se tarkoittaa, että otin mittanauhan, menin merenpohjaan ja etenin sadan metrin alueella. Kymmenen metrin välein pysähdyin ottamaan näytteen kasveista.

Krunneilla oli jopa kaksi aluetta, joista löytyi joka pysähdyksellä jotakin uhanalaista, rauhoitettua lajia. Se tuntui upealta.

Esimerkiksi upossarpiota näkyi todella paljon ja erilaisina ryhmittyminä. Laji on säädetty erityisesti suojeltavaksi, koska se on selvästi vaarassa hävitä Suomesta.

Toinen hieno hetki oli, kun kohtasin vesisammalia. Ne korvaavat Perämerellä rakkohaurun, jota tavataan muualla Suomen merillä, esimerkiksi Saaristomerellä.

Saavuin hienolle ja tiheälle vesisammalniitylle, jonka kaltaiseen en ole missään aiemmin törmännyt. Eri lajejakin löytyi peräti kuusi. Sitten sukellusaika loppui, ja ilta alkoi painaa päälle. Paikka oli niin hieno, ettei sieltä olisi halunnut pois ollenkaan.

Itämeri on jo itsessään erityinen, sillä sen suolapitoisuus on pienempi kuin muiden maailman merten. Jos kuitenkin verrataan Perämerta ja Itämeren muita alueita, Perämeri on tosi erikoinen.

Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin alueelta valtavan isot joet laskevat Perämereen. Koska mereen tulee paljon makeaa vettä, se pysyy muuta Itämerta vähempisuolaisena.

Biologin näkökulmasta Perämeri onkin kuin karu järvi. Se toimi ekologisesti eri tavalla kuin muut merialueet, enemmän järven kuin meren kaltaisesti. Siksi siinä viihtyvät tietyt lajit.

Lisäksi uhanalaiset lajit ovat säilyneet siksi, että meillä on paljon rakentamatonta rantaa.

Matalia ja loivia rantoja on ollut vaikea valjastaa ihmisten käyttöön. Jos haluaisi edetä veneellä, olisi liian matalaa. Jos autolla, olisi liian märkää. Jää siis pitkä pätkä valjastamatonta rantaa, jossa uhanalaiset lajit viihtyvät.

Tällä hetkellä olen matkalla Raaheen. Teemme kartoituksia siitä, miten meren pohjan kasvillisuus muuttuu vuosien myötä. Minulla on tietyt etukäteen valitut paikat, joissa pitäisi olla hiekkapohja, sorapohja tai mutapohja. Katson, millaisia lajeja löytyy mistäkin pohjasta.

Olen halunnut olla meribiologi niin kauan kuin muistan, varmaan kaksivuotiaasta asti. Olen sukupolvea, joka on katsonut telkkarista valtameritutkija Jaques Cousteaun Hiljaista maailmaa. Haaveilin pääseväni sukeltamaan ja ihmettelemään veden pinnanalaista maailmaa itsekin. Myös isäni näytti mallia, sillä hän tapasi snorklailla vesistöissä, kun olin pieni.

Varsinaisen sukeltamisen aloitin lukioikäisenä, vaikkakin into suojella luontoa oli alkanut jo aiemmin. Opiskelin Oulussa biologiksi ja väittelin tohtoriksi. Lopulta suoritin tutkimussukelluskurssin Lohjan aikuiskoulutusyksikössä, jotta voin tehdä töitä sukeltamalla.

Meren pohjalla oleskelussa on jotain minulle ominaista. Sukeltaminen tuntuu todella meditatiiviselta. Pinnan alla ollaan ja keskitytään ihan pelkästään siihen, mitä siellä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Ei tule mieleen, jäikö hella päälle tai pitäisikö maksaa sähkölasku.

Merenalaista maailmaa eivät kaikki pääse näkemään, ja koen olevani etuoikeutettu, kun pääsen sellaiseen paikkaan. Tutkimisen lisäksi otan aina myös kuvia kertoakseni muille, millaista siellä on. Haluan tuoda hienot näkymät kaiken kansan silmille.

Moni ihminen niin kuin minäkin rakastaa luontoa ja luonnossa olemista. Siksihän me mökillekin haluamme, että siellä saa olla rauhassa rauhoittavassa ympäristössä. Toimissamme on kuitenkin usein ristiriita – miten mennä rakastamaansa luontoon vahingoittamatta sitä samalla?

Pieniä asioita merten hyväksi voi tehdä myös järvien ja jokien äärellä mökkeilevä. Niistähän vesi laskee meriin.

Mökkiä rakentaessa voi miettiä, tarvitsevatko kaikki oman laiturin, vai voisiko useammalla mökkiläisellä olla käytössä sama laituri. Jos kaikki ajattelevat, että muokkaan rantaa vain vähän, niin todellisuudessa sitä tulee yhteensä ruopattua aika iso alue.

Kun tulee veneellä lähelle matalaa rantaa, kannattaisi hidastaa vauhtia. Muuten veneen potkuri voi tarttua kasveihin tai myllertää rantaa niin, että pohjamuta laskeutuu kasvien päälle ja vaikeuttaa kasvien valon saantia. Ei kannata myöskään ankkuroitua matalassa paikassa.

Tärkeää on huolehtia pesuvesistä ja laskea ne säädösten mukaan maahan eikä veteen.

Kerran Perämerellä sukeltaessani saavuin savikanjoniin, johon oli kovertunut käytäviä ja kraatereita. Katsoin, että niiden läpi pääsee sukeltamaan, ja niin teinkin.

Hiekkainen pohja oli asettunut pieniksi aaltokuvioiksi. Pinnan läpi siivilöityvä auringonvalo osui hiekkaan ja leikki sen aaltokuvioilla. Rooibosteen värinen vesi näytti ympärilläni raikkaalta ja kuulaalta.

Menin kraaterin pohjalle selälleni makaamaan ja katselin pintaa. Kuplat nousivat ylös ja pohdin, että tässä on hyvä olla. Juuri tästä hienoudesta haluan kertoa muillekin.

On vaikea suojella sellaista, josta ei tiedä mitään."