Ruotsissa tähdätään kaivostoimintaan Pohjanlahdella. Yksityinen taho havittelee mineraalituotannon aloittamista lähivuosina. Suomessa Geologian tutkimuskeskus (GTK) selvittää sitä, miten merenpohjassa tulisi toimia, jotta mineraaleja voisi hyödyntää kestävästi.
Dagens Industri uutisoi tammikuussa, että Scandinavian Ocean Minerals aikoo kerätä rautamangaania Itämeren pohjasta. Yritys oli jättänyt tutkimuslupahakemuksen viranomaisille. Tutkimuksia tehtäisiin Ruotsin talousvyöhykkeellä Skellefteån eli lähes Oulun korkeudella.
Tarkoituksena olisi nostaa rautamangaanisaostumia imuroimalla kokkareita meren pohjalta laivasta käsin. Lehtitietojen mukaan tavoitteena olisi aloittaa tuotanto muutaman vuoden sisällä.
Suomen ensimmäisen merialuesuunnitelman (Mersu) laadintaan osallistuivat kaikki rannikon maakuntaliitot. Runsas vuosi sitten julkaistu raportti, joka syntyi EU:n patistamana edistämään kestävää "sinistä taloutta", sisältää niukasti tietoa merenpohjan potentiaalista muuten kuin kiviaineksen osalta.
Syyksi mainitaan se, että kaivoslaissa tarkoitettujen mineraalien ottoa merenpohjasta ei ole toistaiseksi tehty, menetelmä on kansainvälisesti harvinainen ja esiintymien taloudellisen hyödyntämiskelpoisuuden arviointi erittäin hankalaa.
– Meillä ei ole ollut riittävää tietoa siitä, että siellä olisi riittäviä määriä. Koko ajan tieto lisääntyy varmasti niiltä osin, toteaa paikkatietopäällikkö Rauno Malinen Pohjois-Pohjanmaan liitosta.
Kartalla on osoitettu tuulivoimalle alueita avomerellä, mutta saostumista on vain maininta.
– Se on haasteellista, kun mennään kymmenien metrien syvyyteen.
Pohjanlahti – Selkämeri, Merenkurkku ja Perämeri – on valtava merialue. Se alkaa Torniosta ja päättyy Kristiinankaupungin liepeille.
Aluevedet jatkuvat noin 22 kilometrin päähän rannikosta ja Suomen talousvyöhyke on noin 350 kilometriä.
GTK:ssa on muodostettu kuvaa Itämeren pohjan aarteista.
– On arvioitu, että rautamangaanisaostumakentät peittävät 10–20 prosenttia Suomen meripinta-alasta, kertoo GTK:n erikoistutkija Joonas Virtasalo.
Rautamangaanisaostumia muodostuu, kun rautaa ja mangaania tihkuu merenpohjalle sedimentin huokosvesistä.
– Liukoinen rauta ja mangaani muuttuvat kiinteään muotoon, kun ne kohtaavat hapekasta merivettä, Virtasalo kertoo.
Rautamangaania esiintyy muutamasta metristä kymmenien metrien syvyyksiin. Virtasalon mukaan saostumat ovat osin haulimaisia, osin korvan kokoisia kiekkoja tai jopa neliömetrien kokoisia levymäisiä pintoja.
– Ne voivat muodostaa suuria kenttiä.
Rautamangaanista ei ole pulaa: kiinnostavaa on se, että saostumat vetävät puoleensa arvokkaita raaka-aineita.
– Ne sisältävät erilaisia hivenmetalleja. Ensimmäisenä tulee mieleen koboltti, joka on EU:n kriittisten raaka-aineiden luettelossa.
Kobolttia tuodaan Afrikasta. Iso osa maailman koboltista tuotetaan Kongossa, arveluttavissa oloissa, jopa lapsityövoimalla.
– Vihreä siirtymä, uusi energiatuotanto vaativat kobolttia, Virtasalo toteaa.
Kobolttia tarvitaan elektroniikassa, niin kännyköissä kuin sähköakuissakin. Lisäksi on rautamangaanisaostumissa harvinaisia maametalleja.
Itämerestä voisi tulla eurooppalainen koboltinlähde.
Virtasalo suhtautuu hyödyntämiseen kuitenkin varovaisesti.
– Tottakai tähän liittyy riskejä. Pitäisi huolellisesti miettiä, millä tavalla sen voisi tehdä mahdollisimman kestävästi.
Hyvää on Virtasalon mukaan se, että rautamangaani ei juuri kerrostu pehmeimmille pohjille. Pehmeät pohjat kun vetävät helposti puoleensa myös haitta-aineita, kuten ympäristömyrkkyjä, raskasmetalleja ja laivojen pohjamaaleja.
– Saostumat kasvavat merenpohja-alueilla, joille sedimenttiä ei nykyisin kerrostu. Alueet ovat suhteellisen puhtaita ympäristömyrkyistä.
Virtasalo vertaa merenpohjan kertymiä lumikinoksiin. Nekin kasaantuvat tiettyihin paikkoihin virtausten mukana.
Saostumat kasvavat yleensä siellä, minne päivänvalo ei enää ylety. Joten kasveja ei ympäristössä enää ole.
Kalojen ravintona käyttämät selkärangattomat, äyriäiset ja simpukat elävät kuitenkin mieluusti juuri rautamangaanialueilla.
– Saostumat tarjoavat kovia kiinnityspintoja pohjan pieneliöille. Sen takia tämä on hyvin herkkä ympäristö. Jos kaikki saostumat imettäisiin pois, menetettäisiin kovat rakenteet, jotka ovat tärkeitä pieneliöille ja kaloille.
Suomenkin rannikolla on jo hapettomia kohtia. Voisiko teollinen toiminta muuttaa merenpohjaa peruuttamattomasti?
Liian voimakas ruoppaus on Virtasalon mukaan aiheuttanut syviä kuoppia meren pohjalle, minne on muodostunut hapenpuutetta.
– Saostumat eivät tykkää kasvaa hapettomissa oloissa. Tämä on jälleen yksi syy suunnitella huolellisesti saostumien keräys ruoppaamalla.
Uusia saostumia ei enää kerry, jos hapettomuus meren pohjassa leviäisi.
Venäläiset kokeilivat rautamangaanin ruoppaamista Viipurinlahdella 2006–2008. Virtasalon mukaan palautumista koskeva seuranta ei lupaa hyvää.
– Ihmisen aikaperspektiivissä ne kasvavat ja palautuvat hitaasti. Itämeressä saostumat ovat syntyneet tuhansien tai satojen vuosien kuluessa.
Jotta elinympäristö ei tuhoutuisi, Virtasalo ehdottaa imuroimaan kokkareita korkeintaan paikoitellen.
– Vaikka uria kentän läpi tai kuoppia sinne tänne, että koko kenttää ei poistettaisi, että elinympäristö säilyisi.
Perämerellä lajisto on joka tapauksessa etelää köyhempää. Tolkuton ronkkiminen ei sitä ainakaan edistäisi.
Virtasalo on juuri aloittelemassa uutta Fecovery-hanketta, jonka myötä selvitetään sitä, mitkä tekijät ja olosuhteet säätelevät metallien rikastumista saostumiin.
– Joissakin paikoissa on kobolttia enemmän, joissakin vähemmän. Olosuhteet merenpohjalla säätelevät kobolttipitoisuutta, mutta emme tiedä tarkalleen mitkä ja millä tavalla?
Niinpä kun tutkimuslaiva Geomari nostaa näytteitä rannikon merenpohjasta, näytteet viedään kiireen vilkkaa laboratorioon, jotta niissä olevat mikrobit pysyisivät mahdollisimman alkuperäisessä tilassa.
– Saostumissa asustavat myös mikrobit. Mikrobitoiminnalla on keskeinen merkitys metallien rikastumiselle saostumiin, Virtasalo painottaa.
Näytteitä kasvatetaan pienimuotoisesti laboratoriossa. Pulloon johtavat letkut säätelevät olosuhteita, kuten happea, mikrobeille syötettävää orgaanista ainesta ja virtausta.
– Seurataan useita ympäristömuuttujia.
Se, aloittaako joku kaivostoiminnan merenpohjassa, on lopulta liike-elämän käsissä, mutta ilman vesilupaa ei imuroimaan voi ryhtyä.
Ruotsissakaan lupa tuskin irtoaa noin vain.
– En usko, että se on läpihuutojuttu. On tarkasti kuvattava, että siitä ei ole liian suurta haittaa ympäristölle. Siihen on vielä pitkä matka, ehkä vuosia, ennen kuin hyödyntämisluvan saa, Virtasalo ennakoi.
Kyse on toki myös politiikasta. Jos elektroniikkaa rakennetaan nykyistä tahtia, kobolttia tarvitaan yhä enemmän tai sitten on kehitettävä korvaavia aineita.
– Jostain se pitää kaivaa. Nämä ovat poliittisia päätöksiä.