Leveä nappularengas surraa harmaata pitkospuita pitkin. Välillä täytyy ohjata tarkasti, sillä osa pitkoksista on lahonnut kapeiksi, osa katkennut kokonaan.
Luonto on jo riisunut ruskan. Koivujen kirkkaankeltaiset lehdet makaavat polulla ruskeaksi ravistuneena. Muutama viikko sitten terävän violetteina hohtaneet mustikanvarvut ovat haalistuneet. Merikotka liitelee ja leyhyttää räsymattosiipiään, taukopaikalla kuukkeli pyrähtää lähikoivuun. Kaira valmistautuu hiljaisena talveen.
Syysaamun pilvipoudasta huolimatta mieli on korkealla. Edessä on erämaan rauhaa kolmeksi päiväksi ja tuntematonta reittiä läskipyörällä poljettavaksi. Läskipyörän renkaan alla on pitkospuupari ja vieressä kulkee toinen. Tuplapitkokset ovat rajavartioiden, poromiesten ja puiston huoltajien mönkijöitä varten.
Urho Kekkosen kansallispuisto, kuten muutkin kansallispuistot, on ensisijaisesti luonnonsuojelualue. Siksi esimerkiksi maastopyöräilyä on rajoitettu. Täällä puiston eteläosissa polkeminen on sallittua ainoastaan kolmella Kemihaarasta lähtevällä merkitsemättömällä maastouralla. Kansallispuiston nettisivuilla maastopyöräilyyn sallittu reitti on mainittu vain sanallisesti, että Kemihaarasta Rakitsoille. Kartoille reittiä ei ole erikseen piirretty ja Rakitsatkin on käsitteenä varsin laaja alue. Siksi edessämme on nyt pienoinen tutkimusmatka, että mille polulle kannattaa kääntyä ja mille ei.
Reissumme alkoi oikeastaan jo eilen. Saavuimme iltamyöhällä Tikkasen Vieriharjun vuokratuvalle. Vastassa oli lämmin sauna ja vapaa laveri, sillä edellisenä päivänä tuvalle tulleet ystävät olivat jo saunoneet ja juuri vetäytymässä telttaan yöpuulle. Toimme maalikylistä yhteen pyörään varaosan. Vaihtajankorvake on pieni, mutta korvaamaton metallinpala pyörän rungon ja takavaihtajan välissä. Korvake oli toiminut tehtävänsä mukaisesti Kemihaaran vanhalle huoltotielle suuntautuneella retkellä: se oli antanut periksi sen sijaan, että pyörän runko tai vaihtaja olisi vääntynyt. Illankähmeessä oli siis vielä pientä remonttia.
Tässä kun rullaillaan leppoisasti eteenpäin, voisin kertoa pari sanaa maastopyöräretken varusteista. Tavanomaisten retkeilyvarusteiden lisäksi vähimmillään ei tarvita oikeastaan muuta kuin pyörä ja kypärä. Läskipyörä on ehkäpä paras, sillä ajaminen on helpompaa pitkospuilla, kivikoissa ja juurakoissa. Seurueessamme on kuitenkin myös pari maastopyörää sekä vielä kapeampirenkainen, käyräsarvinen gravel- eli sorapyörä.
Matka jatkuu faktan jälkeen.
Koska painavan rinkan kanssa voi olla vaikea pyöräillä, osa varusteista kannattaa laskea pyörän kyytiin. Tavarateline laukkuineen vähentää kuormaa selästä kilotolkulla. Runkolaukulla ja ohjaustankoon kiinnitettävällä laukulla taakkaa voi jakaa tasaisemmin.
Lisäksi tarvitaan huolto- ja korjaustarvikkeita. Työkaluja, sisäkumi, paikkausvälineet ja pumppu nyt ainakin.
Kauemmaksi kairaan suuntaavan on hyvä ottaa mukaan myös jo mainittu vaihtajankorvake sekä ketjurikkojen varalta niin sanottu pikalinkki. Sillä saa korjattua katkenneen ketjun nopeasti.
Kymmenen kilometriä Kemihaarasta Vierihajun autiotuvalle ajaa nopeimmillaan alle tunnissa, nautiskellen ja taukoja pitäen aika voi vaikka tuplaantua. Pitkospuiden lisäksi reitillä on paikoin helppoa ja nopeaa neulaspolkua, välillä rynkyttävää juurakkoa. Läskipyörän keulajousitus ei ole ollenkaan liioittelua, mutta kovimmat kuskit pärjäävät vaikka sillä jousittamattomalla sorapyörällä.
Ensimmäinen etappi hurahtaa nopeasti. Vieriharjun autiotupa saunoineen putkahtaa esiin harjun rinteen alta, Kemijoen yhden latvajoen eli Vierihaaran rannasta. Teltat pystyyn, sillä autiotuvalle voi tulla muitakin retkeilijöitä. Sitten syödään. Vierihaaran vesi on rusehtavaa, mutta etenkin keitettynä aivan oivallista juotavaksi ja ruuanlaittoon.
Kilpikaarnaisia mäntyjä ja kinttupolkua
Koska tänne ei ole tultu makoilemaan, päätämme hypätä pyörien selkään. Rajavyöhykkeellä olevalle Korvatunturille on lupa vasta huomiseksi, mutta tänään meillä on pitkä iltapäivä aikaa tutkia, mitä muuta reitiltämme löytyy. Päätämme polkaista Korvatunturinmurustan ja siellä olevan Rauhanpaaluun suuntaan.
Parin kilometrin päässä Vieriharjun tuvasta mäntykangas nousee Palo-Vieriharjun nimisenä. Vuosi sitten jossain tässä sattui hirmuinen onnettomuus. Maastopyöräilijä sai surmansa metsästäjän ampumasta luodista. Maastossa ei näy onnettomuudesta merkkiäkään. Ei ole puista ristiä, muovisia hautakynttilöitä, ei edes valkoista haamupyörää, joita joskus jätetään liikenneonnettomuudessa kuolleiden pyöräilijöiden muistoksi. Parempi näin.
Urho Kekkosen kansallispuiston eteläosa on luonnoltaan monipuolinen. Kilpikaarnaisten aihkimäntyjen valoisat, harvat harjut sekä synkemmät, kosteammat kynttiläkuusikot vaihtelevat aapasoiden ja niitä halkovien Kemijoen latvahaarojen seassa. Pohjoisessa Jaurujoki ja etelässä Nuorttijoki kanjoneissaan laskevat Venäjän puolelle. Soiden ja metsien maisemaa rikastuttavat muutamat paljaslakiset tunturit. Kaukana pohjoisessa siintää Saariselän jyhkeä tunturiylänkö.
Aurinko vilkuttaa puiden lomasta, joten lyhyellä juomatauolla nostan aurinkolasit silmilleni. Samalla vähennän ilmaa pyöräni renkaista. Pienemmällä kuormalla pienemmät rengaspaineet tietävät pehmeän mukavaa ajoa.
Jossain kivikossa takarenkaani kolahtaa, ja kohta on edessä pidempi pysähdys. On tapahtunut niin sanottu läpilyönti, eli sisäkumi on rikkoutunut vanteen iskeytyessä ulkokumia vasten. Pyörä katolleen varvikkoon ja sisäkumin vaihtoon.
Risteyksessä pitää valita reitti
Neljän kilometrin kohdalla on risteys, jossa tienviitta. Rauhanpaalu 6, lukee molempiin suuntiin. Kaarramme oikealle, sillä vasen ura kuuluu vievän suolle eli Rakitsanaavalle, se on ulkoilukarttaankin merkitty talvireitiksi.
Yhteensä kuuden kilometrin ajon jälkeen noustaan soiden välissä olevalle kummulle. Rakitsanojan kammi nousi tähän talkoovoimin muutama vuosi sitten. Matka jatkuu kammilta talutuskuntoisten pitkospuiden jälkeen kapeaa, mutkittelevaa kinttupolkua. Single track, sanoisi maastopyöräilijä. Parin kilometrin kiemurtelun jälkeen tämä ainakin kokemattomalle pyöräilijälle vaikea osuus päättyy suolta tulevaan mönkijäuraan. Puolentoista kilometrin pyrähdys tuo meidät Korvatunturinmurustalle eli Paadesjoenmurustalle nousevalle polulle.
Ylös ei ole mitään asiaa pyörällä, vaikka kansallispuiston toimistolta sanottiin, että Rauhanpaalulle asti saa ajaa. Polku on jyrkkä ja paikoin täyttä kivirakkaa.
Tulipaikan, liiterin ja vessan vieressä seisoo kallellaan valkoinen paalu. Rauhanpaalusta on hankala löytää kunnon faktoja, netistä löytyy vain tieto, että maailmanrauhan muistolle. Kansallispuiston henkilökunnalta saan tiedon, että japanilainen ”The World Peace Prayer Society” -retkikunta pystytti paalun eri muistikuvien mukaan vuosien 1985 ja 1987 välillä. Paaluja on pystytetty jo yli satatuhatta kappaletta liki kahteensataan maahan.
Ilta-auringon säteet kultaavat Korvatunturin rinteitä neljän kilometrin päässä koillisessa. On aika ajella takaisin Vieriharjuun ja lämmittää sauna.
Kurkkaamme vielä, pääsisikö talvireittiä pitkin yli Rakitsanaavan, matka kun voisi nopeutua kinttupolkuun verrattuna. Märältä näyttää, joten palaamme tuloreittiä takaisin tuvalle. Jossain vaiheessa huomaan taas takarenkaani tyhjenevän. Nilkutan Vieriharjuun välillä rengasta pumpaten. Ilta alkaa jo hämärtyä.
Syönnin jälkeen muut alkavat lämmittämään saunaa ja tekemään polttopuita. Minä puolestani kaivan taas renkaan irti pyörästä ja otan paikkarasian esiin. Uitan sisäkumeja otsalampun valossa tummuvassa jokivedessä löytääkseni ilmaa kuplivat reiät. Pilkkukylkinen taimenen sintti säikähtää syvemmälle.
Saunan lämpö rentouttaa pyöräilijän sielun ja ruumiin. Päivän saldo on 37,5 kilometriä.
Korvatunturilta löytyy huussi ja muuta ryönää
Aamulla vähän tuuleskelee, kun kömmin teltasta ulos. Sää on edelleen pilvinen. Aamupalan jälkeen annamme Rajavartiostolle tulovaroituksen, että nyt täältä lähdetään rajavyöhykkeelle. Kännykkäverkkoa löytyy tuvan kohdalla ylhäältä harjun päältä.
Veivaamme taas vanhaa tuttua reittiä Rakitsanojan kammin kautta. Tällä kertaa minulla on renkaissa ilmaa niin, että ei ole läpilyönnin vaaraa. Kinttupolulla päätän hyppäyttää kaatuneen koivun yli, eilen taisin sen kiertää. Nostan keulaa, mutta takarenkaan nosto jää liian huolimattomaksi ja pyörän etuhammasrattaat tökkäävät koivuun. Pyörä jää paikalleen, minä jatkan matkaa. Onneksi laskeutumispaikalla ei ole kiviä eikä kantoja.
Kymmenisen kilometriä on takana, kun saavumme rajavyöhykkeen laitaan. Parkkeeraamme pyörät ja pidämme lounastauon.
Rajavyöhykkeelle meneminen vaatii maksuttoman luvan, joka pitää hakea etukäteen. Luvan perusteeksi riittää tässä tapauksessa se, että haluaa käydä Korvatunturilla. Luvassa kerrotaan tarkkaan, missä rajavyöhykkeellä saa liikkua. Luvan mukana tulee myös kartta, joka näyttää sallitun reitin. Ulkoilukartoissa tai esimerkiksi kännykän karttasovelluksessa vyöhykkeellä olevasta polusta näkyy vain pätkän verran.
Rajavyöhykkeellä luonto yllättää
Edessä on viiden kilometrin jalkapatikka, maastopyörällä ei saa ajaa rajavyöhykkeellä. Niinpä kalpimme eteenpäin helppokulkuista mönkijäuraa. Siellä täällä näkyy kaatuneita puita, kuten muuallakin kansallispuistossa. Useimmat taitavat olla vanhoina keloina kaatuneita, myrskyssä nurin menee yleensä paljon lähekkäisiä puita. Yhtä kaikki, kaatunut puu harmaantuu ja muuttuu kauniiksi osaksi muuta metsäympäristöä kunnes lopulta maatuu pois.
Rajavyöhykkeen sisällä olevan poroaidan takana luonto muuttuu. Täällähän on jäkälää, sitä ihanaa palleroporonjäkälää joka oikeastaan muualta poronhoitoalueelta on kadonnut porojen suihin. Sitten, kuin yllättäen, noustaankin jo päätepysäkille.
Rosoisten kivipahtojen seasta nousee rajavartioiden tähystystorni juurellaan vanha, pikkuruinen vartiotupa. Rajavyöhykeluvan sallima alue on rajattu oransseilla, muovisilla aurauskepeillä.
Vanhan vartiotuvan sisältä löytyy tietenkin joulupukkiin liittyvää rekvisiittaa: lasten lahjatoivekirjeitä, parta, peruukki ja punainen tupsulakki. Harmillisesti on myös kaikenlaista retkeilijöiden jättämää ryönää, kuten tyhjiä pulloja.
Maailman, tai ainakin Euroopan vaarallisimmaksi tituleerattu huussi seisoo kivilohkareen ja jyrkänteen välissä. Ovi meinaa murentua käsiin, kun tempaan sen auki. Siperiasta asti pyyhkivä viima kalisuttaa muutamaa seiniin asennettua eristelevyä, mutta muuten vessa seisoo tukevasti paikallaan. Ulkona varvikossa hulmuaa valkoista vessapaperia.
Sää näin ylhäällä on utuinen, samalla tuulee, kuten huipulla aina. Rajavartioston torniin ei saa kiivetä, siksi haemme lisäkorkeutta kivipahtojen päältä. Korkeusmittari näyttää korkeimmalla pahdalla 416 metriä. Kilometrin päässä idässä nousee ensimmäinen korva, noin 483 metriin nouseva kärki. Sen taakse jää toinen korva, aivan Suomen ja Venäjän rajalla oleva korkein ja terävin huippu 486 metrissä. Kolmantena on vielä kilometrin päässä rajalta Venäjän puolella oleva, 464 korkea huippu.
Korvatunturin korva- taikka vuorimainen muoto johtuu kallioperästä. Se on täällä liuskeista gneissiä, joka on tunturin kohdalla kallistunut loivasti pohjoiseen. Tunturin jyrkkä eteläreuna on siis ikään kuin päällekkäin olevien kivilevynipun irvistävä sivu.
Matka jatkuu videon ja kuvien jälkeen.
Paluumatkalla pidämme taukoa rajavyöhykkeellä. Repun taskusta käteeni osuu vanha, kontaktimuovilla päällystämäni karttatuloste. Pohdin paluureittiä. Kolmeen kertaan läpiajettu risuinen ja mutkainen "single track" ei enää houkuttele. Mistä rajavartijat ja poromiehet oikein ajavat tänne mönkijöillä? Tuskin kahlaavat märkää Rakitsanaapaa yli, eikä Rakitsanojan kammin kauttakaan pääse. Äkkään kartasta polun, joka menee aivan rajavyöhykkeen laitaa ja kiertää suon. Uudemmassa ulkoilukartassa ura näyttää jäävän rajavyöhykkeen punaisen viivan alle.
Päätämme testata löytöni. Vastassamme on mukavaa mönkijäuraa, jota kelpaa huristella pyörillä. Jälkikäteen kysyttynä kansallispuiston johtaja Joel Erkkonen kertoo, että Rakitsaavan kiertäminen pohjoispuolelta on erittäin hyvä käytännön havainto. Jotta se kelpaisi viralliseksi reitiksi, kansallispuiston pitää arvioida linjausta huolellisesti ja neuvotella myös Kemin-Sompion paliskunnan kanssa.
Päivän kilometriannos on pyörän selässä 21, jalkaisin vähän päälle kymppi. Sitten tutun kaavan mukaan sauna ja iltapala. Pimenevä, mutta lämmin ilta houkuttelee vielä nuotiopiiriin turinoimaan pitkäksi toviksi.
Sesongin jälkeen kairassa on tilaa
Viimeinen aamu erämaan rauhassa. Sää ei juuri poikkea muista aamuista. Aamupuurot tykötarpeineen suihin. Teltta ja muut varusteet repun ja pyörälaukkujen uumeniin.
Alkaa matka kohti ihmisten ilmoja, samalla voi summata reissun antia. Erämaan rauhaa ja Korvatunturin eksotiikkaa tuli kosolti.
Koska ruska ja sesonki olivat jo ohi, kairassa ei juuri muita liikkunut. Kaksi erillistä pariskuntaa ja kolmen hengen retkeilijäporukka oli liikkeellä. Poromies ja -nainen tavattiin mönkijöillä ajamassa.
Pyöräilymaasto oli varsin tasamaata, mutta paikoin kivikot ja etenkin juurakot antoivat mukavasti vastusta. Kyllä täällä kelpaa ajella. Rakitsanojan kammilta lähtevää risukkoista polkua en kyllä suosittele ainakaan vasta-alkajille. Ja koska mennään kauas erämaahan merkitsemättömälle reitille, täytyy hallita suunnistaminen ja muut retkeilytaidot.
