Luontokato tapahtuu niin salakavalasti, että sitä ei huomaa, ellei pysähdy katsomaan. Onko lähimetsässä samoja lintuja, kasveja tai ehkä sammaleita, joiden seassa möyrit lapsena?
Vaikea sanoa. Ehkä jokin on muuttunut, ehkä ei. Kuka niin tarkkaan muistaisi.
Onneksi apunamme on tiede. Tutkimus ei perustu tunteeseen tai muistikuviin. Sen jääkylmiä lukuja eivät ohjaa omat tarpeet tai mielipiteet, vaan tutkittu tieto.
Osa toki kyseenalaistaa tai jopa kiistää tutkitun tiedon luotettavuuden. Terve kyseenalaistaminen onkin tärkeää, koska se pakottaa tiedeyhteisön entistä suurempaan itsekritiikkiin ja tarkkuuteen.
Toisaalta äärimmäinen tiedevastaisuus on pään pensaaseen työntämistä ja siihen meillä ei ole varaa. Se on lyhytnäköistä poliittisten irtopisteiden keruuta.
Suomen lajiston uhanalaisuutta kartoitetaan laajassa mitassa noin kymmenen vuoden välein. Viimeisimmät tulokset julkaistiin vuonna 2019. Tulokset pelottavat. Uhanalaisten lajien määrä kasvaa vuosi vuodelta, myös lintujen.
Kun parikymmentä vuotta sitten 12 noin 250 lintulajistamme oli äärimmäisen tai erittäin uhanalaisia, on näiden aidossa häviämisvaarassa olevien lajien määrä kasvanut yli 50:een.
On siis aito uhka, että moni meille tuttu lintu katoaa ikiajoiksi. Tällaisia ovat muiden muassa varpunen, peltosirkku, viherpeippo ja suokukko. Syyt useimpien uhanalaistuneiden lajien ahdinkoon tunnetaan, toisten kohdalla kantojen romahtamisen tekijät ovat vielä hämärän peitossa.
Tilanne on siis hälyttävä. Samaan aikaan on aivan selvää, että maassamme on suuri joukko ihmisiä, jotka arvostavat luontoa, mutta eivät tiedä, miksi lintulajien katoamisista pitäisi olla huolissaan.
Kysymys on niin vaikea ja monimutkainen, että siihen on mahdotonta antaa tyhjentävää vastausta. Se ei kuitenkaan estä yrittämästä. Vastauksen löytääkseen pitää katsoa yksittäisten lajien yli. Iso kuva lajikadon merkityksestä alkaa avautua, kun tarkastellaan ekosysteemejä koko maapallon, Suomen ja tai vaikka maakunnan tasolla.
Pitää etsiä vastaus kysymykseen, jota moni pitää itsestäänselvyytenä eikä siksi haasta itseään ja muita: mikä on luonnon merkitys ja miksi sitä pitää suojella.
Why should I care – mitä väliä yhdellä lajilla? Vitikkoa ja ötököitä riittää. Lauantain viihdeohjelmat näkyvät televisiosta, vaikka suokukko katoaisi maan päältä.
Suomen ympäristökeskuksen luontoratkaisujen yksikön johtaja Aino Juslén huokaisee kysymyksen äärellä syvään. Kuinka argumentoida hyötynäkökulmasta niin järkälemäisen asian kuin elämän säilymisen puolesta.
Juslénin mielestä luontokatoa kannattaa lähestyä pragmaattisesti. Luontokadon jatkuminen on riskialtista. Yksittäinen laji ei välttämättä kaada koko ekosysteemiä, mutta toisaalta jokainen laji on ”vain” yksittäinen laji. Haluammeko ottaa sen riskin, että saavutamme lajikadossa pisteen, josta ei ole paluuta. Mikä on se laji, joka joka romahduttaa ekosysteemin kantokyvyn?
Juslén vertaa monimuotoisuutta, biodiversiteettiä, elämän turvaverkkoon. Mitä enemmän lajeja, sitä vahvemmalla pohjalla elämä tällä planeetalla on.
Myös journalisti ja luonnonsuojelija Juha Kauppinen on muotoillut monimuotoisuuden ja laajan lajikirjon merkityksen osuvasti. Kauppinen muistuttaa, että muuttuvassa ilmastossa ja ympäristössä on hyvä olla paljon lajeja, joista voi olosuhteiden muuttuessa nousta uusia avainlajeja, jotka taas kannattelevat satoja muita lajeja.
Raha on tehokas konsultti, mikäli luonnon monimuotoisuuden itsessään ei riitä saamaan aikaan toimintaa. Oulun yliopiston lehtori ja pitkäaikainen lintuasiantuntija Seppo Rytkönen nostaa esiin luonnon arvon kansantaloudellisena tekijänä. Puhutaan niin sanotuista ekosysteemipalveluista.
Ekosysteemipalveluja ovat muun muassa luonnosta saatavat kalat, riistat, marjat, sienet, pohjavesi ja muu elämää kannatteleva aineellinen hyvä, jota pidetään itsestäänselvyytenä. Niitä ei arvosteta, koska ne ovat ilmaisia eikä niille osata laittaa hintalappua.
On relevanttia kysyä, onko metsätalouden tuoma rahallinen hyöty nyt ja tulevaisuudessa suurempi kuin ekosysteemipalvelujen.
– Tätähän ovat monet yrittäneet laskea, mutta se ei ole helppoa. On kysytty, paljonko olisit valmis maksamaan, että lähimetsä säästyisi, Seppo Rytkönen sanoo.
Rytkösen mielestä yksi perustavaa laatua olevista ongelmista on, että liian harva ajattelee luonnon itseisarvoa. Koska elämme ei-luonnollisessa ympäristössä, saatetaan vanhaa metsää tai muuta suojelemisen arvoista biotooppia pitää ”ryteikkönä”.
Luontoa on siis syytä tarkkailla tarkalla silmällä. Se muuttuu jatkuvasti – eikä aina parempaan suuntaan.
Hyvä uutinen on se, että paikallisilla toimilla on merkitystä. Luonnon verkosto kun koostuu lukuisista paikallisista eläin- ja kasvipopulaatioista, joilla jokaisella on merkityksensä. Vaikutuksia voidaan saada aikaan oman takapihan, kotikylän tai kaupungin kokoisilla teoilla.
Aino Juslénin mukaan nyt olisi seurattava erityisen tarkasti silmälläpidettävien listalle päätyneitä lajeja. Osa äärimmäisen ja erittäin uhanalaisten lajien elinympäristöistä on jo niin vähissä, että niiden lajien runsastuminen voi olla vaikeaa.
Metsätalous, rakentaminen, ojittaminen, biotooppien umpeenkasvu. Kaikkiin näihin voi ihminen omilla valinnoillaan vaikuttaa.
Jokainen luonnontilainen elinympäristö, joka otetaan muuhun käyttöön, vähentää mahdollisuutta torjua luontokatoa.
Terve luonto tarvitsee tilaa, mutta olemmeko valmiit antamaan sitä?