Leutona talvena hiihtovaeltajalla on kahdenlaisia murheita. Ensimmäinen on lumen riittävyys, ja heti sen jälkeen tulee lumen laatu.
Hiihtäminen saattaa nimittäin muuttua raskaaksi, mikäli lämpötila sahaa nollan tienoilla. Lumi tarraa kenties suksien pohjaan. Ilmiötä kutsutaan takkalaksi.
Takkalassa suksien luisto loppuu kuin seinään. Jos normaalisti hiihtää retkiolosuhteissa vaikkapa kolme kilometriä tunnissa, takkalassa matka edistyy ehkä vain kilometrin tuntivauhtia.
Pahimmillaan lunta voi kertyä suksien pohjiin paksuiksi korkokengiksi, niin että liikkuminen on jopa huteraa. Eteenpäin joutuu astelemaan töpötellen.
Takkalaa esiintyy erityisesti silloin, kun kosteaa lunta on satanut äskettäin tai sataa parhaillaankin. Tuore lumi aiheuttaa enemmän takkalaa kuin vanha, muuntunut ja karkea lumi.
Takkalaan on oma hiihtotekniikkansa
Jos sääennuste lupailee nollakeliä, takkalaan voi varautua luistovoitelemalla sukset ennen reissua. Suksiin laitetaan kelin mukaista parafiinia.
Monesti takkalakeli pääsee kuitenkin yllättämään. Lievässä takkalassa lumet saa poistettua niin, että hiihtää suopursujen tai risujen yli tai hankaa suksen pohjaa vinottain toisen jalan suksea vasten.
Jos lunta kertyy paksusti, sukset täytyy irrottaa jalasta ja puhdistaa muovisiklillä eli kaapimella. Mikäli sikliä ei satu olemaan mukana, lumipaakkuja voi kuoria toisen suksen syrjällä.
Tunturisuksilla hiihtävän kannattaa tosin huomata, että näissä suksissa on teräsreuna ja sillä voi aiheuttaa naarmuja pohjaan.
Kun lumipaakut on saatu pois, hiihtoa jatketaan liu’uttavaan tyyliin. Takkalassa suksea ei saisi nostaa yhtään ilmaan hangen pinnasta. Jos tämä hiihtotekniikka ei auta, lumesta puhdistettuihin suksenpohjiin hangataan esimerkiksi tuikkukynttilää.
Onneksi takkalaa kestää usein vain tunnin tai pari. Ongelma katoaa, kunhan sää viilenee edes hieman.
Ahkionvetäjä saa apua skineistä
Lumipaakkusuksen vastakohta on lipsuva suksi. Jos hiihtää rinkka selässä tasaisilla suolakeuksilla, retkisukset toimivat usein mallikkaasti ihan sellaisinaan. Jos sen sijaan kiskoo painavaa ahkiota vaara- tai tunturimaisemissa, tarvitaan lisäpitoa.
Helpoin ratkaisu pitovaikeuksiin on kiinnittää retkisuksien pohjaan nousukarvat eli skinit. Niillä varustetut sukset eivät liu’u lainkaan taaksepäin. Tällöin ylämäkeen nouseminen sujuu yhtä varmasti ja helposti kuin jos mäessä olisi portaat.
Nousukarvat voi liimata ja irrottaa suksista monta kertaa. Vapaalaskijat nappaavat nousukarvat pois siirtyessään alamäkeen. Retkeilijät antavat karvojen olla suksissa tyypillisesti koko reissun ajan, koska ylämäkiä saattaa osua reitille monta kertaa päivässä. Liima ei sitä paitsi tartu kovin hyvin, jos karvaa yrittää kiinnittää kylmiin suksiin kovassa pakkasessa.
Nousukarvojen miinuspuoli on se, että ne heikentävät luistoa myös eteenpäin. Jos ei nauti mäenlaskusta, jarrutusvaikutus on tietenkin hyvä asia, mutta vauhti vähenee tasamaallakin.
Ryhmäretkillä olisi paras, että kaikki noudattavat varusteissa samaa linjaa. Mikäli yhdellä on skinit ja hiihtoseurueen muilla jäsenillä ei, muut joutuvat odottelemaan hitaampaa karvahiihtäjää.
Juttu jatkuu faktan jälkeen.
Nousukarvojen valinta
Irrotettavia nousukarvoja myydään neljää eri tyyppiä: puolipitkiä ja pitkiä, ohuita ja leveitä. Mitä isompi karvan pinta-ala, sitä parempi pito, mutta huonompi luisto.
Hyvin monissa tunturisuksissa on tehtaalla asennettu kiinnityssysteemi puolipitkälle karvalle. Tällaisia tunturisuksia voi käyttää minkä tahansa mittaisen karvan kanssa tai pelkästään voideltuina, olosuhteen mukaan.
Metsäsukseen voi kiinnittää pitkän karvan. Se pujotetaan sukseen sen kärjestä. Samaa karvaa voi käyttää tunturisuksissa, joissa ei ole kiinnikkeitä puolipitkälle karvalle.
Mikäli ahkio ei ole järkyttävän painava tai nousut hyvin jyrkkiä, paras vaihtoehto on luultavasti kapea karva. Sopiva karvan leveys riippuu myös suksen leveydestä.
Valmistaja suosittelee, että karvoja säilytetään kotioloissa verkkokankaaseen kiinnitettyinä. Liimapintaa tulee varjella lumelta, villasormikkaiden nukalta ja rasvaisilta sormilta. Liima saattaa kestää toistuvassa käytössä vuosikausia, ja tarvittaessa sen voi uusia, jos karvapuoli on vielä käyttökelpoinen.
Liukulumikengissä ja latuhiihtoon tarkoitetuissa pitopohjasuksissa on kiinteä karva, jota ei voi poistaa suksesta. Nämä sukset luistavat varsin hyvin.
Pitovoitelu säilyttää luiston
Pitoa voi hankkia myös voitelemalla. Levitys ja oikean voiteen valinta vaativat tietoa ja hieman harjoittelua, mutta palkkioksi saa sukset, jotka luistavat ja pitävät samanaikaisesti.
Jos pitovoitelu onnistuu hyvin, ylämäissä retkisuksien pito on verrannollinen nousukarvoihin ja alamäissä saakin sitten kokea vauhdin hurmaa. Pitkät nousukarvat sen sijaan tekevät hiihdosta tasaisen latteaa puurtamista.
Voitelusuksia käyttävän on tarpeen seurata säätä. Jos pakkanen kääntyy lämpöasteille kesken reissua, sukset pitää voidella uudelleen, eri kelin voiteella.
Erämaahan suunnatessa voitelijankin kannattaa joka tapauksessa pakata nousukarvat ahkioonsa. Niille voi olla tarvetta esimerkiksi poikkeuksellisen jyrkässä ylämäessä. Moottorikelkalla ajetulla kansallispuiston reitillä voi toki laittaa sukset hetkeksi ahkioon ja kävellä mäen päälle, mutta umpihangessa kävely ei oikein ole vaihtoehto.
Retkisuksetkin valitaan mittojen mukaan
Joskus syy pitovaikeuksiin on vääränlaisissa retkisuksissa. Aivan kuten latusukset, metsä- ja tunturisukset tulee hankkia hiihtäjän koon mukaan.
Jos esimerkiksi keskimittainen ja kevytrakenteinen nainen käyttää satakiloiselle miehelle suunniteltuja kolmimetrisiä metsäsuksia, niiden pito ei missään nimessä ole optimaalinen. Lisäksi tuollaiset sukset olisivat ylämäessä epäkäytännöllisen pitkät eikä haarakäynti onnistuisi.
Valmistaja suosittelee esimerkiksi 165-senttiselle hiihtäjälle noin 170–180 senttimetrin mittaisia tunturisuksia, ja vastaavasti 180-senttiselle henkilölle noin 190–200 senttimetrin suksia. Suositus on jossain määrin mallikohtainen.
Metsäsukset on tarkoitettu upottavaan lumeen. Tunturisukset puolestaan sopivat kantavalle hangelle, esimerkiksi tunturiin ja avosoille sekä niihin tilanteisiin, kun lumikerros on ohut. Tyypillisesti Lapissa tarvitaan metsäsukset kaamos- ja hiihtolomaretkillä, ja tunturisuksien aika tulee kevättalvella.
