Ka­don­neel­la rajalla

Mustipaljukan kallioisella laella kohde näkyy jo kaukaa.

Matalien, pilvenpainamien mäntyjen keskellä seisoo uhkea kivilatomus, jonka jäkälät ovat kirjoneet harmaan ja vihreän eri sävyihin.

Ilmeinen rajamerkki. Mutta minkä rajan? Ja kuinka vanha?

Siitä Tero Kähkönen on luvannut kertoa.

Ennen aamuneljää hän on herännyt kotonaan Sotkamossa ja ajanut yli 400 kilometriä tänne, Ylitornion itäisimmälle kulmalle.

Syynä on mysteeri, jota on yritetty ratkoa satoja vuosia.

Missä oli Mandojärvi? Muinainen rajapaikka, joka jakoi pitäjiä, läänejä, Lapinmaata ja Lannanmaata ja jopa valtakuntia.

Kähkösen mielestä vastaus löytyy täältä, Mustipaljukan maisemista.

Metsäautotie on päättynyt Paljukanlammen eteläpäähän.

Sieltä olemme nousseet läpi lehtomaisen metsän, jossa valtavat haavat kurottavat kohti taivasta, elleivät makaa jo onttoina runkoina maassa.

Mustipaljukalle tultaessa vehreys vaihtuu muutamalla askeleella karuksi kallioksi. Alarinteellä jääkausi on järjestellyt lohkareita siten, että niiden alle voisi ryömiä kuin luolaan.

Laelta näkee kauas.

Ei vain pitkälle Ylitornion suuntaan, vaan myös Rovaniemen puolelle.

Kaukana lounaassa metsänrajasta nousee vaarannyppylä. Se lienee jo Tervolaa.

Nämä ovat ikiaikaisia rajamaita.

Juuri sellaiset ovat kiehtoneet Tero Kähköstä jo vuosikymmeniä.

Hän muistaa yhä, miten löysi kirjastosta vuonna 1990 kirjan, jonka professori Kyösti Julku oli kirjoittanut Suomen itärajan synnystä.

– Aihe vei mennessään.

Työkseen Kähkönen on haudankaivajana Sotkamon seurakunnassa. Vapaalla hän viihtyy vanhojen asioiden ja historian parissa – ei vain rajatutkimuksen.

Elämäntapa näkyy, kun hän kiertää Mustipaljukan kivilatomusta kameran ja kompassin kanssa.

Yllä on vuosikymmenten patinoima, kelsinahkainen takki, jonka selkämykselle laskeutuu tumma poninhäntä.

Päätä peittävä tweedkuvioinen lakki on mittatilaustyötä. Sotkamolainen suutari ompeli sen kantajalleen, jolla "ei ole muuta suurta kuin pää”.

Kotonaan Kähkösellä on iso varasto hattuja ja ylipäätään vintagea – jopa satavuotiaita vaatteita.

– Kun tietää, kuinka paljon niiden tekoon on nähty joskus vaivaa, niitä tulee kannettua arvostaen ja ylpeänä.

– Tuntuu, että tällaisissa kamppeissa näin pieni mies kasvaa vähän pituuttakin.

Juttu jatkuu faktan jälkeen.

Työhullu. Täydellisyyteen pyrkivä. Pedantti pikkutarkkuuteen asti.

Niin kantasotkamolainen Kähkönen kuvailee itseään.

– Mihin ryhdynkään, haluan tehdä sen hyvin.

Lapsuuden kokemus on yhä väkevästi muistissa.

Seitsemänvuotiaana hän oli hukkua pikkusiskonsa kanssa kotijärveen, kun ohut syysjää petti potkurin alla.

Kähkönen ei ymmärrä vieläkään, miten molemmat selvisivät uimataidottomina hyisestä järvestä ilman, että kukaan olisi ehtinyt apuun.

– Oli lähellä, että kaikki olisi loppunut siihen.

– Aikuisena olen ajatellut elämää lahjana. Pitää elää kunnolla ja tehdä parhaansa.

Haudankaivajan työssä jämptiys ei ole ollut haitaksi.

Kun on kerran haudattu, niin on ja pysyy, Kähkönen sanoo.

– Siinä ei kestä olla isoja heittoja.

Ei liioin betonielementeissä, joita Kähkönen valmisti nuorempana. Sitä ennen hän oli opiskellut timpuriksi.

Elementtitehtaan mentyä nurin hän luki itsensä rakennusmestariksi.

– Olin päättänyt, että minusta tuleekin salkkumies.

Rakennusmestarina hän ei ole ollut päivääkään. Kesätyönä alkanut pesti seurakunnassa jatkuu jo 33. vuotta.

Salkkua hän kantaa silti.

Mustipaljukalla se kätkee kameran ja muistiinpanovälineiden lisäksi ison paketin liitua.

Sitä tarvitaan, jos kiviröykkiöstä tai sitä ympäröiviltä kallioilta löytyisi vanhoja merkkejä, jotka olisi saatava paremmin näkyviin.

– Liidulla sen voi tehdä hellävaraisesti.

Oikeastaan on Mauri Yrjänänpojan syytä, että olemme kavunneet  Mustipaljukalle.

Keväällä 1596 tämä Ruotsin kuninkaan lähettiläs – ruotsalaiselta nimeltään Mauritz Jöransson – ilmestyi Tornion pappilaan.

Vuotta aiemmin Ruotsi ja Venäjä olivat solmineet 25-vuotisen sodan päätteeksi Täyssinän rauhan. Siinä oli sovittu valtakuntien uusista rajoista.

Mauri Yrjänänpoika oli saanut tehtäväkseen käydä rajan pohjoisen osan ja allekirjoittaa pöytäkirjan Kuhmossa.

Paluumatkalla Tukholmaan hän pysähtyi Tornioon ratkaistakseen pitkään kivistäneen kiistan: missä kulkisi Kemin ja Tornion pitäjien raja?

Riidan juuret ylsivät keskiajalle.

Aiemmin Novgorodin valta oli ulottunut Venäjältä aina Kemijoen suulle. Se ei ollut hidastanut Ruotsia, joka oli käyttänyt aluetta kuin omaansa.

Taistelu itää ja ”vääräuskoisia” ortodokseja vastaan oli yhdistänyt jopa keskenään kilpailevat katoliset johtajat, Uppsalan arkkipiispan ja Turun piispan. Sattumoisin molemmat olivat Hemmingejä.

Jo 250 vuotta ennen Täyssinän rauhaa nämä kirkonisät olivat sopineet hiippakuntiensa rajasta.

Se kulkisi Kaakamajoen ja Kemijoen välistä kohti pohjoista siten, että itäpuoli kuuluisi Turun piispalle, länsipuoli Uppsalan.

Näin molemmat pääsisivät verottamaan lohta, joka oli ehtymätön riidanaihe jo silloin.

Todennäköisesti piispojen raja perustui johonkin linjaukseen, joka oli vielä paljon heitä vanhempi.

Miten tahansa, tähän Hemmingien lohirajaan Mauri Yrjänänpoika tukeutui vuoden 1596 ratkaisussaan.

Sinetillään hän vahvisti rajan, joka alkaisi Rajakarista (Östgrundet) Kemijoen suulta ja kulkisi Kaakaman Rajaojan (Råbäcken) kautta syvälle sisämaahan.

Siellä se päättyisi Mandojärveen (Mando-Järffui).

Rajan päätepisteenä Mandojärvelle lankesi aivan erityinen merkitys.

Sen takaa alkaisi Lapinmaa. Siellä kalavedet ja riistamaat kuuluisivat lapinkylille, ei talonpojille.

Koska eränkäynti oli elämisen ehto, rajan sijainnista ja samalla pyyntioikeuksista riideltiin alituiseen.

Siksi Ruotsin kruunu antoi 1600- ja 1700-luvulla useita määräyksiä käydä Tornion ja Kemin pitäjien raja.

Samalla piti selvittää, missä lymyää Mandojärvi.

Vuonna 1686 Länsipohjan ja Pohjanmaan kihlakunnantuomarit järjestivät  kuningas Kaarle XI:n käskystä oikeudenkäynnin Kemin nimismiehen talossa.

Pöytäkirjan mukaan raja menisi Kemijoen suulta Kaakaman Rajaojan kautta "järveen tai luhtaan, jota kutsutaan Mandojärveksi”.

Samalle vuodelle on päivätty kartta, joka on säilynyt.

Siihen piirtäjä merkitsi kaksi peräkkäistä järveä, joiden väliin hän kirjoitti: Mändo-Jerffwi.

Yksimielisyyttä ei tullut.

Kuvaavaa on, miten Mandojärveä heiteltiin 1770-luvun rajankäynnissä: torniolaiset sijoittivat sen Ylläksen kaakkoispuolelle Kittilään, kemiläiset Rovaniemen Mäntyjärvelle.

Kartanpiirtäjäraukat joutuivat nimeämään kaksi Mandojärveä aivan eri paikkoihin. Nykykartoilla niiden välimatka on lähes 90 kilometriä.

Mystistä rajapaikkaa ei ole löydetty vieläkään.

Ehdokkaita on liuta. 1940-luvulta näihin päiviin tutkijat ovat esittäneet ainakin puolenkymmentä erilaista tulkintaa Mandojärvestä.

Ne asettuvat lähes 150 kilometrin matkalle Rovaniemeltä Muonioon: Mäntyjärvi, Karijärvi, Mantojärvi, Äkäsjärvi...

Pohjoisen maa- ja vesioikeuksia ansiokkaasti tutkinut tohtori Juha Joona päätyy väitöskirjassaan (2019) siihen, että Mandojärvellä – tai Mandajärvellä, kuten sitä myös kutsutaan – tarkoitettiin Mäntyjärveä Songan kylän pohjoispuolella Rovaniemellä.

Mäntyjärven puolesta liputti jo 1960-luvulla vanhoihin rajoihin erikoistunut professori Kyösti Julku.

Myöhemmin hän muutti mieltään ja esitti, löytyisikö Mandojärvi sittenkin pienestä Mantojärvestä Kittilän kirkonkylästä luoteeseen.

Vuosisatojen takaa periytyvä arvoitus on kiehtonut harrastajiakin.

Sydäntalvella 2017 kävelimme pellolaisen Juha Lindin perässä Marrasjärven jäälle.

Metsänhoitaja oli tutkinut vanhoja rajamerkkejä ja huomannut, miten hyvin tuo Rovaniemen luoteiskolkan järvi sopisi siihen, mitä tiedetään muinaisesta Mandojärvestä.

Muutama vuosi myöhemmin Tero Kähkönen löysi jutun Lapin Kansan verkkosivustolta.

Hän oli tutkinut vanhoja rajoja jo pitkään arkistoissa ja maastossa, mutta ei koskaan näin pohjoisessa.

Mauri Yrjänänpoika oli kyllä tuttu mies. Tämä oli liikkunut myös Kähkösen kotimaisemissa Sotkamon Tipasjärvellä yli 400 vuotta sitten ja jättänyt sinne yhden Täyssinan rauhan rajamerkeistä.

Mandojärvestä Kähkönen ei ollut koskaan kuullutkaan.

– Minulle tuli selittämätön halu etsiä se.

Koulussa ruotsin kieli ei ollut Tero Kähkösen lempiaineita eikä vahvuuksia.

– Olin siinä aika nolla. Suppeinta tasokurssia luin.

Kun innostui rajatutkimuksesta, oli pakko innostua myös kielestä.

Dokumentit ovat vanhaa ruotsia – käsinkirjoitettuna.

– Paikoin melkoisia koukeroita. Eikä kahta samanlaista käsialaa tahdo olla.

Sinnikkäästi Kähkönen on kääntänyt asiakirjoja sana sanalta ja rivi riviltä – apunaan muun muassa sanakirja, joka julkaistiin lähes 100 vuotta sitten.

Helpommalla olisi päässyt keskittymällä siihen, mitä aiheesta oli jo valmiiksi tutkittu ja kirjoitettu.

Kähkönen sanoo arvostavansa suuresti ”oikeita tutkijoita”, jotka ovat selvittäneet mysteeriä vuosikymmenien aikana.

– Tarkoitus ei ole himmentää heidän työtään, saati arvovaltaa.

– Mutta en halua purematta niellä sitä, mitä aiemmin on kerrottu. Yritän päästä asian juurille ja tuoda oman näkemykseni mahdollisimman hyvin perusteltuna.

Siksi oli kaivettava alkuperäiset lähteet.

Mandojärvestä niitä on oikeastaan vain yksi: kuninkaan lähettilään Mauri Yrjänänpojan rajatuomio vuodelta 1596.

Sitä ei ole löytynyt. Tuskin sitä enää onkaan.

Kopiosta on hentoisia toiveita.

1940-luvun lopulla kansatieteilijä, myöhemmin akateemikoksi nimetty Kustaa Vilkuna etsi Mandojärveä.

Hän vieraili Iisakin talossa Kaakamassa, joka kuului silloin Alatornioon.

Sieltä Vilkuna kertoo löytäneensä Mauri Yrjänänpojan rajakirjan jäljennöksen. Se olisi ollut maanviljelijä Fredrik Rautiolan hallinnassa.

Vilkuna suomennutti tekstin ja julkaisi sen myöhemmin.

Saman kopion Tero Kähkönen olisi halunnut nähdä omin silmin ja tutkia, vastaavatko käsialan koukerot varmasti suomennosta.

Yhteydenotot Tornioon eivät tärpänneet.

Sen sijaan Kähkönen löysi avukseen Anders Johan Sjögrenin (1794–1855).

Tämä oli paitsi aikansa arvostetuimpia kielitieteilijöitä, myös reissumies sanan täydessä merkityksenä.

Kolmekymppisenä Sjögren oli lähtenyt tutkimusmatkalle, joka kuljetti hänet Pietarista Pohjois-Lappiin, sieltä itään aina Uralille ja lopulta eteläistä reittiä Volgan mutkien kautta takaisin Pietariin. 12 000 kilometrin matka vei viisi vuotta.

Jo kesken reissun ilmestyi teos Kemi-Lappmark (1828).

Siihen Sjögren jäljensi pitkät pätkät vuoden 1686 rajatuomiosta, jonka juuret ovat Mauri Yrjänänpojan asiakirjassa.

Koska Sjögrenin ruotsinkielistä tekstiä ei ollut suomennettu, Kähkönen käänsi sen itse – mitenpä muutenkaan.

Mandojärvi alkoi näkyä.

Mustipaljukan juurella levittäytyy laaja, vetinen ja todennäköisesti ylipääsemätön suo.

Se on Mustiaapa.

Lähes kuusi kilometriä leveänä se jatkuu Rovaniemen puolelle. Yhdessä Kaattasjärven alueen kanssa aapa muodostaa laajan soidensuojelualueen, jonka raja myötäilee Mustipaljukan helmoja.

Karttojen ääressä Kähkönen on tehnyt tänne lukemattomia retkiä. Nyt hän on ensi kertaa paikan päällä.

Vanhimmissa rajakirjoissa Mandojärven mainitaan olevan sjö eller träsk. Siis järvi tai luhta, Kähkönen suomentaa.

Luhta on lähes kadonnut arkikielestä. Sillä tarkoitetaan muun muassa tulvan vaivaamaa suota, joka on vesistön tuntumassa.

Mauri Yrjänänpojan rajakirja kertoi etäisyyden Kemijokisuulta Mandojärvelle: 31 peninkulmaa. Mandojärveltä laskisi vesireitti Kemijokeen kolmen peninkulman pituisena.

Nimenomaan Kemijokeen, Kähkönen alleviivaa.

– Moni tutkija on sitonut tulkintansa siihen, että Mandojärvestä laskisi vesireitti Ounasjokeen.

– Ounasjoki tunnettiin nimenä jo varhain, mutta ei sitä mainita rajatuomioissa. Aina on vain Kemijoki.

Kähkösen mukaan usein on tulkittu, että matkaa Kemijokisuulta Mandojärvelle olisi 34 peninkulmaa (31+3).

Hänestä yhteenlaskua ei tarvita.

– Kun rajakirjoissa puhutaan 31 peninkulmasta, sillä tarkoitetaan nimenomaan kokonaismatkaa.

– Turha siihen on lisätä mitään.

Mutta paljonko oli vanha peninkulma, gamla mihl, yli 400 vuotta sitten?

Kähkönen nostaa etusormeaan.

– Niin, paljonko. Se on tärkeimpiä avaimia koko jutussa.

Mustiaavan itäkulmalta saa alkunsa Mustijoki.

Se kiemurtelee matalien maiden halki kohti itää, ennen kuin yhtyy selvästi suurempaan Ternujokeen. Tämä vie vedet Kemijokeen heti Muurolan pohjoispuolella.

Kartoilta Kähkönen on mittaillut, että vesireitti Mustiaavalta Kemijoen suulle, Rajakarille, olisi noin 118 kilometriä.

Entä vanhoissa peninkulmissa?

Kukaan ei tiedä varmasti, Kähkönen sanoo. Ei edes sitä, mitattiinko etäisyydet vesireittiä pitkin vai linnuntietä.

– On vain valistuneita arvioita.

Itse hän lähtee siitä, että peninkulma olisi tarkoittanut rajatuomion aikaan noin 3,8 kilometriä.

– Sille löytyy pohjaa, kun vertailee vanhoissa asiakirjoissa mainittuja etäisyyksiä nykyisiin.

Samaan arvioon on päätynyt Juha Joona väitöskirjassaan.

Sitten lasketaan.

31 peninkulmaa kerrottuna 3,8 kilometrillä olisi noin 118.

– Saman verran kuin vesireitti Mustiaavalta merelle, Kähkönen sanoo.

Hänelle se ei riitä vielä selkänojaksi väittää, että Mustiaapa olisi ollut Mandojärvi.

Siksi hän kaivaa lisää perusteita.

Mustipaljukan kivilatomuksen ikää ei tiedä kukaan.

Rajapaikka inventoitiin viimeksi 2011. Silloin raporttiin kirjattiin, että juuri tästä olisi kulkenut vanha pitäjänraja ja pappien lohiraja.

Professori Kyösti Julku oli pannut perimätiedon ylös käydessään taannoin Mustipaljukalla.

Julku kuvasi kivilatomuksen teokseensa Kemin ja Tornion vanha raja. Siinä hän kertoo myös vuoden 1769 rajankäynnistä.

Silloin pöydällä oli iso asia: Rovaniemen erottaminen Kemistä, johon se oli kuulunut ammoisista ajoista.

Kemijokilaakson ikioma aatelinen, Muurolassa taloa isännöinyt vänrikki Magnus Clementeoff oli väittänyt kivenkovaan ja pitäjänmiesten tukemana, että vanha raja kulkisi juuri Mustipaljukan kautta.

Näkemys ei ollut kelvannut rajaherroille.

Rajaa oli viety vähän matkaa itään, toiselle kiviselle vaaranlaelle. Kartta tuntee paikan Rajakirakkana, ja sen kautta kulkee nytkin Ylitornion ja Rovaniemen välinen raja.

Kähkönen kiertelee Mustipaljukan latomusta siltä varalta, että vanhat rajankävijät olisivat jättäneet edes jonkun merkin.

Vuonna 1747 julkaistussa kartassa Mustiaavan ja -paljukan maisemiin on merkitty ”rajakivi kolmella kruunulla”.

Nyt kaiverruksia ei näy. Ei kivissä, eikä kalliossa.

Sen sijaan Kähkönen keksii harmaan puunkappaleen.

Se näyttää lävistävän koko kivilatomuksen. Puu on niin alhaalla, että sen on täytynyt olla paikallaan, kun kivet on ladottu.

Siitä ei ole mainintaa inventointiraportissa.

– Mahdollisesti suuntapaalu, Kähkönen arvelee.

Mutta mihin? Hän katsoo kompassiaan.

– Aika lailla Kemijokisuulle päin.

Tärkeimpiä viittoja Mandojärvelle on ollut vuoden 1686 kartta.

Siinä rajapaikka on merkitty kahden peräkkäisen järven väliin. Molemmista lähtee oja – kenties vastakkaisiin suuntiin.

Sen vuoksi tutkijat ovat etsineet nimenomaan kaksiosaista vesistöä, joka sopisi muinaiseksi rajapaikaksi.

Kähkönen lukee vanhaa karttaa toisella tapaa.

Hän sanoo, ettei missään rajakirjassa puhuta kahdesta järvestä.

– On vain yksi järvi, tai luhta.

Siksi hän uskoo, että kartantekijä on piirtänyt kaksi vesistöä ja ojat merkiksi paikasta, josta vedet kaatuisivat kahteen, vastakkaiseen suuntaan.

Mandojärvi olisi ollut siis vedenjakajalla.

Mustiaapa ainakin on.

Sen toisesta päästä vedet valuvat Kemijokeen, toisesta lounaaseen kohti Tornionjokea.

On myös kaksi lampea, samaan tapaan kuin vuoden 1686 kartassa: Mustiaavan pohjoisreunalla Mustiriipi, etelän puolella Paljukanlampi.

Rajapaikan sijoittaminen vedenjakajalle on ollut tavallista. Kähkönen kertoo törmänneensä vastaaviin myös Kainuussa.

– Kivilatomuksen voi aina hajottaa, suuremmankin. Tai kaataa puun, jossa on rajamerkki.

– Mutta vedenjakaja on ja pysyy. Sitä ei ihminen kääntele.

Vanhoissa dokumenteissa on toinenkin yksityiskohta, joka on jäänyt Kähkösen silmin aivan liian vähälle huomiolle.

Paitsi rajalinja Kemijokisuulta Mandojärvelle, vuoden 1686 karttaan on piirretty kaunis, monivärinen kompassi.

Se on hieman vinossa. Mutta kun kompassin kääntää kohti karttapohjoista, rajalinja asettuu pohjoisen ja koillisen väliin.

– Jos rajan suunnasta puhutaan asteina, niin suunnilleen 22,5, Kähkönen tulkitsee.

Nykykartoilta hän on tarkistanut, että Rajakarilta katsottaessa Mustiaapa on täsmälleen samassa suunnassa.

– Se ei voi olla sattumaa.

Mustiaapa on vetinen suo. Miksi sitä olisi kutsuttu aiemmin Mandojärveksi?

Kähkönen kertoo useiden tutkijoiden osoittaneen, että mantolla tai mandolla olisi tarkoitettu vesireitin alkua, siis ylintä järveä.

– Se sopii tähän paikkaan.

Hän on miettinyt, voisiko mando periytyä myös sanasta marto.

Silloin Mandojärvi voisi tarkoittaa kuollutta tai kuolevaa järveä, Kähkönen pähkäilee.

– Ehkä Mustiaapa on nähty muinoin juuri soistuvana järvenä.

Haudankaivaja tarttuu salkkuunsa. On aika laskeutua Mustipaljukalta takaisin autolle.

Tero Kähkönen on tyytyväinen.

– Kun olen katsellut karttoja, tämä paikka on vetänyt magneetin lailla.

Viime vuonna hän kirjoitti Mandojärvestä pitkän tutkielman, joka on julkaistu omakustanteena. Pelkästään lähteitä ja lähdeviitteitä on kymmenkunta sivua.

Tutkielman loppulause on lähes juhlava: Näin olen edellä esittänyt parhaan arvioni ja ymmärrykseni mukaisesti saamani tuloksen, jonka perusteella olen tullut lopulliseen johtopäätökseen, että Mandojärvi sijaitsee Mustiaapalla.

Lopullisuudesta on paha sanoa. Mandojärvi on ollut ammattilaisillekin niin vaikea rasti, että moni heistä on muuttanut mieltään matkan varrella.

Myös historian harrastaja Tero Kähkönen sanoo olevansa siihen valmis.

Tosin hän ei jaksa uskoa, että uusia lähteitä enää löytyisi.

– Kaikki kivet on käännetty.