Metso soi Lapin met­sis­sä

Ensimmäinen havainto osuu kohdalle melkein liiankin pian.

Metsähallituksen metsäasiantuntija Eric Raunio painaa maasturin jarrua: edessämme on kaksi ukkometsoa. Suuret mustat linnut seisovat hangella pikitien molemmin puolin.

Toinen metsoista vaikuttaa rauhalliselta, mutta toinen hoipertelee kuin transsissa. Se tekee hankeen kahdeksikkoa muistuttavaa kuviota niin nopealla vauhdilla, että näyttää, kuin se juoksisi. Linnun nokka osoittaa kohti taivasta.

Lähistöllä pyörii pari naarasmetsoa eli koppeloa. Ne ovat koiraita lähes puolta pienempiä.

Koppelot lehahtelevat välillä lentoon, välillä taas jäävät norkoilemaan hangelle lähelle mutkittelevaa ukkometsoa.

Tältä näyttää metsojen soidin Etelä-Lapissa.

Ukkometso on yksi Suomen metsien näyttävimmistä linnuista.

Se saattaa painaa jopa viisi kiloa, sen sulat ovat metallinhohtoisen mustat ja silmien päällä on kirkkaanpunaisia höyheniä, jotka näyttävät kulmakarvoilta.

Ehkä juuri linnun näyttävyyden vuoksi metsojen soidin on ikuistettu myös yhteen maamme tunnetuimmista maalauksista.

Ferdinand von Wrightin vuonna 1886 valmistunut öljyvärityö Taistelevat metsot kuvaa kahta ukkometsoa, jotka ovat juuri ottamassa yhteen.

Lintujen taustalla leijuu aamuyön usva. Takavasemmalla odottaa metsään sulautuneena koppelo, jonka parittelukumppani määräytyy sen perusteella, kumpi uroksista voittaa mittelön.

Matkalla metsojen soitimelle haaveilin, että pääsisimme todistamaan kukkojen keskinäistä taistelua omin silmin. Eric Raunio teki kuitenkin pian selväksi, että niin tuskin kävisi.

Ensinnäkin, vaikka linnut olisivat kuinka soidinhuuruissaan, ne pitävät ihmisiin mielellään vähintään sata metriä etäisyyttä.

Toisekseen taistelutilanteen todistaminen vaatisi täydellistä ajoitusta, joka taas ei onnistu ilman hillitöntä tuuria tai huomattavaa ajankäyttöä.

– Se menee luontokuvaajahommiksi. Soidinaluetta pitäisi tarkkailla päiväkausia, Raunio sanoo.

Ukkometso saattaa olla soidinaikaan myös ihmiselle vaarallinen. Soidin sekoittaa sen aistit, ja pökerryksissään se voi erehtyä pitämään ihmistä kilpakumppanina.

Ukkometsot selviävät keskinäisistä välien selvittelyistään yleensä hengissä. Eivät kuitenkaan aina.

– Voi siinä henkikin lähteä, jos nokka osuu pahaan paikkaan.

Metsähallitus tarkastaa Lapissa kymmeniä metsojen soidinpaikkoja joka kevät.

Tiedossa olevia soidinpaikkoja on lappilaisissa valtion metsissä reilut 700. Tällä hetkellä tarkistusta kaipaavien soitimien lista on erityisen pitkä, noin 220 soidinpaikkaa. Niistä ehditään tarkistaa kevään aikana korkeintaan puolet.

Tarkastusmääriä rajoittavat säät ja soitimen lyhyt kesto. Kiivain soidinaika kestää kahdesta kolmeen viikkoa.

Soitimia tarkistetaan, koska niiden sijainnilla on iso merkitys alueiden metsänkäytölle.

Tarkastaminen on erityisen kiireellistä kohteissa, joihin suunnitellaan hakkuita tai vaikkapa metsäteiden rakentamista.

Eric Raunion mukaan soidinpaikkojen keskellä hakkuita tehdään vain hyvin maltillisesti. Usein keskusta jätetään kokonaan hakkaamatta.

Soitimen reunamilla puita kaadettaessa varmistetaan, että metsän peitteisyys säilyy. Hakkuuaukioitakin voi olla, mutta niiden koko on rajattu.

Yhden soidinalueen laajuus on jopa satoja hehtaareita. Siksi se aiheuttaa hakkuurajoitteita melko suurelle alueelle, Raunio sanoo.

– On metsien käsittelyn kannalta tärkeää, että soidinten sijainti on tiedossa mahdollisimman tarkkaan.

Lapissa on metsoja enemmän kuin missään muualla Suomessa.

Tilanne on ollut sama koko 2000-luvun ajan, sanoo Suomen ympäristökeskuksen erikoissuunnittelija Markku Mikkola-Roos.

Riistakolmiolaskentojen mukaan Lapin metsissä eli viime vuonna lähes kuusi metsoa nelikilometrillä. Muualla maassa metsojen määrä vaihteli Pohjois-Karjalan reilusta viidestä Varsinais-Suomen kahteen yksilöön neliökilometrillä.

Metsoja on Lapin alueella enemmän kuin riekkoja ja suunnilleen saman verran kuin teeriä.

Metsojen kanta vaihtelee muiden kanalintujen tapaan 6–7 vuoden sykleissä. Huonoimpina vuosina lintuja on ollut Lapissa vain puolet nykyisestä.

Mikkola-Roosin mukaan metso on Suomessa ”yleinen ja näkyvä” erityisesti Etelä-Lapissa ja entisen Oulun läänin alueella.

Pohjoiseen mentäessä tiheys laskee. Metsojen elinalue yltää silti aina mäntyrajalle asti.

Eric Raunio parkkeeraa Subarunsa asvalttitien laitaan. Soivat ukkometsot ovat siirtyneet syvemmälle metsään.

Kello on vähän yli viisi aamulla. Aurinko paistaa viistosti mäntyjen välistä.

Soidinmenot ajoittuvat yleensä aamuyöhön. Siksi minä ja valokuvaaja tapasimme Raunion Arktikumin parkkipaikalla aamuneljältä. Sen jälkeen ajoimme Rovaniemeltä reilun tunnin kohti pohjoista.

Tämän tarkemmin sijaintia ei saa kertoa. Ukkometsot saattavat kerääntyä soidinpaikoille myös syksyisin metsästysaikaan, ja siksi Metsähallitus ei halua paljastaa niiden sijaintia ulkopuolisille.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olemme metsojahdissa.

Hyppäsimme Raunion kyytiin soidintarkastusreissulle jo viikkoa aiemmin. Tuolloinkin retki lupaili hyvää heti alkumetreillä: vähän ennen määränpäätä näimme auton ikkunan läpi ukkometson.

Se seisoi tiellä, nosteli pyrstöään ja pyrähti sitten lentoon.

Raunion mukaan pyrstön asento kertoi, että lintu soi keskellä tietä.

Tielle uskaltautunut metso jäi kuitenkin reissun ainoaksi havainnoksi. Maastossa kiertely ei onnistunut, koska lumi upotti metsässä reisiin asti.

Raunio arvelee, että viikko sitten metsojen soidin oli vasta ihan alussa. Se selittäisi, miksi tien reunassa ollut metso lensi karkuun, kun pysäytimme auton lähistölle.

Jos soidin olisi ollut jo täydessä käynnissä, metso olisi ollut rohkeampi. Hormonit vievät voiton itsesuojeluvaistosta.

Ensimmäisen kerran soitimella vieraillessamme näimme vain ukkometson. Nyt paikalla on koppeloitakin.

Raunion mukaan sekin kertoo, että soidin ei ollut viikko sitten kunnolla käynnissä, mutta nyt on.

Yleensä kukot kerääntyvät soidinpaikoille ensin keskenään. Ne ovat selvitelleet välejään jo jonkin aikaa siinä vaiheessa, kun koppelot saapuvat.

Koppelot liikkuvat soidinalueella parvessa. Käytännössä kaikki naaraat ovat kiinnostuneita samasta kukosta: siitä, joka voittaa muut.

Soidinaluetta ympäröivät kukkojen päiväreviirit. Niille urosmetsot siirtyvät päivän ajaksi ruokailemaan.

Parittelu tapahtuu alueen keskellä, soidinkeskuksessa. Sen voi tunnistaa esimerkiksi lumeen jääneistä siivenvetojen jäljistä ja kaartelevista, pitkään jatkuvista metson jalanjäljistä.

Alueelta saattaa löytyä myös sulkia tai tuoretta ulostetta. Sulat kertovat kukkojen keskinäisistä tappeluista.

Soitimen ulkopuolella metson jalanjäljet ovat lyhyitä. Niistä näkee, että lintu on pyrähdellyt puuhun tämän tästä.

Kukko saattaa harjoittaa soidinkäyttäytymistä päiväreviirilläkin. Päiväsaikaan tehdyt havainnot soivista metsoista eivät kuitenkaan anna kovin tarkkaa kuvaa siitä, missä soidinkeskus sijaitsee.

Soidinpaikkojen tarkastamisessa yksi suurimmista haasteista on kulkupelin valitseminen, sanoo Eric Raunio.

Lumitilanteesta riippuen tarkastaminen voi onnistua parhaiten kävellen, hiihtämällä tai moottorikelkalla.

Yleensä soitimen ytimeen menoa moottorikelkalla vältetään, vaikka kelkka on Raunion mukaan yllättävän hyvä väline metsojen lähestymiseen. Kun ajaa hiljaa, nelitahtikelkka ei pidä juuri sen enempää ääntä kuin hangella suhisevat metsäsukset.

Metso havahtuu myös usein helpommin ihmisen liikkumiseen kuin koneen ääneen. Tien reunassa olleet metsot väistivät meitäkin vasta, kun nousimme autosta ulos.

– Metso ei osaa pitää konetta uhkana itselleen, Raunio sanoo.

Kaivinkone on poikkeus sääntöön. Sen aiheuttama häiriö on sitä luokkaa, että metso pakenee paikalta.

Toinen tarkastusmatkojen haaste on ehtiä paikalle ajoissa.

Soidinpaikat eivät yleensä sijaitse kaupungin tuntumassa, joten ajomatkaan kuluu aikaa. Joskus auton jättöpaikalta saattaa olla oletetulle soidinalueelle vielä 10–20 kilometrin hiihtotaival.

Raunio matkaa toisinaan soidinalueelle jo edellisenä iltana.

– Yhden yön pystyy olemaan nukkumattakin.

Metsoja on Suomessa noin 260 000, ja niiden kanta luokitellaan elinvoimaiseksi. Siitä huolimatta Metsähallitus on määritellyt metson monikäyttömetsien erityisen tärkeäksi lajiksi.

Metsähallituksen ympäristöasiantuntijan Tuuli Koivistoisen mukaan siihen on ainakin kaksi syytä.

Metso on ensinnäkin muita metsäkanalintuja herkempi metsien käsittelylle. Esimerkiksi teerille kelpaavat soidinalueiksi avoimet paikat kuten pellot, suot tai hakkuuaukeat.

Metso sen sijaan vaatii metsältä peitteisyyttä. Se ei kelpuuta avoimia paikkoja tai liian rajusti käsiteltyjä talousmetsiä.

Metso kaipaa myös kasvuston tiheyden vaihteluita: tarpeeksi tiheitä kohtia suojaksi, mutta myös avoimempia kohtia, joilta sen on mahdollista päästä pyrähtämään lentoon vaaran uhatessa.

Toiseksi metson kelpuuttamilla alueilla esiintyy keskivertoa enemmän muitakin lajeja.

– Metso on niin sanottu sateenvarjolaji. Sen tarpeita huomioimalla voidaan auttaa myös monia muita lajeja, Koivistoinen sanoo.

Metsien pirstoutuminen on vaikeuttanut metson elinoloja erityisesti Etelä-Suomessa. Metso vaatisi peitteisen metsäyhteyden soidinalueelta niille alueille, joilla se viettää muun osan vuodesta.

Lapissa metsolla menee yhä kohtuullisen hyvin. Niissäkin tapauksissa, joissa metsää käsitellään soidinalueen ympäristöstä liikaa, metsolla on usein tilaa siirtää soitimensa suotuisampaan paikkaan.

Se tosin ei aina ole se, minkä ihminen olettaisi.

Metsolle mieluinen soidinalue saattaa olla osaksi suota. Tai se voi olla nuorehkoa talousmetsää.

Tuuli Koivistoinen kertoo käyneensä Inarissa tarkistamassa soidinta, jonka keskuksen oli arvioitu olevan metsänkäsittelyn ulkopuolelle jätetyssä vanhassa metsässä.

Ukkometsot löytyivät metsän vieressä kasvavasta matalasta taimikosta.

Soidinalue, jolla nyt olemme, on hyvä esimerkki metson yllättävistä mieltymyksistä: aluetta halkoo asvaltoitu autotie.

Tien lisäksi tällä soidinpaikalla on noin 80-vuotiasta sekametsää sekä ainakin yksi pieni hakkuuaukea.

Ilman metsoja alue alkaisi Metsähallituksen kriteereillä olla valmista hakattavaksi. Mutta koska täällä on toimiva soidin, lisähakkuita ei Eric Raunion mukaan ole tulossa.

Etelälappilaisessa sekametsässä on lunta vielä reilusti, mutta tällä kertaa hanki kantaa.

Yritän liikkua hiipimällä – turhaan. Hiljaisessa metsässä askelten narskunta kiirii kauas.

Ehkä siksi metsot tuntuvat siirtyvän yhä syvemmälle metsään. Pysähdymme puiden väliin tarkkailemaan tilannetta.

Nyt, kun me olemme hiljaa, metsojen vonkkuva ääni kuuluu selvästi.

Metsässä soi yhtä aikaa kolme ukkometsoa.

Seisomme paikoillamme puoli tuntia, tunnin. Pakkasta on melkein kymmenen astetta, vaikka on jo toukokuu.

Aika ajoin Raunio ojentaa minulle kiikarinsa. Hahmotan metsässä olevan kummun takaa välillä ukkometson pään, välillä pyrstön.

Sitten näkyy siipien lehahdus. Sen erottaakseen ei tarvitse kiikareita.

– No nyt, Rauniolta pääsee.

– Se näki koppelon ja pääsi parittelemaan. Ei siinä muusta voi olla kyse.

Hetki tuntuu juhlavalta. Olemme ehkä todistaneet uuden metsosukupolven alkua.