Iltapäivän aurinko ampuu metsään matalalta.
Sen voima ei riitä enää lämmittämään maata, joka kahisee jähmeänä askelten alla. Yöpakkanen viipyy vielä iltapäivälläkin kuurana puolukanvarvuissa ja ruskan varistamissa lehdissä.
Järeät petäjät seisovat kilpikaarnaisena holvistona. Alla levittäytyy sammalmatto, jonne metsän vanhimmat ovat panneet maata.
Missään ei näy jälkeä ihmisestä. Ei katkaistua kantoa, ei polkua, ei edes hiiltynyttä tulistelupaikkaa. Korviin kantautuu vain korppien lonksuttelu.
Taidamme olla perillä.
Kartta varmistaa asian. Kyllä, tämä on Pälämännikkö.
Olemme Lapin vanhimmalla suojelualueella.
Rovaniemen kaupungin luoteiskulmalla huojuu metsä, jota on suojeltu yhtäjaksoisesti kohta 110 vuotta – kauemmin kuin maakunnassa mitään muuta.
Tänne ei osu sattumalta.
Olemme ajaneet puolitoista tuntia Rovaniemen keskustasta. Ensin ylös Ounasjokivartta ja sitten Marrasjärven kautta kohti Kolarin rajaa, vähitellen kapenevia metsäautoteitä aina Taka-Riikonvaaran pohjoispuolelle.
Siitä olemme jatkaneet jalan. Kilometrin jälkeen olemme oikaisseet kankaita halkovalta talvitien pohjalta jänkälaikulle, jonka takaa metsä alkaa tummana.
Suojelualue näkyy vanhemmillakin kartoilla. Silti siitä ei tiedä juuri kukaan.
Vielä harvempi on käynyt täällä. Korkeintaan poromiehet, joku metsästäjä ja luontokartoittaja, ehkä satunnainen marjastaja tai metsänkulkija.
Kävijöistä tunnetaan nimeltä varmasti yksi: Johan Ossian Grönmark.
Hänelle olemme velkaa sen, että Pälämännikkö suojeltiin jo 1910-luvun alussa – silloin, kun Suomi oli vielä tsaarin vallan alla ja luonnonsuojelun aate vasta nupullaan.
Ennen kuin nostetaan hattua Oulussa syntyneelle sivistysmiehelle ja metsänhoitajalle, on aika esitellä seurue, jonka matkassa löysimme tämän piilottelevan metsähelmen.
Lokakuun valo luo mahtipetäjien latvoihin ja rungoille vienon punerruksen.
Rovaniemeläisen Olli Sandströmin, 82, katse kiertää hongikossa.
Hän aloitti metsänhoitajana vuonna 1963 ja lopetti 2001. Yli puolet työurastaan hän teki metsätaloussuunnitelmia, arvioita metsien määrästä ja linjauksia niiden käytöstä eri puolilla Lappia. Maastokilometrejä kertyi tuhansia.
Pälämännikkö säväyttää paljon nähnyttä ammattilaista.
– Upea paikka. Kuin pyhätössä kulkisi.
Kuinka vanhoja Pälämännikön vanhimmat mahtavat olla? Metsänhoitaja Juha Salmi antaa valistuneen arvion: vähintään 300 vuotta.
– Kilpikaarna on sen verran suurta.
Oksat alkavat vasta ylhäältä, latvatupsun alta. Rungot ovat pitkiä ja suoria. Mutta kuinka pitkiä?
Olli Sandström ehtii veikata ensin.
– 22 metriä, tai 23.
Mättäällä on karahka, riittävän suora ja pitkä oikean vastauksen selvittämiseksi.
Metsätalousinsinööri Erkki Tuovinen kantaa toistametrisen kepin syrjemmäs, ojentaa sen sojottamaan suoraan eteen ja siirtää otteensa niin pitkälle kuin kättä riittää.
Sitten hän kiepsauttaa kepin pystyyn, puun suuntaiseksi, ja ottaa taka-askelia, kunnes keppi ja mitattava mänty näyttävät hänen silmissään yhtä pitkiltä.
Vielä askelmitta rungon tyvelle, niin arvoitus on ratkennut.
Noin 23 metriä.
Salmi antaa tunnustusta vanhemmalle ammattiveljelleen.
– Ei hassummin.
Eläkepäivillään Olli Sandström on uppoutunut historiaan.
Hän halusi selvittää, miten valtionmetsiä oli arvioitu ja kartoitettu Metsähallituksen perustamisesta alkaen.
Alan veteraanien tapaamisessa 20 vuotta sitten syntyi ajatus kirjasta, joka dokumentoisi vaiheikkaan ajanjakson vuodesta 1859 aina 2000-luvun alkuun.
Aineistonkeruu alkoi vauhdilla, ennen kuin tuli muutaman vuoden tuumaustauko. Laaja työryhmä kapeni, osin luonnollisenkin poistuman kautta. Työtä jatkaneet rajasivat historiikin pelkästään Lappiin.
Vihdoin, viime talvena, Savuinen savotta ilmestyi Sandströmin, Salmen, Tuovisen ja Ilkka Vaaran kokoamana.
Tietokirja on järeä kuin Pälämännikön aihkit – luetteloineen yli 500 sivua.
Historiikki ilmestyi keskelle suomalaista metsäkeskustelua, johon se tuo huonosti tunnettuja näkökulmia.
Yksi koskee Lapin metsien varhaista suojelua.
Sen edelläkävijöitä olivat metsäammattilaiset, jotka työskentelivät Metsähallitukselle.
Metsiä arvioidessaan he rauhoittivat hakkuilta laajojakin metsiä jo toistasataa vuotta sitten – järjestelmällisesti ja omaehtoisesti.
Pälämännikkö oli yksi ensimmäisistä.
Metsähallituksen pääkonttori evästi kentällä työskennelleitä.
Juha Salmen mukaan 1900-luvun alkuvuosina linjattiin selväsanaisesti, mitä metsäntarkastajien ja hakkuupuita leimaavien on tehtävä, jotta koskemattomia tai lähes luonnontilaisia metsiä säästyisi.
Oli varjeltava aarniometsiä, reittien varrella olevaa puustoa ja luonnonmuistomerkkejä.
Korkeampien kasvupaikkojen metsiä piti leimata suurella varovaisuudella, jos ollenkaan.
Erityisiä maisema-arvoja oli vaalittava, samoin tieteellisiin tarkoituksiin soveltuvia metsiä.
– Metsänhoitajat valtuutettiin myös huomioimaan soidinpaikat ja rauhoittamaan riistaa siellä, missä se oli käynyt vähälukuiseksi, Salmi sanoo.
Siinä kaikessa metsätaloussuunnitelmia laatineet metsänarvioijat olivat paljon vartijoina.
Kirjantekijät lukivat noin sata metsätaloussuunnitelmaa.
Niiden mukaan jo 1910-luvulla perustettiiin yli 70 suojelumetsää. Ympäri Lappia, lähes jokaiseen hoitoalueeseen.
Rauhoitettuja alueita kutsuttiin muistometsiksi, kaunistusmetsiksi, havaintometsiksi tai säästömetsiksi.
Luonnonsuojelu oli sanana vasta vähän käytetty.
Suomessa ei ollut sen enempää luonnonsuojelulakia (voimaan 1923) kuin kansallispuistojakaan (ensimmäiset 1938). Luonnonsuojeluliittokin syntyi vasta 1938. Yhdistys oli pitkään, aina 1960-luvulle saakka, metsäammattilaisten silmäterä.
Ensimmäinen luonnonpuisto oli jo sata vuotta sitten.
Se virallistettiin vuonna 1916 Mallalle, Käsivarren sormenpäille. Sen takana oli Muonion boheemi aluemetsänhoitaja, kasvien ja linnunmunien keruulle omistautunut Justus Montell.
Kruununpuistoja valtio oli perustanut jo 1800-luvulla. Muun muassa Aavasaksa nähtiin vaalimisen arvoisena maisemana ajassa, jossa kansallisromantiikka nosti päätään ja suomalaisetkin taiteilijat ikuistivat luontoa töihinsä.
Kruununpuistojen alkuperäisin ajatus oli ollut varjella metsätalousmaita laajenevalta asutukselta: kansa käytti valtion metsiä kuin omiaan, haki tarvepuut kummemmin kyselemättä ja poltti kaskia henkensä pitimiksi.
Johan Grönmark asteli Pälämännikköön joko vuonna 1910 tai 1911.
Niinä kahtena kesänä hän kulki metsänhoidontarkastajana Meltauksen hoitoalueella, joka ylsi silloin Rovaniemen pohjoisosien läpi Kittilän ja Kolarin rajalle.
Työnä oli selvittää metsien määrä ja rakenne yksityiskohtaisesti, arvioida tehtyjä hakkuita ja suunnitella tulevia sekä esittää parannuksia, miten metsiä voitaisiin hoitaa ja hyödyntää viisaammin.
Miltä Pälämännikkö mahtoi näyttää? Aika samalta kuin nyt, Juha Salmi arvelee.
– Vanhimmat puut tuskin ovat kasvaneet puolta metriä sadassa vuodessa.
Tämän suojelualueen isä oli lukenut mies.
Grönmark oli suorittanut Oulun lyseon jälkeen yliopistotutkinnon niin pohjoismaiden historiassa kuin oikeusfilosofiassa.
Merikapteenin poika oli ehtinyt työskennellä synnyinkaupungissaan muun muassa lääninkirjurina ja kihlakunnanvoutina, ennen kuin oli vaihtanut alaa ja suunnannut Evolle opiskellakseen metsänhoitajaksi.
Alan työkokemusta hän oli hankkinut muun muassa Lapin leivän isän Kemi Oy:n palveluksessa ennen päätymistään aluemetsänhoitajaksi Simoon ja Paltamoon.
Sekin tiedetään, että hän oli Pälämännikköön tullessaan jo nelikymppinen ja siten vanhin aikakautensa metsänhoidontarkastajista Lapissa.
Salmen mukaan arvioimistyö oli 1900-luvun alkupuolella keskimäärin 30-vuotiaiden, nuoremman polven metsänhoitajien hommaa.
Ammattitaidon lisäksi se vaati rutkasti fyysistä ja vähän henkistäkin lujuutta.
Metsään mentiin kevätkesästä ja tultiin pois syksyllä. Ympäristö järjesti liudan luontaisetuja: pitkät välimatkat, alkeelliset asuinolot, onnettomat kartat, olemattomat kulkuyhteydet. Neljä kuukautta, joskus viisikin, elettiin enimmäkseen tulilla – todennäköisesti myös Grönmark apulaisineen.
Savotta oli savuinen, kuten kirjan nimikin.
Miltä Lapin metsissä näytti sata vuotta sitten? Ei kaikessa kovin erilaiselta kuin nyt.
Poroja oli silloinkin riittävästi.
Metsänhoitaja toisensa jälkeen valitteli, miten laidunnus järsii hupenevia jäkälikköjä, aluskasvillisuutta ja taimikoita. Lähes kaikissa suunnitelmissa tokkien koon katsottiin ylittäneen luonnon kantokyvyn.
Rovaniemen hoitoalueen metsiä 1908–1911 tarkastanut Valter Lindholm näki, miten paljon nälkään kuolleita poroja löytyi hankalan talven jäljiltä.
"Porojen lukumäärää olisi rajoitettava, yksin armeliaisuudenkin nimessä", hän kirjoitti suunnitelmaan.
Ongelmana nähtiin sekin, että poronhoitajat kaatoivat naavaisia kuusia omiensa hätäruuaksi, lupia kyselemättä ja metsänhoitajien silmin "mistä sattuu".
Vuonna 1916 senaatti tarttui siekailematta asiaan: se sääti laidunmaksun suurimpaan osaan poronhoitoaluetta.
Sitä perittiin vuosikymmeniä, Juha Salmen mukaan ainakin 1940-luvun loppuun. Senaatin määräämä hinta oli kymmenen penniä vuodessa jokaiselta porolta, joka oli yhtä vuotta vanhempi.
Metsätaloussuunnitelmat sadan vuoden takaa antavat kolauksia mielikuvalle koskemattomien metsien paljoudesta.
Lapin ensimmäinen säästömetsä perustettiin huhtikuussa vuonna 1910 Kuusivaaraan, Raanujärven itäpuolelle.
Silloinen Ylitornion hoitoalue alkoi Perämeren pohjukasta. Se jatkui satakunta kilometriä pohjoiseen ja levittäytyi idässä aina Rovaniemen rajoille saakka.
Olisi luullut, että yli sata vuotta sitten sellaiselta kappaleelta olisi riittänyt valittavaksi asti koskemattomia hongikoita.
Hoitoaluetta apujoukkoineen vuosina 1908–1909 tarkastanut metsänhoitaja Albin Torckell joutui toteamaan, miten "mäntymetsät kaikkialla hoitoalueessa ovat palon vioittamia".
Metsäpalot olivat lähteneet salamasta, nuotiosta tai kaskesta. Erämaissa ne olivat saaneet roihuta rauhassa ilman kulontorjuntaa, joka oli ollut alkeellista tai olematonta.
Metsissä näkyivät myös hakkuiden jäljet.
Männiköitä oli hakattu harsimalla. Siinä otettiin vain ne puut, joilla oli menekkiä – siis suurimmat ja arvokkaimmat hirsiksi tai sahatavaraksi. Muu metsänhoito oli jäänyt luontoäidin huoleksi.
Raanujärven Kuusivaaran laelta ja rinteistä Torckell löysi "vioittamatonta metsää" ja ehdotti sen suojelua: "Tämä tietääkseni ainoa aarniometsä hoitoalueessa olisi muistometsikkönä säilytettävä koskematta."
Säästömetsien aika kesti sotiin saakka.
1950-luvulle tultaessa Kuusivaaraa alettiin hakata. Kohta se päätyi yksityismaaksi.
Samoihin aikoihin kymmenet muutkin säästömetsät, jotka metsäammattilaiset olivat suojelleet, lakkasivat olemasta.
Alkoivat suurhakkuut, joita kirjantekijät kutsuvat sotakorvaushakkuiksi.
– Jälleenrakentava maa tarvitsi rahaa, ihmiset töitä ja toimeentuloa, harsinnalla pilatut metsät sahaa ja kirvestä, Olli Sandström sanoo.
– Niin kuin kautta aikojen, yhteiskunnan tarpeet ohjasivat valtion metsien käyttöä.
Samaan aikaan perustettiin ahkerasti uusia kansallispuistoja, luonnonpuistoja ja aarnialueita.
Ylimpänä valvojana valtion luonnonsuojeluviranomainen katsoi suojelun toteutuvan hyvin ilman säästömetsiäkin.
Joitakin nimettiin erikoismetsiksi odottamaan perustettavia luonnonsuojelualueita, mutta suurin osa päätyi metsätalouden käyttöön.
Mutta ei Pälämännikkö.
Kuljemme syvemmälle Lapin vanhimpaan, yhtäjaksoisesti suojeltuun metsään.
Kuivahko kangas muuttuu rehevämmäksi. Kuusi valtaa tilaa männyltä.
Oksilla roikkuu tummaa luppoa ja vaaleampaa naavaa. Kunttaa on enemmän, samoin maapuita. Juha Salmen mukaan tuuli ja tyvilaho pitävät yhdessä huolen, että kuuset eivät ehdi niin vanhoiksi kuin männyt.
Korven kätköissä pulisee puro.
Veden äärellä on jo lehdon tuntua. Ensisilmäyksellä Juha Salmi tunnistaa sanialaislajeista hiirenportaan. Rauhoitettu lapinleinikki ei hyppää nyt silmille, mutta kesällä puronvarsi taitaa olla keltaisena sen kukista.
Korven takana maa alkaa jälleen nousta.
Vastassa on julma rakka. Kivikko tuntuu jatkuvan ylös ja sivulle niin kauas kuin näkee.
On parasta väistää ja alkaa katsella reittiä takaisin autolle.
Mitä Johan Grönmark mahtoi ajatella näillä main noin 110 vuotta sitten?
Seurasiko hän vain pääkonttorin linjausta perustaa säästömetsiä? Vai oliko hänellä herkkä luontosuhde, jossa palo suojeluun nousi sydämestä?
Kaiketi molempia.
Kirjantekijöiden mielestä on selvää, että sen enempää suojelu kuin kestävä kehitys eivät ole meidän aikamme keksintöjä.
– Toistasataa vuotta sitten ammattilaisilla oli silmää ja ymmärrystä luonnolle, sen kauneudelle ja kokonaisuudelle, Olli Sandström sanoo.
– Samalla he käsittivät, mikä merkitys metsillä on laajasti yhteiskunnalle ja sen hyvinvoinnille.
Grönmark allekirjoitti Meltauksen hoitoalueen tarkastuksen 31. toukokuuta vuonna 1912.
Käsinkirjoitetussa suunnitelmassa hän mainitsee kuusi "toistaiseksi rauhoitettavaa" aluetta, jotka "jäisivät muistoksi tuleville sukupolville".
Pälämännikkö on listalla ensimmäisenä.
Siinä kaikki, mitä hän kertoo tästä paikasta.
Vuonna 1914 Metsähallitus vahvisti suojelun.
Yhden iltapäivän aikana olemme nähneet vanhaa ja vaihtelevaa metsäluontoa, kankaasta korpeen ja kiviseen pirunpeltoon.
Olisiko juuri moni-ilmeisyys innostaneet Grönmarkia säästämään tämän? Koskemattomuus nyt ainakin. Hongikossa ei näy edes metsäpalon jälkiä.
Ehkä etelänurkan kivinen nyppylä on pelastanut Pälämännikön tulelta, tai jänkäsuikaleet, jotka reunustavat sitä kahden puolen.
Kuinkahan monta myrskyä on pyyhkäissyt yli sadassa vuodessa? Niistäkin tämä erikoinen metsänkappale näyttää selvinneen. Myrskyn kaatamia on vähän.
Suojelualueen ympäristöä on hakattu joka suunnalla, asialla joko valtio tai yksityinen metsänomistaja.
Aina vain Pälämännikkö on säästynyt.
Erkki Tuovinen pitää sitä ihmeenä.
– Jos ajattelee, miten monta uhkaa tähän on kohdistunut luonnon tai ihmisen suunnalta vaikka vain viimeisen sadan vuoden aikana, niin... Onhan tämä hyvin harvinaista.
Pian Pälämännikkö pääsee lain suojiin.
Se on mukana säädösvalmistelussa, jossa luonnonsuojelun tarpeisiin ajan saatossa varatuista valtionmaista perustetaan lakisääteisiä luonnonsuojelualueita Länsi-Lappiin.
Mitähän ylimetsänhoitajan arvonimellä myöhemmin palkittu Johan Ossian Grönmark (1869–1940) siitä ajattelisi? Tuskin hän arvasi, kuinka monelle sukupolvelle tulikaan säästäneeksi tämän neitseellisen metsän.
Metsäammattilaiset ajattelevat kunnioituksella sadan vuoden takaista ammattiveljeään ja tämän seuraajia, jotka ovat jättäneet Pälämännikön rauhaan.
– Käsi lippaan, Juha Salmi sanoo.
– On nähty metsä puilta, Olli Sandström kiittelee.
Olli Sandström, Juha Salmi, Erkki Tuovinen ja Ilkka Vaara: Savuinen savotta (2021). Lapin kruununmetsien kartoitus ja arviointi, 534 sivua. Kustantaja: tekijät. Lisätietoja: www.savuinensavotta.com
