Kolme ko­ke­nut­ta vael­ta­jaa pulassa

Eksymisiä, jokeen horjahtelua ja teltan kadottelua.

Kokenutkin vaeltaja saattaa tehdä tarpeeksi väsyneenä arviointivirheitä, joista voi vain ottaa opiksi tulevia retkiä varten.

Tässä jutussa kolme yksinvaeltajaa kertoo vaaratilanteista sekä hetkistä, jolloin oma toiminta ei mennyt, niin kuin pitäisi. Hutivalinnoilleen he ovat löytäneet syitä ja kertovat nyt, miten välttävät vastaavat läheltä piti -tilanteet jatkossa.

Suvi Ahonen, Jyväskylä

Suvi Ahosen vaellusuran CV on vaikuttava. Matkailualan monitoiminaiseksi itseään kutsuva Ahonen on kulkenut reppunsa kanssa ympäri maailmaa niin matkanjohtajana kuin vaellusreiteillä, joiden pituus mitataan tuhansissa kilometreissä. Ahonen saattaa viipyä vaelluksillaan useita kuukausia.

Tutuksi on tullut muun muassa 4 265 kilometrin Pacific Crest Trail Yhdysvalloissa ja 750 kilometrin taivallus Pyreneiden vuoristossa. Vuonna 2023 Ahonen otti itsestään mittaa Suomen pisimmässä polkujuoksukilpailussa, joka tunnetaan nimellä NUTS 300.

Ahonen pitää erityisesti vuoristosta, josta saattaa löytyä unelmien telttapaikka vaikkapa pienen kirkasvetisen järven ääreltä keskellä kalliomaisemaa.

Vuoristoa oli myös Te Araroalla Uudessa-Seelannissa, jossa Ahonen vaelsi vuonna 2017 noin 3 000 kilometrin pituisen reitin. Matkalla Ahonen koki Uuden-Seelannin luonnon vetovoiman: hiekkarannat, tiheät saniaismetsät ja monet joenvarret.

Kesä oli runsassateinen ja joet virtasivat vuolaana, joten vesistöjen ylityksissä oli työtä. Joki, joka oli edellisenä päivänä ollut vain pieni liru uomassa, saattoi olla mahdoton ylitettävä seuraavana päivänä.

Koska yhdellä ainoalla etapilla saattoi olla toistakymmentä joen ylitystä, Ahosen mukaan Te Araroa toimi todellisena oppikouluna vesistöjen ylitykseen.

Vaikka Ahonen oli kokenut Te Araroalla muun muassa opossumien yölliset rapinat teltan ympärillä ja sen, miltä tuntuu saada sähköisku karja-aidasta, Ada-nimisellä joella tapahtui jotain, joka sai Ahosen sykkeen nousemaan tuntuvasti.

Ahosella oli ollut Te Araroalla useita vaelluskavereita, mutta ison Ada-joen ylityksen kohdalla hän kulki yksin.

– Yritin tarkkailla, missä kohtaa virta on kovinta ja missä kohtaa pääsen helposti ylös joen toisella puolella, Ahonen kertoo.

Ahonen kokeili ylitystä muutamasta paikasta, mutta palasi takaisin. Jostain oli kuitenkin mentävä, joten Ahonen lähti ylittämään jokea, vaikka huomasi, että virtaus joen keskikohdassa oli niin voimakas, että jalkaa ei saanut asetettua takaisin pohjaan, jos sen nosti ylös.

Joki oli kymmenisen metriä leveä, ja vettä oli vain reiteen asti, mutta Ahosesta tuntui, että varsinkin viimeiset metrit joen rannalle olivat mahdottomia edetä. Ennen rantaa Ahonen liukastui, kaatui polvilleen ja liikkui veden mukana muutamia metrejä.

Ahosen onnistui päästä rannalle, mutta sydän hakkasi, ja hänen oli istuttava kivelle tasaamaan henkeä. Hän arveli, että vaikka olisi kaatunut veteen pahemminkin, reppu olisi kelluttanut sen verran, että sen avulla olisi päässyt ylös joesta.

– Päätin, että en enää lähde ylittämään yksin niin isoja jokia.

Jännittävät hetket eivät kuitenkaan loppuneet Ada-joen ylittämiseen. Ahonen nimittäin hukkasi samalla Te Araroan vaelluksella vielä telttansa.

Vesistöillä oli jälleen näppinsä pelissä. Eräällä etapilla Ahosen oli tarkoitus kulkea Deception-jokea pitkin autiotuvalle, mutta hän huomasi, että voimakkaasti virtaava joki ei muuttunutkaan pienemmäksi ylävirrassa, joten sitä oli vaikea ylittää.

Kahden tunnin pätkään oli kulunut voimia ja autiotuvalle oli vielä matkaa rantakivikossa. Väsynyt Ahonen päätti kääntyä takaisin. Hän suunnitteli yöpyvänsä teltassa erään sillan vieressä ja kävelevänsä sitten kylään.

Koska Ahonen oli uupunut, hän yritti paluumatkalla pysyä yhdellä puolella jokea välttääkseen ylitykset. Aivan loppumatkasta edessä oli valinta: oli mentävä joen yli tai kuljettava tiheän kasvuston läpi jyrkässä rinteessä. Ahonen valitsi rinteen ja piti kiinni puista, jotta ei liukastuisi. Reppu oli vähän väliä kiinni oksissa.

Rinteen jälkeen Ahonen huomasi, että repun päällä ollut teltta oli kadonnut. Yleensä hän varmistaa, että teltta on kiinnitetty repun hihnoihin, mutta nyt se oli väsymyksessä unohtunut. Tiheästä kasvustosta telttaa ei tulisi koskaan löytymään, joten Ahonen oli vihainen itselleen.

Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Erinäisten kommervenkkien jälkeen Ahonen onnistui liftaamaan kylään ja yöpymään siellä keittokatoksessa. Uusi teltta järjestyi – Ja myös vaelluskavereita tulevien jokien ylitykseen.

Juuri jokien ylityksissä olisi hyvä, jos olisi joku katsomassa perään, mutta yksinvaellus on usein käytännön sanelema seikka, sillä pitkille matkoille on vaikea löytää seuraa. Sen vuoksi Ahonen sanoo tutkivansa tarkkaan etukäteen, missä on luvassa joen ylityksiä, ja jos ylitys ei onnistu, hänellä on olemassa varasuunnitelma.

Ahosesta yksin vaeltaessa on oltava tarkka. Jos vaisto sanoo, että jotain ei kannata tehdä, sitä kannattaa myös uskoa. Hullut suunnitelmat kannattaa jättää sikseen ja pitää päivämatkat kohtuullisina. Ruokaa Ahonen ottaa mieluummin mukaan liikaa kuin liian vähän. Seuraava vedenottopaikka olisi hyvä olla aina tiedossa.

– Riskit sinänsä eivät haittaa, mutta pitää osata suhteuttaa omat taitonsa. Jotkut ehkä ajattelevat, että on helppo painaa satelliittiviestimen sos-nappia, mutta mieluummin ennaltaehkäisisin ongelmat. Ei pidä aiheuttaa tilanteita, joissa vaarantaa myös pelastushenkilökunnan.

Seikkailu jatkuu. Seuraavaksi Ahonen suuntaa takaisin Ranskaan noin 3000 kilometrin pituiselle Hexatrek-reitille, jonka hän aloitti vuonna 2024.

Anne-Marie Holm, Utsjoki

Anne-Marie Holm tekee useita vaativia vaelluksia ympäri vuoden pohjoisilla erämaa-alueilla. Hän on harrastanut vaeltamista 15-vuotiaasta asti ja toimii matkailuyrityksessä eräoppaana, joten suunnistaminen on hallussa. Holm on toiminut useita vuosia myös luonto-ohjaajana.

Kaikesta huolimatta kokenutkin vaeltaja voi tippua kartalta, jos painaa menemään, eikä kuuntele kehon viestejä väsymyksestä.  Holm kutsuu tilannetta karttasokeudeksi, jossa nälkä ja väsymys tekevät kartan lukemisesta vaikeaa ja varmuus omasta sijainnista muuttuu epäilyksi.

Holm koki karttasokeuden taannoisella vaelluksella Urho Kekkosen kansallispuistossa, jossa hän eksyi hetkeksi.

– Olin menossa kohti Lankojärveä ja tiesin periaatteessa missä olin, mutta kun lähdin seuraamaan joen vartta, en enää ollut varma, Holm kertoo.

Holm havaitsi joen toisella puolella vaeltajan, ja kysyi, tiesikö hän, missä he olivat. Kävi ilmi, että myös toinen vaeltaja oli hieman hukassa, koska luuli olevansa Hikiojalla, joka todellisuudessa sijaitsi etelämpänä. Toinen vaeltaja sekoitti Holmin ajatuksia entisestään.

Holm ja toinen eksyksissä oleva vaeltaja kävelivät joen varrella tulipaikalle, jonka Holm arveli tunnistavansa. Tulipaikalle sattui kävelemään vielä kaksi muuta vaeltajaa.

– He sanoivat olevansa menossa Lankojärvelle, mutta minä sanoin, että ei, te tulette Lankojärveltä. Viimeksi tulleet vaeltajat olivat huomaamattaan kävelleet Lankojärven ohi.

Erikoista on, että lopulta tulipaikalla oli siis neljä henkeä, joilla ei ollut tarkkaa havaintoa sijainnistaan. Varmuus saatiin vasta, kun tulipaikalle tullut kaksikko kaivoi rinkastaan gps-laitteen, jolla olinpaikka saatiin tarkistettua.

Tuolloin Holmilla ei vielä ollut omaa gps-laitetta, mutta nykyään sellainenkin löytyy varusteista. Holm on opettanut laitteen käytön myös lapsilleen, jotka kulkevat välillä mukana vaelluksilla.  Eräs pelottava tilanne sattuikin juuri vaelluksella, jossa oli mukana Holmin 9-vuotias poika.

Vaellus lähti Marivaarasta ja suuntasi kohti Vongoivan kammia Urho Kekkosen kansallispuiston keskiosassa. Matkalla oli ollut huonosti vesiä, joten Jaurujoen sillan kohdalla Holmin janoinen Kiiski-koira kirmasi oitis juomaan joenpenkalta. Koira oli fleksillä kiinni Holmin rinkassa, kun se yhtäkkiä putosi jyrkältä reunalta jokeen, eivätkä sen jalat eivät yltäneet pohjaan.

Sen kummempia ajattelematta Holm kurotti pää alaspäin veteen saadakseen räpiköivän koiransa pois. Selässä olevan rinkan lantiovyö ja rintaremmi olivat edelleen kiinni.

– Hoksasin, etten itsekään olisi yltänyt pohjaan jaloillani. Kun sain koiran ylös niin mietin, että herranen aika. Raskas rinkka olisi voinut aiheuttaa sen, että olisin voinut pudota pää edellä veteen. Jälkikäteen olen ollut kauhuissani, että kuinka tyhmä voi ihminen olla. Rinkka olisi pitänyt nakata ensin pois.

Sillä erää Holm selvisi säikähdyksellä ja vaellus jatkui onnistuneesti.

Holm nauttii yksinvaelluksista, koska silloin on mahdollista keskittyä vain luontoon. Yksinvaelluksessa on kuitenkin omat riskinsä, jotka Holm tiedostaa. Toisaalta hän on hyväksynyt sen, että pahimmassa tapauksessa elon taival voi päättyä tunturiin, toisaalta hän haluaa olla varovainen ja suunnitelmallinen, ettei niin kävisi.

Varovaisuus palkittiin esimerkiksi silloin, kun Holm oli yksin ahkionsa kanssa Paistunturin erämaan alueella. Vaellus oli ollut hankala, sillä muutamana ensimmäisenä päivänä Holm oli kulkenut myräkässä, joka teki näkyvyydestä pelkkää valkoista tunnelia.

Kun Holm sitten oli kulkemassa kohti Akukammi-nimistä paikkaa erämaassa, hän huomasi, että varjokato aiheutti ongelmia. Varjokadossa lumi näyttää tasaisen valkealta, eivätkä maaston muodot erotu kunnolla.

Holm lähestyi erästä paikkaa, joka näytti kartalla matalalta syvänteeltä, mutta jokin lumen muodossa epäilytti. Tosiasiassa siinä kohdassa myrsky oli kerännyt lumen korkeaksi lipaksi, josta laskemalla olisi pudonnut parin metriä alaspäin. Jollei Holm olisi kiertänyt epäilyttävää kohtaa, ahkion kanssa pudotus olisi vähintäänkin sattunut.

Varovaisuutta on sekin, että Holmilla on moottorikelkan omistavia ystäviä, jotka voivat tarvittaessa tulla noutamaan tunturista. Hän pitää huolen siitä, että hiihtovaelluksilla tietää, missä kulkee lähin tie, jos myrsky iskee kohdalle.

Mitä sattumukset ovat opettaneet?

Ennen vaelluksia Holm miettii, riittääkö oma osaaminen kulloiseenkin yksinvaellukseen. Omat heikkoudet pitää hyväksyä. Utsjoella asuvana Holmille esimerkiksi Kaldoaivin erämaa on tuttua seutua, mutta Kilpisjärven alueelle hän lähtisi mieluummin kaverin kanssa, koska ei tunne aluetta samalla tavalla.

Vaelluksilla hän noudattaa "mikä on pahinta, mitä voi tapahtua" -ajattelua esimerkiksi ensiapulaukun pakkaamisessa. Esimerkiksi ideaalisiteen kantaminen rinkassa voi tuntua turhalta, mutta Holmista se kannattaa pakata mukaan. Hänellä on aina myös teltta mukana, vaikka reitillä olisi autiotupia, koska ei voi tietää, mitä matkalla sattuu.

Niinkin yksinkertainen asia kuin syöminen on myös muistettava.

– Vaelluksella ei saa päästää itseään niin nälkäiseksi ja väsyneeksi, että itku tulee. Pitää syödä, vaikka ei tekisi mielikään.

Joni Itäniemi, Jyväskylä

Vuoden 2025 kevättalvella myrskytuulet pauhasivat vähän väliä pohjoisen Suomen avotunturialueilla. Joni Itäniemi oli yksi niistä, joka sai huomata, että hiihtovaellukselle lähtevä ei voi tuudittautua leppeästi kimaltaviin keväthankiin auringonpaisteessa.

Itäniemi on harrastanut vaellusta viitisen vuotta. Takana on retkiä pohjoisen erämaissa ja päiväretkiä etelämpänä Suomessa. Itäniemi on käynyt sulan maan aikana yksikseen muun muassa Vätsärin ja Pöyrisjärven erämaissa, ja niin ikään Pöyrisjärvelle suuntautui myös hänen ensimmäinen hiihtovaelluksensa vuosien 2024 ja 2025 vaihteessa.

Itäniemi suuntasi Pöyrisjärvelle sydäntalvella ja kaamosaikaan, jolloin valoa on vain muutamia tunteja päivässä. Ensimmäisenä iltana Itäniemi sai maistiaisen pohjoisen erämaan tuulista, kun puhuri vinkui autiotuvan nurkissa myrskytuulien lukemissa. Aamulla tuuli oli kuitenkin laantunut eikä noussut enää lopun vaelluksen ajaksi. Pakkanen kuitenkin nipisteli poskia parikymmenen asteen lukemissa.

Neljän kuukauden päästä Itäniemi palasi Pöyrisjärvelle, tällä kertaa Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopiston, Poken, eräopasopiskelijoiden kanssa. Hiihtovaellus Pöyrisjärven erämaassa oli osa Itäniemen opintoja, ja hän oli vastuussa retken suunnittelusta ja vaelluksen harjoitusoppaana toimimisesta yhdessä apuoppaiden kanssa.

Jo ennen lähtöä oli tiedossa, että hiihtovaellukselle oli luvassa myrskyä.

– Lähtöä edeltävänä iltana puuskatuulet alkoivat kolmosella. Jotkut kyselivät, että vieläkö olemme menossa, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että lähdetään, Itäniemi kertoo.

Ensimmäisenä päivänä ryhmä eteni plussakelissä Näkkälästä kohti Pöyrisjärven pohjoispäätyä. Tuulen oli ennustettu voimistuvan iltaa kohti. Erämaassa ei ollut juurikaan suojaisia paikkoja teltalle, joten Itäniemen seurue alkoi pystyttää majoitteita Termislommolon ja Akanjärven väliin.

Kun Itäniemi tamppasi suksilla lunta kovaksi teltan pystyttämistä varten, tuuli kävi lännestä. Sitten se jo kääntyi voimistuvaksi koillistuuleksi. Itäniemi pystytti telttaansa yksin, koska halusi harjoitella tulevia yksinvaelluksia varten.

Se, mitä teltan laittamisessa sattui, tallentui videolle, sillä Itäniemi tekee retkeilyaiheista vlogia Youtubeen.

Teltta on jo lähes pystyssä, mutta sauvat, joilla teltan päätylenkit ovat kiinni maassa, lentävät kuin heppoiset hammastikut.  Sen jälkeen kova puuska riuhtaisee helpon näköisesti sekä teltan että miehen mennessään. Kuin huumorisketsissä konsanaan, kameran editse lentää vielä toinen teltta kohti valkoista erämaata.

Tosiasiassa telttojen lentely hiihtovaelluksella ei ole kovinkaan hauskaa, sillä ilman majoitetta saattaa olla pahassa pulassa. Mitä oikein tapahtui?

– Minulla on oma neljän vuodenajan teltta. Olin kiinnittänyt teltan maahan sauvoilla, sillä teltassa on niin pienet lenkit, että sukset eivät mene siitä läpi. Siinä vaiheessa en ollut kiinnittänyt myrskynaruja. Tuuli nappasi teltasta ja minä lensin teltan mukana. Huusin vaistomaisesti apua, vaikka itse asiassa sain tilanteen hallintaani aika pian.

Videolla nähty toinen lentävä teltta oli eräopaskoulun opettajan, Teemu Niemisen, joka kiiruhti auttamaan Itäniemeä pulassa. Samalla kuitenkin oman teltan pystyttäminen oli jäänyt kesken. Kaikeksi onneksi Niemisen teltta lensi vain parinkymmenen metrin päähän.

Kumpikaan teltta ei loppujenlopuksi päässyt karkuun, eikä tilanne sinänsä ollut vaarallinen, sillä ryhmässä olisi ollut vapaita telttapaikkoja, vaikka muutama teltta olisi menetetty.

– Kyllä siinä jokainen varmaan vähän säikähtää. Toivon, että ei tulisi toiste samanlaista tilannetta, mutta kokemuksena se oli arvokas.

Itäniemestä on hyvä, että myrsky riepotteli telttaa nyt, kun mukana oli iso ryhmä, joka toi turvaa. Hän ymmärsi, että etenkin yksinvaelluksella teltan pystyttämisessä on oltava paljon tarkempi. Itäniemi aikoo ommella telttaansa isommat lenkit, joilla sen saa ankkuroitua maahan suksilla.

Jos tuuli on kova, teltan sisälle voi laittaa ahkion painoksi pystytyksen ajaksi. Ja jos liikkuu ryhmässä, vastaavan tilanteen varalle olisi hyvä, että tarvittaessa olisi ylimääräisiä telttapaikkoja saatavilla.

Vaikka tuuli heilutti telttaa yölläkin niin että makuualusta keinahteli, Itäniemi ei pelästynyt lopullisesti, päinvastoin. Myrskystä selviäminen nosti luottamusta omiin kykyihin.

– Ilman muuta lähden hiihtovaellukselle yksinkin vielä. Olen sellainen luonne, että haluan haastaa itseäni.