Nyt se on tehty! Siikajoki on uitu lähes kokonaan latvavesiltä merelle asti.
Lauantaina 26. heinäkuuta Kristiina Kangastalo-Hoda nousi Siikajokisuulla olevan Simppusäikän hiekalle illalla noin kello 19.30. Väsyneenä, mustelmilla ja naarmuilla, mutta tyytyväisenä.
– Tein mitä aioin parhaalla mahdollisella tavalla näissä olosuhteissa. Pelkäsin, että vesi olisi kylmää, mutta se oli lämmintä, Kangastalo-Hoda totesi hetken hengähdettyään.
Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.
Viimeiset kilometrit Kangastalo-Hoda ui kuin hurmoksessa ja oli hurauttaa Simppusäikän ohi avomerelle. Säikällä odottanut vastaanottokomitea sai huutaa, huitoa ja vislata tosissaan, ennen kuin uimari huomasi kääntyä takaisin ja kauhoa säikän rantaan.
Tiettävästi Kangastalo-Hoda on ensimmäinen, joka on Suomessa uinut joen päästä päähän. Uintiretkelleen hän lähti varhain tiistaina 22. heinäkuuta. Viiden päivän aikana hän teki matkaa 12 tuntia päivässä.
– Se sisältää myös rämpimistä, kahlaamista ja käsipohjaa, Kangastalo-Hoda naurahti.
Lähtöpisteestä Pikku Kaakkurinjärveltä Kajaanin puolelta kertyy matkaa Simppusäikälle noin 160 kilometriä. Alkutaival oli vaikeaa, sillä uoma oli niin pieni noro, ettei siinä pystynyt uimaan. Kun uoma kasvoi, tuli muita esteitä: koskia, vähävetisiä kivikoita, jokeen kaatuneita puita ja majavien patoja.
– En ole pystynyt kuvittelemaankaan, että majava voi tehdä niin isoja patoja. Korkeimmat olivat kaksi, kolme metriä. Tavastkengällä oli patoja kymmeniä, Kangastalo-Hoda kertoi.
Majavia hän ei sattunut näkemään, ja hyvä niin – padot harmittivat uimaria niin paljon, että hän olisi saattanut motata eläintä kuonoon.
– Mutta näkyi saukkoja ja lehmiä. Lehmiä oli joessa ja ne ihmettelivät, kun uin ohi, Kangastalo-Hoda sanoi.
Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat rankkoja, sillä esteitä tuli vastaan tämän tästä. Osan niistä uimari kiersi rannan pusikossa rämpimällä, osan kivikoista varovasti kahlaamalla.
– Ensimmäisten kolmen päivän työmäärällä olisi pitänyt päästä viisikymmentä kilometriä päivässä, Kangastalo-Hoda kuvaili reitin raskautta.
Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.
Siikajoen koskisuus yllätti Kangastalo-Hodan. Suurimmissa koskikohdissa hän joutui turvallisuutensa vuoksi tekemään kompromisseja ja kiertämään ne rannan kautta. Siksi uimatta jäivät muun muassa väli Hyttikoski–Rantsila ja koskipaikat Revonlahdella.
Joessa vesi oli matalalla, joten koskipaikoissa olisi uiminen ollut vaarallista. Kivikoissa Kangastalo-Hoda sai jo osumia ja oli maaliin päästyään sen vuoksi kolhuilla ja mustelmilla. Viikkoa aikaisemmin joessa oli vielä lähes metrin verran enemmän vettä.
Lauantaina, viimeisenä uintipäivänä, ukkonen pakotti Kangastalo-Hodan nousemaan joesta ylös ennen Pöyrynkoskea, jossa muutenkin olisi pitänyt rantautua. Pöyryn jälkeen alkaa koskien sarja, ja ennen Siikajoenkylää on 15–18 koskea.
Jokea kajakilla matkanneet olivat saaneet asiantuntijalta varoituksen, ettei Revonlahden koskiin ole kajakilla mitään asiaa. Tieto kerrottiin Kangastalo-Hodalle, ja hän päätti, ettei ota riskiä. Niinpä hän siirtyi Revonlahden Lampelasta Siikajoenkylän Kanttorilan rantaan autolla.
Kaiken kaikkiaan Kangastalo-Hoda on tyytyväinen Siikajoki-uintiinsa. Matka meni melkein kuin hän oli ajatellutkin.
Epätoivon hetkiä ei tullut, vaikka päivät tuntuivatkin loputtoman pitkiltä. Sen sijaan matkalla harmitti ja turhautti se, että jokeen jäi uimattomia paikkoja.
– Kompromisseja piti tehdä ja siksi (uintimatka) jäi vajaaksi, hän totesi.
Paavolasta kotoisin oleva Kangastalo-Hoda on koko lapsuutensa ja nuoruutensa pulikoinut Siikajoessa, mutta vasta uintiseikkailun ansiosta hän on oppinut tuntemaan joen läpikotaisin.
– Välillä ihmettelin, mihin se virta katoaa. Koskissa oli kova virta, mutta kun koski loppui, loppui virtakin. Niin oli Rantsilaan asti, sitten alkoi tuntua, että uin joessa, hän kertoi.
Uintipäivien aikana Kangastalo-Hoda oppi tuntemaan, missä virta menee. Hän nauroi, että siinä oli kerrankin pottunenästä hyötyä. Nenässä tuntui, missä vesi on kylmempää ja virta kovempi.
Uintimatkansa Kangastalo-Hoda omisti viime syyskuussa menehtyneelle isälleen.
– Isä oli tukena, puhuimme uinnista paljon, hän sanoi.