Ei kannata kutsua Caj ja Katja Koskista häihin alkukesästä. Silloin kun kelit suosivat melontaa, Koskisten pariskunta omistaa lähes kaiken vapaa-aikansa vesille.
Heidät voi tavata milloin missäkin: Kymijoella, Kitkajoella tai ehkä jonkun erämaan järvillä. Välineenä Koskisilla on packraft eli täytettävä kajakki tai kanootti, jonka voi tarvittaessa pakata rinkkaan tai kantaa, mikäli haluaa siirtyä jalkavoimin vesistöltä toiselle.
Idea kumisesta kajakista syntyi Caj Koskisen päässä syksyllä 2015, kun Koskiset suunnittelivat vaellusta Vätsärin erämaahan. Hän oli katsonut videolta, kuinka joku laski huimapäisesti koskia packraftilla. Se ei ollutkaan mikään heppoinen kaljakelluntavene.
Katja Koskinen oli heti mukana, vaikka se tarkoittikin sitä, että molemmille piti tilata oma kumikajakit Yhdysvalloista yhteensä reilun kahden tonnin hintaan.
– Olen yhtä hullu kuin Caj. Innostun kaikesta ja Caj on hyvä ylipuhumaan. Hänestä packraft oli täydellinen meille.
– Aina kun tulee kutsu seikkailuun, se otetaan kyselemättä vastaan. Emme miettineet liikaa negatiivisia asioita, Caj Koskinen täydentää.
Kumikajakit mukaan häämatkallekin
Koskisilla ei ollut alkuvaiheissa juurikaan melontakokemusta. Packraft oli harvinainen näky Suomessa, eikä sosiaalisessa mediassa ollut keskusteluryhmiä, jotka olisivat koonneet alan harrastajat yhteen.
– Löysin vain yhden Youtube-videon, jossa mentiin Lapissa packraftilla, Caj Koskinen kertoo.
Vuosi packraftin kanssa menikin itseopiskelun merkeissä. Koskinen lainasi kirjastosta kirjan, josta katsoi kajakkimelomisen perustekniikat. Ne eivät tosin soveltuneet kaikilta osin packraftille, sillä ensimmäisessä kumikajakissa ei ollut esimerkiksi jalkatukia. Nykyisin muutamissa koskilaskuun soveltuvissa packraft-malleissa on jalkaremmit.
Katja Koskinen puolestaan laski ensimmäistä kertaa koskia Ruunaalla Lieksassa. Muistoksi jäi video, jossa nainen hihkuu ja hymyilee leveästi koko laskun ajan.
– Koskikärpänen puri. Tuntui, että tämä siisteintä, mitä olen ikinä tehnyt, Katja sanoo.
Packraftien hankinta mullisti Koskisten retkeilyharrastuksen. Kumikajakit kulkivat mukana kaikkialle, minne Koskiset menivät. Ne lähtivät mukaan jopa pariskunnan häämatkalle Azoreille.
Packraftilla pääsi paikkoihin, joihin ei ollut aiemmin pääsyä, esimerkiksi juuri Vätsärin erämaajärville. Sen kanssa saattoi helposti tehdä päiväretkiä, eikä muutaman kilon painoisen menopelin kuljettamiseen tarvittu autoa.
Packraft-vaelluksen ei tarvitse olla helppo
Koskiset eivät itse kuulu niihin, jotka lentävät helikopterilla lähtöpaikalle, vaan heidän omilla retkillään joki pitää ikään kuin ansaita. Se tarkoittaa sitä, että veden äärelle voi olla pitkäkin patikka. Välillä he saattavat herätä teltasta, jonka liepeet ovat lumen peitossa, vaikka piti olla jo kesä.
Koskiset hakevat packraft-vaelluksiltaan seikkailua erämaassa tai jännitystä koskia laskien. Hyväksi havaittuja paikkoja ovat Kitkajoki ja Oulankajoki Kuusamossa. Lapissa suosikkeja ovat muun muassa Ivalojoki ja Näätämöjoki. Hienoimpia elämyksiä on ollut myös Sjaunjan laaja suoalue Ruotsissa.
Täydellinen reissu on Caj Koskisen mielestä sellainen, että aluksi on muutaman päivän helvetillisen rankkaa, mutta sen jälkeen se muuttuu, kun saa laittaa tavarat packraftin kyytiin ja lätkytellä pitkin virtaavaa vettä. Sitten tulee taas isoja koskia, jotka pistävät housun puntit tutisemaan. Vaellus on kuin hyvä tarina, jossa jännitys vaihtelee.
– Sjaunjan reissulla oli ensin vyötäröön asti lunta, ja mietimme, onnistuuko tämä. Järvetkin olivat jäässä. Loppumatkasta oli kuitenkin 20 astetta lämmintä ja hiirenkorvat puissa. Suoalue on räkän aikaan niin paha, että vuodessa on vain 2–3 viikkoa, jolloin sinne kannattaa mennä melomaan. Sjaunja on vähän tuntematon paikka, eikä sinne kukaan halua. Paitsi packraftingia harrastavat, Koskiset virnuilevat.
Packraftingin tärkeimmät varusteet
- Hyvät melontaliivit eivät hierrä meloessa. Ne ovat kelluntaliivit, eli liivit eivät käännä tajutonta ihmistä selälleen toisin kuin pelastusliivit. Koskilaskussa liiveissä pitää olla vähintään 50 newtonin nostovoima, vaativissa koskissa enemmänkin.
- Melan pitää olla oikean pituinen ja mieluiten neljään osaan menevä, jotta sen saa pakattua hyvin rinkkaan.
- Kuivapuku on yksi tärkeimpiä turvallisuusvarusteita kylmissä vesissä.
- Melontakengät pysyvät jalassa ja niissä on pitoa liukkailla kivillä.
- Pillillä voi kommunikoida kovassa tuulessa tai koskien pauhussa.
- Koskimelontaan tarvitaan lisäksi kypärä, heittoköysi, jokipuukko, karabiineja ja nauhalenkki, jolla voi tarvittaessa esimerkiksi hinata toista packraftia tai ankkuroitua puuhun.
Vaikka seikkailu on se juttu, koskenlaskussa on aina opittavaa. Ei riitä, että laskee kosken alas kaatumatta, vaan pitää ymmärtää vaaran paikat. Caj Koskinen on laskenut koskia Pöyrisjärven erämaassa yksin, mutta ei tekisi enää niin.
Turvallisuudesta ei voi tinkiä missään vaiheessa. Tämän Koskinen on oppinut kantapään kautta.
– Kerran kävi niin, että kaaduin packraftin kanssa ja lähdin uimaan väärään suuntaan. Uin kohti kiveä, mutta ote lipesi ja jouduin jatkamaan uimista. Ajattelin, että kellun jonkun aikaa voimia säästääkseni, mutta sitten kohdalle tuli hontto. Jouduin veden alle ja muistan ajatelleeni, että en jaksa enää hengittää. Silloin ajattelin lempeästi, että kyllä minä varmaan tästä kohta nousen ylös.
Niin kävikin. Mies pääsi pinnalle, ja onneksi paikalla oli muita melojia auttamassa. Hän suosittelee kaikkia koskilaskusta kiinnostuneita käymään kurssin, jossa käsitellään turvallisuuteen liittyvät asiat huolella läpi.
Koskiset ovat molemmat päivätöissä, mutta eläisivät mieluusti veden äärellä enemmänkin, jos se joskus on mahdollista. Tosin Caj Koskiselle packraftingista on tullut myös työ: Päivätyönsä ohella Koskinen toimii maahantuojan Packraft Europe Suomen asiakastuessa. Lisäksi hän pyörittää omaa yritystään, joka järjestää packraft-kursseja.
– Rakastan jokirotan elämää, sitä että kuivatellaan köyden päällä tavaroita, hän sanoo.
– Leirielämä on parasta. Märän kuivapuvun tuoksu nenässä ja kosken vierellä teltassa. Unelmani on, että saisi tehdä tätä joka päivä työkseen. Ja että saisi tehdä pitkän kesän mittaisen reissun meloen.
–Ja mennä Suomen päästä päähän packraftilla, hän lisää hihitellen.
Jokielämään liittyviä unelmia on niin paljon.
Kansainvälinen packraft-yhteisö on ollut alusta asti tärkeä Koskisille. Vuonna 2016 Caj Koskinen osallistui Ruotsissa ensimmäiseen packraft-tapaamiseensa ja tutustui siellä muihin harrastajiin. Yksi osallistujista olikin entuudestaan tuttu.
– Minulle selvisi, että tuo on se tyyppi, jonka videoita olin katsonut ennen packraftien hankkimista.
Kyseessä oli packraft-valmistaja Alpackaraftin Ben Phillips, joka videolla laski alas jopa vesiputouksista.
– Kysyin Beniltä, mikä on maailman paras melontapaikka, johon hän vastasi Grand Canyonin. Ben heitti kysymyksen, että lähtisinkö sinne, jos hän saisi luvat. Sanoin, että totta kai. Ajattelin, että sellaista kysymystä ei tule koskaan.
Hurja Grand Canyon teki vaikutuksen
Toisin kävi. Joulukuussa 2018 Koskiset pakkasivat packraftinsa mukaan ja lensivät Yhdysvaltoihin Arizonan osavaltioon ja siellä Phoenixin kaupunkiin. Edessä oli noin 400 kilometrin pituinen melonta maailman kuuluisimmassa kanjonissa Coloradojoella. Ympäröivät maisemat olivat tuttuja lapsuuden sarjakuvista ja länkkäreistä.
– Katja oli ensimmäiset päivät syömättä, vatsa oli jännittämisestä niin kipeä, Caj Koskinen kertoo.
– Mietin, että mihin olen tullut, koska sieltä ei pääse pois kesken kaiken. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin meloa alas. Tai kyllä helikopterilla pääsee pois, mutta se on todella kallista, Katja Koskinen jatkaa.
Koskisten 12 päivän reissu vaati huolellista suunnittelua. Tavaroissa ei voinut olla mitään ylimääräistä, sillä kaiken piti kulkea packraftin mukana. Katjalla oli esimerkiksi vain yhdet housut ja kengät mukana. Paluumatkalla San Franciscon kautta Caj Koskinen käveli kaupungissa märissä kengissä, koska vaihtokenkiä ei ollut.
Grand Canyoniin ei mennä melomaan noin vaan, sillä luvat voi saada ainoastaan arvonnassa. Mikäli onnistuu saamaan luvan, retkeilemisen säännöt esitellään 30-sivuisessa dokumentissa: Retken johtajalla on oltava aikaisempaa kokemusta koskenlaskusta Grand Canyonissa, joka ikinen roska on tuotava pois, pissalla saa käydä vain joessa, minkäänlaista saippuaa ei saa käyttää peseytyessä, isommille tarpeille on oltava kannettava vessa.
– Meillä oli jokaisella oma säiliö, jossa oli kansi. Se toimi myös kätevänä leirijakkarana, Katja hekottaa.
Mutta ne maisemat!
– Kun on pikkumuksusta asti katsonut länkkäreitä ja on siellä kaktusten joukossa. Joen pohjalla näyttää siltä, että on valtavassa vuoristossa. Hienoja sivukanjoneita, joissa on kirkasta vettä, sillä muualla vesi saattoi olla maitokahvin väristä, Koskiset kuvailevat innoissaan.
Jälkikäteen lasketut kosket hirvittävät
Grand Canyonin kosket olivat hurjia, sillä niissä oli isoja aaltoja ja honttoja. Se tarkoittaa melontakielessä pystypyörrettä. Koskiset tutkivat etukäteen opaskirjasta, millainen reitti kannattaisi valita. Aina se ei onnistunut, sillä kirjan esittämä linjavalinta saattoi olla kadonnut.
Välillä packraft meni nurin ja Koskiset päätyivät uimaan Coloradojoen kuohuihin.
– Koskissa vain meni ja yritti pysyä pystyssä. Virtaa piti pystyä lukemaan siinä mennessä. Nyt kun ajattelee jälkikäteen millaisia koskia siellä oli, en ole varma uskaltaisinko enää, Katja Koskinen sanoo.
