Noin 535 miljoonaa vuotta sitten nykyinen Suomi sijaitsi kaukana eteläisellä pallonpuoliskolla. Tienoo kuului pieneen mantereeseen, joka on geologisessa tutkimuksessa nimetty Balticaksi.
Baltican länsipuolella meren takana oli Laurentia, nykyisen Pohjois-Amerikan sydän. Etelässä, etelänavan päällä oli puolestaan Gondwanan jättiläismanner. Siihen kuuluivat esimerkiksi nykyiset Afrikka, Etelä-Amerikka ja Australia.
Kuivalla maalla ei elänyt vielä eliöitä, mutta matalissa merivesissä tapahtui. Meneillään oli lajiräjähdykseksi kutsuttu tapahtuma, jonka aikana monisoluisten merieläinten määrä kasvoi nopeasti.
Räjähdys saattaa olla nimenä sikäli turhan dramaattinen, että tapahtumiin kului kymmeniä miljoonia vuosia. Aiempien vuosimiljardien hitaaseen kehitykseen nähden muutos oli kuitenkin suuri, ja siksi räjähdyksen katsotaan aloittaneen myös kokonaan uuden geologisen ajanjakson, kambrikauden.
Syvää aikaa vaikea hahmottaa
Lajiräjähdyksen eturintamassa vaikutti muutamien senttien mittainen matomainen otus, jolle on annettu tieteellinen nimi Treptichnus pedum. Se on yksi vanhimmista tunnetuista eläimistä ja ensimmäinen, jonka melko varmasti tiedetään liikkuneen sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti, siis sekä eteenpäin että sivusuunnassa.
Tällainen meno oli aikaisempaan nähden niin ennakkoluulotonta, että kambrikauden on määritelty alkaneen nimenomaan Treptichnuksen ilmaantumisesta maailmaan noin 540 miljoonaa vuotta sitten.
Treptichnus asui merenpohjassa, jossa se vietti ilmeisen vaatimatonta elämää. Pääosin se nähtävästi pysytteli paikallaan, kunnes koki tarvetta uusiin näköaloihin. Tällöin olento liikahti hieman eteenpäin ja usein vähän yläviistoon.
Kun Treptichnus oli aloillaan, jätti se pohjaan pienen painanteen. Kun se vaihtoi asemapaikkaa, piirtyi pohjamutaan ympyränmuotoinen ja toisinaan viuhkamainen painanteiden sarja.
Treptichnuksia asui myös sillä seudulla, jonka nykyään tunnemme Kilpisjärvenä. Alue sijaitsi aivan Baltican mantereen laidalla, osittain veden alla. Treptichnukset viihtyivät rannikon lämpimässä merivedessä, jossa oli sopivaa piirrellä mutaan tunnusomaisen viuhkamaisia ympyröitä.
Tähän tapaan maltillisesti ahkeroiden Kilpisjärven Treptichnusten elämä sujui, kunnes ajat muuttuivat, vedet vetäytyivät ja maa kuivui.
Kilpisjärven seudun selkeimmät jälkifossiilit löysivät Saanan rinteestä vuonna 2013 taiteilijat Antero Kare ja Erich Berger. Jo aikaisemmin oli tiedossa, että alueella todennäköisesti on kovien kivikerrosten välissä fossiilipitoista kiveä, mutta löydetyt näytteet olivat olleet pieniä ja epäselviä. Sittemmin jälkifossiileita on löydetty myös esimerkiksi Guonjarvárrin tienoilta.
Kilpisjärven jälkifossiileista ovat olleet kiinnostuneita paitsi tutkijat myös biotaiteilijat, jotka ovat pohtineet niiden kautta ihmisten mahdollisuuksia käsittää menneen ajan mutta myös yhteiskunnallisten päätösten vaikutusten aikaskaaloja.
Maailma muuttuu, vuoret nousevat
Kului noin satakaksikymmentä miljoonaa vuotta, joiden aikana tapahtui hitaasti mutta ankaralla varmuudella kaksi tarinan kannalta tärkeää asiaa.
Ensinnäkin Kilpisjärven alueen Treptichnusten merenpohjaan jättämien painanteiden päälle kasaantui irtonaista maa-ainesta, joka ei pyyhkinyt jälkiä pois vaan täytti niitä. Pitkän ajan kuluessa pohjamuta ja maa muuntuivat kerrostuneeksi sedimenttikiveksi, jonka sisälle muinaisen makkaran jäljet olivat nyt säilöytyneet.
Toiseksi Baltican mannerlaatta alkoi hiljalleen siirtyä kohti Laurentiaa ja Gondwanasta irronnutta Avaloniaa. Noin 420 miljoonaa vuotta sitten mannerten välinen meri oli jo kuroutunut umpeen, mutta laattatektoniikan järkähtämättömät voimat eivät vielä hellittäneet.
Hitaasti Laurentia alkoi työntyä Baltican päälle. Millimetri kerrallaan kohosi Kaledonidien massiivinen vuorijono, joka ulottui nykyisen New Yorkin alueelta Grönlantiin ja Kilpisjärven pohjoispuolelle, ja jonka jäänteistä nykyinen Kölivuoristo muodostuu.
Kilpisjärvi sijaitsi saumakohdassa
Geologisia ajanjaksoja on kuvattu syvän ajan käsitteellä. Sanapari viittaa niin pitkiin aikajänteisiin, että niiden kunnollinen hahmottaminen on ihmiselle vaikeaa.
Vuoriston syntyyn kuluva aika on ilmiselvästi syvää: kivimassat eivät yhdisty tai kasaudu toistensa päälle vuosissa tai vuosituhansissa, vaan niin hitaasti, etteivät elävät olennot voi sitä havaita tai kunnolla ymmärtää. Ajankohtaisena esimerkkinä aiheesta käytetään usein Himalajaa, joka on muotoutunut viimeisen 50 miljoonan vuoden ajan ja jatkaa kasvamistaan edelleen.
Kun Kaledonidien vuoristo hitaasti muovautui, alkoivat erilaiset maa-ainekset mannerlaattojen kohtauspinnassa paitsi yhdistyä myös asettua kerroksittain.
Asetelman voi yksinkertaistaa niin, että alimmaiseksi jäi Baltican kova ja kiteinen peruskallio. Kasan päälle asettui puolestaan pääosin kvartsiitista muodostunut ylityöntölaatta, joka sekin oli hyvin kovaa ja kulutuskestävää tavaraa.
Mannerlaattojen saumakohdassa kovien kerrosten väliin jäi lisäksi ikään kuin suojaan pehmeämpää sedimenttikiveä.
Baltican reunalla ollut nykyinen Kilpisjärven alue sijaitsi juuri tällaisessa saumassa. Kivikovan sattuman johdosta kävi niin, että vuoristo kätki sisäänsä myös sen kivimassan, johon alueella elelleen Treptichnus pedumin jäljet olivat ammoin tallentuneet.
Kaledonidien muodostumisen jälkeen tapahtumat ulkomaailmassa jatkoivat tavanomaista kulkuaan. Mannerlaatat yhdistyivät hyvin, hyvin hitaasti jättimanner Pangeaksi ja erkaantuivat yhtä hitaasti meille tutuiksi mantereiksi, siis Euraasiaksi, Afrikaksi, Amerikoiksi, Australiaksi ja Etelämantereeksi.
Nykyisen Suomen alue Kilpisjärvineen vaelsi vuosimiljoonien lävitse kotoisalle paikalleen pohjoiseen; elämä nousi maan päälle, monimutkaistui ja alkoi lopulta harjoittaa muinaisten asioiden tutkimusta.
Jääkausi paljasti muinaisen mönkijän
Kaledonidien kiven sisässä ei tapahtunut pitkiin aikoihin juuri mitään. Ylityöntölaatta suojasi pehmeää sedimenttikerrosta pintaa raapivalta eroosiolta, eivätkä muutkaan luonnonvoimat juuri muovanneet mykkää kivisydäntä.
Treptihcnuksen jäljet pysyivät piilossa maaäidin huomassa.
Suurimman muutoksen toi vasta viimeisin jääkausi, joka on geologisessa mittakaavassa aivan hiljattainen tapahtuma.
Kun nykyisiä Pohjoismaita peittänyt sulava jää vei mennessään pehmeitä kivikerroksia, jäi jäljelle kaikkein kovin kiviaines. Pääosassa Suomea sitä edustaa Baltican ajoilta periytyvä kiteinen peruskallio. Se on noin miljardi vuotta vanhaa, jämerää ja kaikin puolin luotettavaa tavaraa.
Kölivuoriston alueella ja näin ollen myös Kilpisjärven seudulla jääkaudesta selvisi lisäksi Kaledonidien ylityöntölaatan kvartsiittinen sydän, sekin kirjaimellisesti kovaa kuin kivi.
Ylityöntölaatan jäänteitä ovat jyrkät tunturit suunnilleen Kilpisjärven tasalta pohjoiseen. Itse järven ympäristössä esimerkiksi Iso- ja Pikku-Malla sekä Saanan ylin osa muodostuvat paljolti ylityöntölaatan kvartsiitista.
Mannerlaattojen saumakohdassa sulava jää raapi esiin myös kambrikauden aikaista pehmeää sedimenttikiveä, jota ylityöntölaatta oli suojannut luonnonvoimilta satojen miljoonien vuosien ajan. Näin tapahtui Kilpisjärvenkin ympäristössä.
Sedimenttikiveä jään sulaminen halkaisi puolestaan usein erilaisten kivilaatujen pinnoista, kuten pohjamudasta muodostuneen kiven ja sen päälle kivettyneen maan liitoskohdasta.
Silloin piirtyi esiin lumoava viesti syvän ajan kaukaisesta hämärästä: Treptichnus pedumin elämän ja tekojen jälki.
Joissain paikoissa esiin jäi se merenpohjasta muodostunut kivipinta, jossa eläimen olosijat ja liikkeet näkyvät painanteina, ja toisissa kohdissa vastakappale, jossa jäljet piirtyvät esiin pitkulaisina kohoumina.
Treptichnuksen täsmällinen luonne on hautautunut aikojen hämärään, mutta sen jäljet ovat lähes identtisiä nykyisten makkaramatojen – Priapulida – aikaansaannosten kanssa. On hyvin mahdollista, että eläimet vähintään näyttävät toisiltaan.
Voidaan lausua, että elämän ulkomuoto muistutti muinaisella Kilpisjärvellä makkaraa.
Kenelle tahansa jälkifossiilit avaavat näköalan mielikuvituksen rajamailla olevaan maailmaan, joka on omamme mutta kuitenkin aivan toisenlainen.
Jälkifossiileja esitellään kymmenien muiden teemojen ohella Kilpisjärven tiedepoluilla, jotka avattiin virallisesti 8. kesäkuuta.
Tiedepolut ovat Saanalle, Saanajärvelle, Salmivaaraan ja Tsahkaljärvelle vieviä fyysisiä polkuja, joiden maisemiin liittyvään tieteelliseen tietoon voi tutustua puhelimessa toimivalla Kilpisjärvi Science Trails -sovelluksella.
Kun sovelluksen ladannut kulkija saapuu tietyille alueille, hän saa ilmoituksen maastonkohtaan liittyvästä tieteellisestä sisällöstä, johon sovelluksella voi tarkemmin perehtyä.
Polkujen sisältöihin voi tutustua myös menemättä maastoon. Kilpisjärvi Science Trails -sovellus on ladattavissa ilmaiseksi Google Play- ja App Store -kaupoista 8.6. alkaen, ja teemoja esitellään jatkossa myös nettisivuilla.
– Koska tiedepolut tarjoavat näkymiä maiseman taakse ja kohdistavat katseen uusiin yksityiskohtiin, ne tarjoavat uusia elämyksiä myös niille retkeilijöille, joille alue on entuudestaan tuttu. Erityisesti tiedepolut palvelevat luokkaretkiä, leirikouluja ja vastaavia ryhmiä, sanoo palvelukoordinaattori Hannu Autto Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologiselta asemalta.
Parhaillaan meneillään on myös Facebook-webinaarisarja, jossa tutustutaan esimerkiksi jäkäliin, kasveihin, geologiaan, palsasoihin ja arkeologisiin havaintoihin Kilpisjärvellä.
Tiedepolut-projektin on rahoittanut Lapin liiton kautta Euroopan aluekehitysrahasto, ja se on osa laajempaa Polkuja tieteeseen ja tutkimusasemien TKI-palveluihin -hanketta.
Juttua päivitetty 5.6. klo 9.00. Saanan poikkileikkaus -kuvassa oli kiteinen kallioperä ja kambrikauden sedimenttikerrostumat merkitty virheellisesti väärin päin. Kuva päivitetty.