Tämä kulkupeli on toiminut jopa vihkimisalttarina. Pituutta tällä menopelillä on vähän yli 10 metriä.
Olemme veneretkellä Julma-Ölkyllä. Veneen kipparina toimii 23-vuotias Pasi Paasovaara, joka seuraa työssään isänsä jalanjälkiä. Hän on pyörinyt alueella ja veneellä pienestä asti.
– Muistan kaikki kanjonijärven karikot ulkoa. Tulee oikein lihasmuistista, milloin mitäkin kohtaa pitää väistää, Paasovaara selvittää.
Paasovaaran käyttämä vene on 1980-luvun lopusta. Se on teetetty varta vasten Julma-Ölkyn veneretkiä varten. Esimerkiksi penkkejä on sijoitettu tarkoituksella keskelle.
Paattiin mahtuu 50 henkilöä kipparin lisäksi. Jo yli 30 vuoden ajan vene on kesäisin palvellut niin kotimaisia kuin ulkomaisia matkailijoita tunnollisesti. Varsinkin korona-aikoina suosio oli hurjaa.
– Hyvä, että ehti silloin taukoja pitää. Nytkin voi olla hyvien ilmojen sattuessa kohdalle sellainen tilanne, että veneellä saa olla liikenteessä koko ajan.
Kanjonijärven kalliot ovat 50 metriä korkeat. Myös itse järvi on yhtä syvä.
– Tämä on muodostunut noin kaksi miljardia vuotta sitten maan revetessä jääkaudella, Paasovaara kertoo historiasta ohjatessaan samalla venettä.
Julma-Ölkky tunnetaan erityisesti kalliomaalauksista, jotka ovat noin 4 000 vuotta vanhoja. Maalauksissa on käytetty Paasovaaran mukaan ainakin verta ja punamultaa, mutta täysin selvää ei ole, miksi ne ovat pysyneet näin hyvinä tähän päivään asti.
– Kyllä nämä ainakin parempia maaleja ovat kuin Tikkurilan maalit. Jos tietäisin, mistä näin kestäviä maaleja saa, ostaisin heti.
Kyllästyykö maisemiin koskaan? Paasovaara korostaa, että maisemat ovat kyllä tulleet tutuiksi, mutta niihin ei kyllästy.
– Arvostan ja ihailen luontoa. Siksi tämä on erityisen mielekästä puuhaa.
– Lisäksi Julma-Ölkky on erinäköinen eri säällä. Siinä on eroa, liikkuuko täällä helteellä keskellä kesää, ukkosella vai esimerkiksi ruska-aikaan syyskuussa.
Paasovaara muistelee hetkeä, kun veneretkelle lähdettiin ukkosen keskelle. Hän kertoo, että pelkoa salamaniskusta ei ole, koska kallion seinämät ovat paljon korkeammalla kuin itse vene.
– Näin sillä reissulla viisi eri salamaa ja olin kuin pieni lapsi karkkikaupassa. Osaa matkustajista pelotti, osa oli aivan innoissaan.
Mutta palataan alun vihkimisalttariin. Veneessä, Julma-Ölkyn kanjonijärven pirunkirkon edessä on vihitty nimittäin Paasovaaran serkkupoika.
– Ei kai sitä itselläkään ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä täällä naimisiin, kun se aika koittaa, Paasovaara naurahtaa.
Julma-Ölkyn veneretkille pääsee kesäkuun puolivälistä syyskuun loppuun. Viime kesänä retkille osallistui muutama tuhat henkilöä. Ruska-aikaan ihmisiä voi Paasovaaran mukaan tulla ryöppy, kun maisemat ovat niin kauniit.
Kerran hän oli sesongin ulkopuolella järjestelemässä paikkoja ja aikeissa siivota aluetta, mutta hän ei ehtinyt edes koskea harjanvarteen.
– Ihmisiä kävi niin paljon paikalla, ja moni oli halukas retkelle. Siivoaminen jäi sikseen.
Paasovaara ei ole pysynyt kärryillä siitä, montako tuntia veneellä on tullut ajettua – tai montako tuntia hän on ajanut nelivuotisen kipparin uransa aikana. Mittarit ovat jo pyörineet ympäri.
Kokonaisuutena kanjonijärvi on kolme kilometriä pitkä. Aivan loppuun asti veneellä ei pääse, sillä pieni kaistale katkaisee järven.
Tarinoita järveltä on ehtinyt kertyä. Paasovaaran isän veneretken aikana eräs turisti oli kiivennyt pirunkirkkoon, ja hypännyt sieltä järveen alas.
– Hengissä on edelleen.
Julma-Ölkyn veneretki on oiva keino nähdä alueen maisemat. Kanjonin syvyydestä saa Paaasovaaran mukaan parhaimman käsityksen veneillessä.
– Retkeilyreitit täällä ovat haastavia. Jos haluaa jalkoja säästää, voi ottaa veneen alleen.