Sitä Katri Kurla, 29, ei muista, milloin hänelle ensimmäisen kerran selvisi, että hän tulee joskus omistamaan metsää.
Sen hän kuitenkin muistaa, kuinka harppoi täällä isänsä isoissa saappaanjäljissä joulukuusta hakemaan. Tänä vuonna kuuset saavat ehkä jäädä metsään kasvamaan, Kurkela miettii, ja johdattaa meitä eteenpäin.
Vielä tämä metsä Temmeksellä on Kurkelan vanhempien omistuksessa, mutta tutustuminen siihen on alkanut kiinnostaa.
– On löytöretkeilijäolo, kun kulkee täällä, Kurkela kuvailee.
Kumpare on paikka, joka Kurkelan perheessä tunnetaan nimeltä.
Sen kummallakin puolella on hakattua metsää, mutta myös viisi vuotta sitten istutettuja männyntaimia. Hakkuisiin päädyttiin vuosi sitten kesällä, kun myrsky pisti ensin mäntyä lakoon.
Osa taimista on kasvanut kaksihaaraisiksi. Tulevan metsänomistajan kuuluisi ehkä harmitella, miten niistä tulee huonompaa tukkipuuta.
– Mutta ei se minua haittaa, Kurkela toteaa.
Kun tuulenkaadot oli laskettu vakuutusyhtiötä varten, oli järkevää tehdä perään myös hakkuu, sillä seuraava myrsky kaataisi puut joka tapauksessa. Ensi keväänä alueelle istutetaan uudet taimet.
Saaduilla tuloilla kunnostetaan Ouluntien toisella puolella oleva metsäautotie, jotta se kestää puurekkojen ajella.
Sellaista metsästä saatava tuotto monesti on: euroja tulee ja menee samassa suhteessa.
Muutakin on metsän antimista saatu. Papan ja mummon talo Lumijoella on rakennettu oman metsän puista, samoin vanhempien talo.
– Ja tässä on äidin lempipuolukkapaikka, Kurkela tunnistaa.
Mustikkapaikka on toisella suunnalla, mutta kuulemma niin pieni pläntti, ettei sitä kannata käydä katsomassa.
Isä on alueen hirviporukassa ja veli pyytää metsäkanalintuja.
Kumpareen jälkeen metsäautotie puikahtaa männikköön.
Kurkeloiden metsäsarka on kapea mutta pitkulainen. Papan kotitalo on yhdessä reunassa. Tilusten ala on sadan hehtaarin luokkaa.
Paikalla on Katri Kurkelalle tunnearvoa. Suvun historia on läsnä. Äidinisä on kulkenut täällä savotassa nuorena miehenä, kun työt hoidettiin lihasvoimin. Tämä metsä on kulkenut sukupolvelta toiselle, ja Katri sisaruksineen tulee olemaan neljäs omistajapolvi.
Kurkela tunnistaa puut, jotka äiti on istuttanut, ja erityisesti ne, joita on itse ollut istuttamassa viisi vuotta sitten. Mukavasti ovat kasvaneet.
Raivaussahaa hän on kokeillut kerran, mutta se riitti toistaiseksi. Puiden jaottelu kaadettaviin ja säilytettäviin meni tunteisiin.
Tintit tiitittävät viereisessä naavaisessa männyssä, josta ne pyrähtävät nopeasti isoon koivuun.
Katri Kurkela on pohtinut, mitä metsä on. Yksi hänen kriteerinsä on monenikäinen ja monilajinen puusto.
Tällä hetkellä hän asuu Paltamossa ja työskentelee Maaseudun Sivistysliitossa kyläkehittäjänä. Hänen nykyisessä kotiympäristössään on paljon pieniä luonnonsuojelualueita, jotka kiehtovat Kurkelaa luonnossa liikkuessa.
Omassa tulevassa metsässään häntä kiinnostaa jatkuva kasvatus. Siitä hän haluaisi kuulla kokemuksia samalta alueelta.
Aihe jakaa perheessä mielipiteitä. Tuleeko enemmän tuulituhoja? Onko se kustannustehokasta? Millaisilla metsäkoneilla voi liikkua?
Tällä hetkellä Kurkeloiden metsässä on eri-ikäisiä, eri vaiheissa olevia laikkuja. Katri Kurkelan mukaan se on pienelle metsätilalle ideaali, sillä tuloa tulee tasaisesti.
Joillakin laikuilla harvennuksia on kohta edessä.
Auto, aurinkopaneelit, maalämpö. Muun muassa ne on metsätuloilla rahoitettu, sen Katri Kurkela tietää. Siksi hän ymmärtää, miksi puuta on hakattu ja myyty.
Mikään ei ole mustavalkoista. On myös ympäristöteko, kun öljylämmitys on puutulojen ansiosta saatu korvattua aurinkopaneeleilla ja maalämmöllä.
Metsän omistaminen on Kurkelan mielestä etuoikeus. Silti hän tekisi tulevaisuudessa ehkä jotain toisin.
– En halua kritisoida, mutta nuorena pitää kokeilla jotain erilaista.
Kuvat saat isommiksi yksi kerrallaan niitä napauttamalla.
Viime aikoina Katri Kurkela on tutustunut tulevaan metsäänsä. Merkkaillut kartalle, mitä on milläkin alueella. Tutkinut, missä on valkolahoa ja ehkä tulevia pökkelöitä tiaisille ja missä on metsän isoin mäntyvanhus, uljaana parikymppisen metsikön keskellä.
Puolen hehtaarin jäkäläkangas, Kettukangas, on Kurkelan äidille rakas. Sitä ei ole ojitettu.
Pienen mittakaavan luonnonsuojelu herättää mietteitä. Tulevana metsänomistajana Kurkela tunnistaa ristiriitaiset tuntemuksensa siitä, miten hänen ja muiden hänen kaltaistensa päätökset ovat osa luonnon monimuotoisuuden haastetta – mutta myös osa ratkaisua.
– Olen joskus metsänomistaja ja pystyn silloin vaikuttamaan siihen, miten metsää hoidetaan, Kurkela sanoo ja jatkaa pohdintaa:
– Entä jos jokainen metsänomistaja suojelisi 20 prosenttia?
Silloin Suomen metsistä olisi suojeltu viidesosa, ja se olisikin jo hyvä määrä. Itse hän haluaisi niin tehdä, "ehdottomasti kyllä", mutta käytäntö voi vaatia neuvotteluja ja kompromisseja. Esimerkiksi perintövero pitää maksaa, kun sen aika tulee.
Katri Kurkela sekä hänen vanhempansa esiintyvät viime vuonna valmistuneessa The Forest Archipelago (Metsien saaristo) -dokumentissa, jonka on ohjannut ranskalainen Clément Couturier.
Dokumentin teon jälkeen tulevaa sukupolvenvaihdosta on perheessä mietitty yhdessä. Perheenjäsenelle metsää voi myydä neljäsosan käypää hintaa edullisemmin, joten olisiko sellainen hyvä tapa? Tai perustaako perhe yhteisen metsäyhtymän osalle metsästään?
Entä jos joku sisaruksista ei haluakaan omistajaksi? Miten muut silloin ostavat hänet ulos? Sitä varten metsää pitänee kaataa tai myydä.
Siitä sisarukset ovat täysin yksimielisiä, että välien säilyminen hyvänä on prioriteetti numero yksi. Ja vanhemmat ovat olleet onnellisia siitä, että metsä kiinnostaa tulevaakin polvea, vaikka tapa suhtautua siihen voi olla eri.
Oululainen Timo Kurkela, 35, on sisaruksista keskimmäinen.
– Ajatuksena tuntuisi kivalta, että metsä pysyisi perheessä, hän sanoo.
Realiteetit ovat silti realiteetteja. Perintöveroa pitää miettiä, sillä maksettavaa tullee aikanaan kymmeniä tuhansia euroja. Temmeksen lisäksi vanhemmilla on metsää Pudasjärvellä.
Timo Kurkela näkee metsällä monenlaisia elämää rikastuttavia arvoja. Oman metsän puista rakennettu oma talo olisi hänen mukaansa romanttinen ajatus, mutta sitä hän ei vielä tiedä, tuleeko koskaan taloa rakentamaan.
Marjastus, metsästys ja luonnossa olo virkistävät, mutta sen lisäksi metsä on varallisuutta, joka tuo taloudellista turvaa. Puuta kasvaa ja maallakin on oma hintansa.
Sisarensa tavoin Timo Kurkela pitää myös luonnonsuojelua tärkeänä. Hänkin pohtii, voisiko jonkun osan metsästä rauhoittaa kaikilta metsänhoidollisilta toimenpiteiltä. Metsää pitäisi hänen mielestään hoitaa vähintäänkin niin, että myös sen asukeilla on hyvä olla.
– Pieniä palasia kaadetaan nytkin, mutta hirvittäisi, jos lyötäisiin isoja osia matalaksi.
Ainutlaatuisesta maapallosta pitää Timo Kurkelan mielestä pitää huolta, mikä tarkoittaa tasapainon löytämistä taloudellisen tuoton ja luontoarvojen välille.
– Maksimaalisen voiton tavoittelu on ollut arvomaailma, joka on ajanut maapallon huonoon kuntoon. Nykyinen ei ole kestävää. Tarvitaan iso arvojen muutos.
Onko eettisesti oikein kasvattaa puuta myyntiin, Timo Kurkela pohtii. Ja jos ei ole, niin onko silloin varaa omistaa metsää? Mikä on ok, mikä ahnetta?
– Kuinka paljon ihminen voi valjastaa luontoa omiin tarkoitusperiinsä?
Tällä hetkellä kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.
Palstan päässä harppaamme metsäautotieltä ryteikköön.
Tässä sitä on, monenikäistä puustoa. Mäntyä, kuusta ja koivua. Viivasuorien ojien lisäksi on vapaammin mutkitteleva puromainen oja, tänä vuonna sulana vielä joulukuun alussa.
Kurkela tunnistaa tutun punatulkkupaikan ja vaaleita laikkuja ison kuusen rungossa.
– Olisiko kuusenhäivelöä, hän pohtii.
Viime kesänä hän kävi kahden päivän luontokartoituskurssin. Hän on suorittanut myös metsästäjätutkinnon. Työssään hän pääsee osallistumaan webinaareihin ja tapahtumiin, joissa luonto tulee tutuksi. Isänsä tietotaitoa hän on kuunnellut, ja nykyään he täyttävät yhdessä jokavuotisen metsäveroilmoituksen.
– Olisi ihana tietää enemmän sienistä ja käävistä. Ja olisi mukava tietää, ketä täällä asuu, Kurkela sanoo ja alkaa miettiä luupin hankintaa.
Ainakin pyy on jättänyt kakansuikeroitaan ja hirvi lompsotellut jälkensä maassa sinnittelevään lumeen.
Tuossa kasvaa saniaista, ja heinikko on vallannut aukkopaikat.
Kurkela kaipaa tulevien päätöstensä tueksi tietoa. Kymmenen vuoden välein uusittava metsänhoitosuunnitelma noudattelee pitkälti entisiä linjojaan, eikä Kurkela ole itsekään vielä osannut kysellä vaihtoehdoista.
Metsään on tehty isot ojitukset, jotta puut kasvaisivat. Ravinteita valuu vesistöihin erityisesti päätehakkuiden ja maan myllertämisen seurauksena, eikä Katri Kurkela ole siitä iloinen.
Olisiko hän joskus valmis jopa tukkimaan ojia luonnon monimuotoisuuden palauttamiseksi?
– Ei sellaista uskalla ääneen sanoa.
Metsän kosteus on lempeää hengittää.
Koivun lahopökkelö alkaa olla riittävän pehmeässä kunnossa, jotta tiaiset voisivat kiinnostua siitä pesäpuuna, Katri Kurkela toteaa kaivertaessaan runkoa avaimellaan.
– Mutta onko liian ohut puu, hän miettii.
Tällä hetkellä lahopuujatkumo ei metsässä ihan täyty, vaikka aukon reunalla tuulenkaatoja onkin. Palstan perukalla ei ole vielä aika tehdä hakkuita, joten nämä rungot saavat jäädä lahoamaan.
Jykevät haavat kurkottelevat muuta puustoa korkeammalle. Haaparykelmä on Katri Kuuselan lempipaikka. Niiden keskellä on hyvä olla, kesäaikaan havisevien lehtien huomassa. Syksyllä keltaisena hehkuvat lehdet erottuvat kauas.
Pystyyn kuolleessa rungossa on koloja ja koukeroita.
– Tämä alue on sellainen, mihin voisi miettiä jatkuvaa kasvatusta.