Railoon putoaminen tai nilkan murtuminen jäällä ja apu päivien päässä.
Huhtikuun 20. päivänä vuonna 2025 Jussi Uusitalo ajatteli kaikkia niitä asioita, jotka voisivat mennä pieleen tulevalla matkalla.
Takana oli huonosti nukuttuja öitä, tärinää ja oksettavaa oloa. Lentokentällä avovaimoa ja lasta hyvästellessään hän kysyi mielessään, palaako enää takaisin kotiin. Edessä oli 22 päivän leijahiihto Grönlannissa neljän hengen seurueessa.
Lentokoneessa Grönlannin yllä Uusitalosta tuntui siltä, kuin joku olisi painanut katkaisijasta. Pelko hävisi kertaheitolla. Alla oli jäätikköä aivan silmien edessä, eikä sitä tarvinnut enää kuvitella.
Uusitalo oli valmistautunut reilun 1 600 kilometrin pituiselle leijahiihtovaellukselle reilun puolentoista vuoden ajan, mutta Grönlannin kamaralle laskeutuminen yllätti silti – niin karu oli ympärillä vallitseva valkoinen äärettömyys.
Ennen kuin matkaamme Uusitalon kanssa Grönlannin halki, on syytä kertoa, miten ja miksi tamperelainen perheenisä päätyi maailman suurimmalle saarelle, jonka pinta-alasta 80 prosenttia on jään peitossa.
Paluu luontoon alkoi leijahiihdosta
Jussi Uusitalo kuvailee itseään maalaispojaksi, joka haaveili lapsena eräoppaan ammatista ja nautti enemmän metsässä oleskelusta kuin mistään muusta jopa siinä määrin, että lahjaksi saatu tietokone vaikutti uhkaavalta, koska se veisi keskittymisen muuhun kuin luontoon.
– Kun meille tuli ensimmäinen tietokone, pillahdin itkuun, Uusitalo kertoo.
Parikymppisenä Uusitalo muutti Tampereelle ja kaupunkilaistui. Luonnossa samoilu jäi työelämän jalkoihin.
Uusitalo on koulutukseltaan metsuri, mutta Tampereella hän kiinnostui kiinteistöalasta, jolla työskentelee edelleen. Kymmenen vuoden kovan työtahdin jälkeen Uusitalo huomasi kaipaavansa metsää ja alkoi miettiä, miten voisi palata lähtöpisteeseen, luonnon äärelle.
Eräs vastaus oli – vaikka vuonna 2018 epäonnistuneen kokeilun jälkeen Uusitalosta ei vielä tuntunut siltä – leijahiihto. Muutama vuosi myöhemmin ääni oli toinen, sillä leijahiihtotapahtuma Pallaksella sai miehen myymään sielunsa tuulen voimalla käyvälle lajille.
Leijahiihdossa jalat ovat suksien tai laudan päällä kun taas kädet pitelevät kiinni puomista, jolla ohjaillaan taivaalla pyyhältävää leijaa. Uusitalo kuvaa vetovoiman vaihtelua leppoisimmillaan samanlaiseksi jos vauva vetäisi narusta, kun taas rajuimmillaan veto tuntuu siltä kuin koittaisi lassota Pendolinoa vauhdissa.
Leijahiihtäjä voi liukua lumessa kymmeniä, ellei satoja kilometrejä tuulen avittamana. 30–50 kilometrin tuntivauhti taittuu hiljaisuudessa ilman moottorin pärinää, jota Uusitalo ei kaipaa talvisille retkilleen.
Vaikka Uusitalo on harrastanut leijahiihtoa säännöllisesti vuodesta 2021, äänessä on yhä varauksetonta innostuneisuutta, kun puhe siirtyy leijan nostamiseen taivaalle.
– Kun tuntee sen voiman, joka leijasta lähtee, tietää, että sen jälkeen on sataprosenttisesti läsnä.
Leijan hallitseminen vaatii keskittymistä, eikä silloin vilkuilla puhelinta tai mietitä ylitsepursuilevaa sähköpostilaatikkoa. Se on vapautta.
Uusitalo on leijahiihtänyt Pallaksen lisäksi Käsivarren erämaassa ja kotikaupunkinsa Tampereen järvien jäillä. Kesäisin hän leijasurffaa Yyterissä, mutta talvi on Uusitalon mieleen. Hänestä erämaan sydäntalven pakkaset ovat nautinto, kunhan vain pukeutuminen on kunnossa.
Renkaanvetoa aamuhämärässä
Ajatus Grönlannista oli iskostunut Uusitalon päähän jo ennen leijahiihdon aloittamista vuonna 2019. Silloin hän näki reppureissumatkan lennolla ohjelman, joka kertoi suomalaisen erikoisjääkärikillan kuukauden matkasta Grönlannin mannerjäätikön yli.
Nestori Nurmen johtama matka oli niin kiehtova, että Uusitalo katsoi dokumentin kolme kertaa lennon aikana. Hän vannoi vieressä istuvalle avovaimolleen, että lähtisi vielä joskus jäätikölle.
Haave Grönlannista jäi hautumaan niiksi vuosiksi, jolloin Uusitalo opetteli teknisesti vaativan leijahiihdon niksit ja keräsi kokemusta erilaisista tuuliolosuhteista. Hän alkoi seurata sosiaalisessa mediassa muita leijahiihtäjiä, jotka matkustivat Grönlantiin leijojensa kanssa.
Vuoden 2024 kesällä Uusitalo teki päätöksen ja pyysi päästä mukaan norjalaisen Camilla Ringvoldin seurueeseen, joka mahdollisesti lähtisi Grönlantiin keväällä vuonna 2025.
Valmistautumisen Uusitalo oli aloittanut varmuuden vuoksi jo puoli vuotta aikaisemmin. Uusitalolla oli nimittäin vahva pelko siitä, että hänen kehonsa ei kestäisi sitä ankaraa ja pitkäkestoista rasitusta, jonka leijahiihto Grönlannissa vaatisi. Mikäli keho väsyisi, vaellus jäätikön halki keskeytyisi ennen aikojaan.
Alkutöikseen Uusitalo palkkasi henkilökohtaisen valmentajan, joka antoi ohjeet tukilihasten vahvistamiseen. Kuntosali kuului ohjelmaan kolme kertaa viikossa, ja lähes viikoittain Uusitalo nousi aamuvarhaisella raahaamaan kolmeksi tunniksi autonrengasta, jonka päälle hän laittoi asteittain lisäpainoa.
20 kilogramman levypainon kanssa renkaan vetäminen vastasi 200 kilogrammaa painavan ahkion vetämistä.
– Renkaan vetäminen maalla on kuin tervassa vetäisi, sehän ei liiku mihinkään.
Uusitalo ei ollut aiemmin nauttinut myöskään salilla käymisestä, joten harjoitusohjelman läpivetäminen vaati päättäväisyyttä ja epämukavuuden sietoa, kamppailua oman mielen kanssa.
Uusitalolle itsensä kovistelu oli kuitenkin osa henkistä valmistautumista, sillä raskaita hetkiä olisi luvassa myös, kun päästäisiin tositoimiin Grönlannissa.
Fyysisen harjoittelun lisäksi tärkeä osa valmistautumista oli Arktisen klubin kokous, jossa Uusitalo pääsi kyselemään kokeneilta arktisen alueen vaeltajilta neuvoja omaa matkaansa varten.
Mukana oli esimerkiksi Poppis Suomela, joka on muun muassa hiihtänyt Grönlannin halki ja saavuttanut molemmat maapallon napa-alueet ilman ulkopuolista tukea.
Uusitalo painoi mieleensä Suomelan ohjeen siitä, että Grönlantiin lähteminen ei ole lomaretki, jossa voi välillä ottaa rennosti ja katsella maisemia, vaan luvassa on tosiaankin fyysistä, kovaa suorittamista. Ja kun ensimmäinen päivä jäätiköllä koittaa, on se arkea, jossa on noudettava tiettyä rytmiä.
Vihdoin Grönlannissa
Huhtikuun 23. päivänä Uusitalo, retkiseurueen johtaja Camilla Ringvold, Lexi Novitske ja Daphne de Jong pakkasivat ahkionsa maasturibussin kyytiin Kangerlussuaqin kylässä Länsi-Grönlannissa. Heidät kuljetettiin point 660 -nimiseen kohtaan, jossa tie päättyy ja jäätikkö alkaa.
Aluksi retkikunta joutui nousemaan siniselle jäätikölle, jota Uusitalo kuvailee talon korkuiseksi jääröykkiöksi. Siinä vaiheessa jaloissa olivat jääraudat ja ahkiot piti vetää perässä ilman leijan apua.
Matka eteni hitaasti, noin puoli kilometriä tunnissa, mutta aurinko paistoi niin lämpimästi, että Uusitalolla oli päällään vain merinokerrasto. Ympärillään heillä oli silmän kantamattomiin pelkkää jylhää jäätikköä, mikä tuntui Uusitalosta niin ihmeelliseltä, että sitä oli vaikea edes kuvailla.
Muutaman päivän jälkeen seurue saapui alueelle, jossa oli mahdollista nostaa leijat ylös ja jatkaa suksien päällä ahkioiden vetoa.
Siitä alkoivat yllätykset, jotka koettelivat Uusitalon itsehillintää.
Pian varsinaisen matkan alettua Uusitalo nimittäin havaitsi, että retkikunnassa oli tasoeroja: retkiseuralaiset olivat Uusitalon näkemyksen mukaan erittäin taitavia leijasurffaajia vesillä, mutta vaativa arktinen ympäristö olisi vaatinut enemmän kokemusta lumesta, suksista ja ahkiosta leijan vetämänä.
Seurueella oli jo alussa etenemisvaikeuksia, sillä leijojen säätöihin meni päivittäin aikaa muutama tunnin verran. Jossain vaiheessa Uusitalosta tuntui, että he eivät pääsisi ikinä perille Qaanaqiin, joka oli heidän päätepisteensä.
Todelliset vaikeudet alkoivat, kun leijahiihdon neljäntenä päivänä de Jong kaatui ja väänsi polvensa, eikä sen jälkeen pystynyt kävelemään. Lopputulos oli se, että viidennen päivän aamulla Ringvold painoi satelliittiviestimen SOS-nappulaa, josta alkoi de Jongin evakuointioperaatio.
Pian selvisi, että Grönlannin pelastusyksikkö oli muissa tehtävissä, joten se ei pääsisi paikalle. Etäyhteydellä tavoitettu lääkäri oli todennut, että vaikka de Jong pärjäsi jalkansa kanssa jotenkuten, hänet piti saada pois maastosta.
Kaikeksi onneksi hätiin saatiin Tanskan armeija, joka oli sattumalta harjoittelemassa lähistöllä. Seurue odotti jännityksellä, miten armeijan pelastushelikopteri selviäisi kovassa tuulessa, mutta lopulta de Jong pääsi sen kyytiin.
Seurue jatkoi matkaansa ilman de Jongia, mutta muutaman etenemispäivän jälkeen epäonni jatkui.
Kymmenentenä päivänä oli kova tuuli, ja Novitske puolestaan kaatui niin, että nilkka venähti ja turposi. Novitske jatkoi matkaa nilkasta huolimatta, mutta myöhemmin matkan jälkeen selvisi, että nilkka oli murtunut.
Muutaman päivän jälkeen kaatumisesta Novitske joutui toteamaan, että on olemassa vielä kovempaa kipua kuin nilkan murtaminen. Hän oli kaatuessaan hukannut kypäräänsä kiinnitetyt laskettelulasit ja leijahiihtänyt jonkin aikaa ilman laseja.
Illalla teltassa Novitske kysyi Uusitalolta, miksi teltassa näytti niin sumuiselta. Sumu oli itse asiassa alkavaa lumisokeutta, joka paheni muutamassa päivässä sietämättömäksi kivuksi.
Novitske yritti jatkaa leijahiihtämällä jopa silmät kiinni, koska niihin sattui, mutta joutui luovuttamaan. Muutaman päivän ajan Uusitalo veti Novitskea ahkiossa, kunnes hänen silmänsä tokenivat.
– Lexi oli koko reissun kovin tyyppi. Käsittämättömän sinnikäs, ei valittanut kertaakaan, vaikka kipu oli kova.
Naulat polvissa
Matkalla Grönlannin halki siis sattui ja tapahtui, eikä Uusitalo itsekään säästynyt kivulta.
Jo kolmantena päivänä Uusitalo sai tuntea, mitä perunapeltomaisella jäätiköllä leijahiihtäminen teki keholle. Jäätikkö kun ei ollut samettisen pehmeää puuteria, vaan sitä hallitsivat lumesta törröttävät sastrugit, kovat dyynimäiset muodostelmat, jotka röykyttivät jalkoja oikein kunnolla.
Uusitalo havaitsi, että polvet alkoivat kipuilla joka päivä sen jälkeen, kun matkaa oli taitettu noin kahdeksan tuntia. Siinä vaiheessa jalat olivat päivän rasituksesta kankeat, eikä tuntemus helpottanut ennen kuin Uusitalo otti illalla sukset pois jalastaan.
Suksien päällä edes lääkkeet eivät tehonneet kovaan kipuun, joka tuntui kuin olisi hakattu nauloja.
– Normaalissa arjessa olisin mennyt välittömästi sairaalaan, mutta Grönlannissa asia oli eri. Jos haluaa päästä maaliin, on vain edettävä.
Välillä ainoa keino oli vain huutaa itsekseen kivusta. Matkan taittuessa Uusitalon keho kuitenkin turtui päivittäiseen jalkojen rasitukseen, joka oli ilmeisesti lihaksista johtuvaa.
Kivun lisäksi jäätikkö yllätti joka päivä jollain tapaa.
Grönlanti oli toisena päivänä yhtä avaraa valkoista aavikkoa, jossa muut leijahiihtäjät näkyivät kilometrin päähän, kun taas toisena päivänä telttoja ympäröi niin paha lumipyry, ettei tarpeilleen kannattanut lähteä kovin kauas eksymisen vaarassa.
Rajuimpina päivinä seurue leijahiihti tuulessa, joka pyyhki jäätikköä noin 15–20 metriä sekunnissa ja soi maksimissaan sadan metrin näkyvyyden.
Uusitalon Grönlannin matkasta oli vuoden 2025 kesäkuussa kulunut jo useita viikkoja, mutta keho ei ollut vielä toipunut. Grönlannissa Uusitalolla sai polvien lisäksi sormiin kylmyydestä aiheutuneita nivelkipuja, jotka vaivasivat Suomessa edelleen. Hän ei uskaltanut urheilla viikkoihin yhtä Yyterin leijasurffausta lukuun ottamatta.
Vuoret horisontissa saivat jaksamaan
Uusitalon Grönlannin-matkan vastoinkäymisten määrän valossa tuntuu pieneltä ihmeeltä, että seurue leijahiihti 1 600 kilometrin pituisen reitin ja pääsi määränpäähänsä Qaanaqiin 22 päivässä. Kaukainen saari ei varmaankaan enää kutsu kipua tuottavine sastrugeineen?
Päinvastoin.
Parhaat vaellukset ovat Uusitalosta niitä, joista jää tarinoita kerrottavaksi. Ja oli matkalla huippuhetkiäkin, kuten viimeinen päivä: kylmyyden, väsymyksen ja nälän hetkillä retken johtaja Ringvold huusi yhtäkkiä Uusitalolle edessä olevan vuoria.
Majesteetillinen vuoristo horisontissa oli niin innostava ja rohkaiseva näky, että väsymys unohtui ja seurue eteni sinä päivänä kokonaiset 250 kilometriä ja reilut 15 tuntia jäätikön reunalle, josta heidät haettiin Qaanaqiin.
Vielä ei ole tarkkoja suunnitelmia, mutta Uusitalon mieli halajaa uudestaan jäätikölle, jossa leijahiihdettiin, syötiin, nukuttiin ja toistettiin sama seuraavana päivänä. Ei ollut kilkattavia viestintävälineitä eikä vastuita.
Mieleen jäi lähtemättömästi Grönlannin rannikko, jota Uusitalo muistelee ”käsittämättömän kauniina” paikkana. Hän ihastui myös paikalliseen elämäntapaan, joka perustuu kalastukseen ja metsästykseen. Kyseeseen voisi tulla vaellus, jossa leijan sijaan kulkupelinä olisi kajakki.
Uusitaloa on jo kyselty uudelle reissulle. Hän arvelee, että ei tarvitse kauheasti suostuttelua.