Ke­syt­tä­mä­tön

Helppoa kuin hillanviljely.

Siltä kuulostaa istutustaimien myyntiesite puutarha-alan verkkokaupassa. Itsepölyttyvä ja erittäin satoisa, menestyy hyvin kotipuutarhassakin, myyntitekstissä luvataan.

Tuotekuvassa yhdessä pensaassa pullistelee kymmenkunta marjaa.

Eräällä sivustolla todetaan, että hilla ei ole erityisen vaativa kasvi.

– Noh, en nyt kyllä ihan samaa mieltä ole, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Rainer Peltola sanoo.

Toisaalla lupaukset ovat maltillisemmat. Ostajia myös muistutetaan, että hilla on arka niin vedenpuutteelle kuin hallallekin.

– Varsinkin kasvualustan kosteuden kanssa saa olla aika tarkkana. Jokainen hillanpoimija tietää, että ei se kasva siellä märissä kohdissa, eikä myöskään kuivissa, Peltola toteaa.

Periaatteessa helppohoitoinen

Periaatteessa hilla on oikein helppohoitoinen kasvi.

Se on pioneerilaji eli valtaa uusia kasvupaikkoja ensimmäisten joukossa. Siksi hillakasvustot kukoistavat esimerkiksi suo-ojien laidoilla.

Ravinteita hilla tarvitsee niukasti, eikä se kavahda ankariakaan olosuhteita.

Se on myös kova leviämään. Uutta rönsyä kasvaa jopa puolisen metriä vuodessa.

Mutta pioneerilajilla on myös heikkoutensa. Se taitaa valtaamisen, mutta jää helposti muiden kasvien varjoon.

Vaikka hilla olisi kohtuullisen helppo pitää hengissä, oma lukunsa on saada se tuottamaan satoa.

Vai tarvitaanko sitä?

– Sehän on oikein kaunis maanpeitekasvi, Marttojen kotipuutarha-asiantuntija Tiina Ikonen kannustaa.

Harva tyytyy moiseen. Hillaa halutaan syödä – tai ainakin maistaa.

Sen tietää kaupallisia hillantaimia kasvattava Peuraniemen taimitarhan yrittäjä, kajaanilainen Kari Komulainen.

– Asiakas kysyy yleensä ensimmäisenä, että paljonko yhdestä taimesta saa marjoja.

Sen kun tietäisi.

– Sitähän ei voi sanoa, kun se vaihtelee ja riippuu siitä, miten se leviää, Komulainen sanoo.

Pitkät tutkimukset

Hillanviljely on kotipuutarhurien harrastus.

Viitseliäs voi saada kotipihasta maistiaisia, mutta sen isompaa menestystä soiden kullan kesyttämisessä ei ole saavutettu.

Yritetty kyllä on.

Sitä varten Jouko Kortesharju asui toistakymmentä vuotta Euroopan suurimman suon laidalla Kolarin Teuravuomalla.

Kolariin muuttoa edelsi pieni kohu.

Hillantutkimus oli aloitettu Suomessa 1970-luvun alussa. Lapissa tutkimuksia tehtiin aluksi Maatalouden tutkimuskeskuksen koeasemalla Rovaniemen Apukassa.

Kun kasvin perusominaisuuksia oli selvitetty, alettiin haaveilla satojen parantamisesta ja jopa hillan viljelystä.

Kaikessa hiljaisuudessa silloisessa Maatalouden tutkimuskeskuksessa haluttiin siirtää hillarahat muuhun käyttöön. Kun nuorena tutkijana alastaan innostunut Kortesharju kuuli suunnitelmista, hän ei malttanut pitää suutaan kiinni.

Etusivun uutinen tavoitti hillahanketta ohjanneet asiantuntijat, ja uusi koti tutkimukselle löytyi Metsäntutkimuslaitoksen yksiköstä Kolarin Teuravuomalta.

Tutkimus koettiin ilmeisen tärkeäksi, sillä rahoitus järjestyi suoraan maa- ja metsätalousministeriöstä. Kortesharjua ratkaisu ilahdutti, entisiä esihenkilöitä ei.

– Minuthan silloinen esihenkilö haukkui pystyyn, kun se (lakkautus) oli salaisuus eikä sitä olisi saanut kertoa, Kortesharju muistelee.

Työ jatkui Teuravuomalla.

– Päämääränä viljelykelpoinen marja, Lapin Kansa otsikoi heinäkuussa 1977 uutisen, jossa kerrottiin, että hillatutkimus muuttaa Kolariin.

Teuravuomalla oli Metsäntutkimuslaitoksen kenttäasema. Valtaisan suon laidalla oli 1950-luvun alussa valmistunut hirsinen pienkerrostalo, jossa Kortesharju asui alkuun kesät ja myöhemmin perheineen myös läpi talven.

Viljelytutkimuksen tavoitteena oli muun muassa parantaa hillan satoisuutta luonnon kasvupaikoilla. Tällaista puoliviljelyä tutkittiin lannoittamalla, maata muokkaamalla ja kasvupaikkoja kattamalla.

Toiveissa oli myös jalostaa satoisa ja suurimarjainen lajike. Sen myötä hillan viljely voisi olla kaupallisesti kannattavaa.

Kortesharju kirjoitti tutkimuksista lukuisia väliraportteja. Niiden johtopäätös oli jotakuinkin sama, minkä Kortesharju totesi Lapin Kansan haastattelussa kesällä 1977 eli viljelytutkimuksen alkuvaiheissa.

– Hilla on oikukas marja.

Kortesharjun mukaan ensisijainen tavoite eli hillan ekologian tutkiminen onnistui hyvin. Kasvin perusominaisuudet selvitettiin ja muutama väärä luulokin saatiin kumottua.

Yksi ensimmäisiä tutkimusaiheita oli hillan lisääminen. Siementen merkitys oli vähäinen, mutta Kortesharju onnistui juurrutuskokeilla kohtuullisen tehokkaasti.

Vaikka osa versoista tuhoutui liiasta kastelusta, tutkija ilahtui siitä, että kasvia ei tarvinnut siirtää enää tutkimuspelloille turvepaakuissa juurineen päivineen.

– Vaikka tämän kokeen tulokset eivät anna kovin hyvää kuvaa hillan juurtumisesta, helpottuu peltoviljelykokeiden käsittely jo näinkin alhaisella juurtuvuudella huomattavasti, Kortesharju kirjoitti tutkimusraportissaan vuonna 1976.

Juttu jatkuu faktan jälkeen.

Viljelytutkimuksissa hillaa yllytettiin kasvamaan monin tavoin, mutta hyödyt osoittautuivat vaikeasti ennakoitaviksi.

Kasvustoja kohennettiin muun muassa maankäsittelymenetelmillä, lannoittamisella ja kattamisella. Suon vaotus lisäsi kasvustoja, maltillinen lannoitus paransi satoa ja kulotuksen yhteydessä tehty turpeella kattaminen tukahdutti oheiskasveja ja paransi kukintaa.

Menestys oli kuitenkin harvoin pysyvää. Muutamaa vuotta myöhemmin tilanne saattoi olla jo toinen ja jokin uusi haastekin käsillä.

Tutkimusmenetelmillä näytti kyllä olevan tehoa, sillä kukkien määrä vaihteli tutkimusaloilla enemmän kuin luonnontilaisilla vertailualueilla. Toisaalta kävi myös niin, että heikot kasvustot eivät reagoineet kokeisiin mitenkään.

– Ei tutkimusmenetelmistä ainakaan haittaa ollut, Kortesharju totesi eräässä raportissa.

Kaiken lisäksi viljelykokeita koettelivat samat asiat kuin hillasatoa muutenkin: milloin iski halla, milloin hillakuoriainen.

– Tulosten käytännön merkitys on toistaiseksi vähäinen. Ennen kuin hillakasvustojen parantamiseen kannattaa ryhtyä, on selvitettävä monia muita tekijöitä, kuten alueen hallaisuus, hillan pölyttymismahdollisuudet alueilla ja emikasvien riittävyys, Kortesharju kirjoitti vuonna 1987.

Rahoitus loppui

Lopulta tutkimus jäi Metsäntutkimuslaitoksenkin alaisuudessa kesken. Vuonna 1986 valtio päätti suunnata rahat uudempaan metsätaloustutkimukseen.

– Aika isot materiaalit, mitä oli kerätty, jäivät käsittelemättä, Etelä-Pohjanmaalta eläkepäivien vietosta tavoitettu Jouko Kortesharju sanoo.

Kun hillatutkimus loppui, Kortesharju jatkoi Kolarissa muun metsätutkimuksen parissa ja pian myös koko Länsi-Lapin tutkimusaseman uutena johtajana.

Johtajantyönsä ohessa hän kokosi vielä joitakin hillatutkimusten tuloksia. Viimeisin artikkeli ilmestyi 1990-luvulla.

Kortesharjun mukaan tutkimuksissa saatiin vastaus ydinkysymykseen eli siihen, miten hilla saadaan kasvamaan viljelyolosuhteissa.

– Eikä se edes kovin vaikeaa ollut.

Ratkaisematta jäivät hallan ja hillakuoriaisten torjunta sekä kasvustojen tasaisuus. Teuravuomalla nimittäin havaittiin, että hedekasvit lisääntyivät paljon nopeammin kuin emikasvit, ja pölytyksessä tarvittaisiin molempia.

Juttu jatkuu faktan jälkeen.

Myös satoisa ja suurimarjainen lajike jäi löytämättä.

Teuravuomalla oli kokoelma eri puolilta maailmaa kerättyjä hillakasveja. Valtaosa niistä oli Suomesta, mutta osa oli tuotu esimerkiksi Siperiasta ja Kanadasta.

Mukana oli myös luonnon omia harvinaisuuksia eli yksikotisia lajikkeita, joissa on samassa kukassa sekä hede- että emikukinnot. Sellainen hilla ei tarvitse hyönteisiä, vaan pölyttää itse itsensä.

– Sinä aikana, kun niitä ehdittiin tutkia, ne eivät osoittautuneet mitenkään erityisiksi, Kortesharju sanoo.

2000-luvun uusi aalto

Pieni läpimurto tehtiin parikymmentä vuotta myöhemmin. Pohjanmaan soilta nimittäin löytyi hilla, josta seuraavan sukupolven tutkijat onnistuivat jalostamaan itsepölyttyvän viljelylajikkeen.

Sille annettiin nimeksi Nyby. Se on juuri se kotimaista alkuperää oleva itsepölyttävä hillalajike, jota puutarhakaupoistakin löytyy. Lisäksi myynnissä on norjalaista kantaa olevia taimia.

Ihmisen osuus jalostustyössä on tosin ollut lähinnä eri kantojen löytäminen.

– En puhuisi tässä vaiheessa vielä lajikkeista. Se on enemmänkin valikointia, Luonnonvarakeskuksen Rainer Peltola sanoo.

Nybyn tähdittämänä Suomessa elettiin hillantutkimuksen toinen aalto 2000-luvun alussa. Myös Jouko Kortesharju kävi seuraamassa Itä-Suomessa ja Kainuussa tehtyä tutkimustyötä.

Viljelytutkimuksissa saatettiin lähinnä jälleen todeta, että yksikin pieleen mennyt asia voi pilata sadon.

Vuonna 2008 Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT), ProAgrian ja Oulun yliopiston tutkijaryhmä julkaisi tiiviin yhteenvedon, jossa todettiin perustiedot hillanviljelyyn ovat kasassa, mutta taloudelliseen menestykseen on vielä matkaa.

Tutkijoiden laskelmien mukaan viljellyn hillan kilohinta olisi samaa luokkaa kuin huonona hillavuotena luonnonmarjojen kilohinta – sillä erotuksella, että luonnonmarjat saa myydä verovapaasti.

– Halpaa marjaa lakasta ei kuitenkaan saa tekemälläkään, koska suurin yksittäinen kuluerä on poiminta, ja sen nopeuttaminen on vaikeaa, raportissa todetaan.

Luonnonvarakeskuksen Rainer Peltola summaa, että toistaiseksi hillanviljelyn kaupallinen kannattavuus kompastuu harvaan marjatuottoon.

– Vaikka niitä hilloja olisi vieri vieressä, se ei ole kovin satoisa kasvi, Peltola sanoo.

Uusimmissa tutkimuksissa onkin keskitetty siihen, miten ja mihin luontaisia satoja voitaisiin hyöyntää paremmin.

– Kun nehän kasvavat siellä suolla ihan ilmaiseksi, Peltola sanoo.

Konkaritutkija Jouko Kortesharju arvelee, että hillanviljely tarvitsisi kehittyäkseen pioneerihenkisen yrittäjän.

Hän vertaa tilannetta 1800-luvun lopun Pohjois-Amerikkaan, jossa karpalonviljelystä tuli lopulta kaupallinen menestys ennen kaikkea siksi, että yksi viljelijä uhrasi sen kehittämiseen liki koko elämänsä.

– Hän onnistui, vaikka naapurit jopa tuhosivat hänen viljelmänsä, että hän pääsisi tästä hullutuksesta, Kortesharju sanoo.

Hillasta tehtiin 2000-luvulla tukikelpoinen viljelykasvi, mutta toistaiseksi sitä kasvatetaan lähinnä pihoissa.

Taimien kysyntä on vakiintunut 2000-luvun alun buumista maltillisemmalle tasolle, kertoo Nyby-tamia kasvattava yrittäjä Kari Komulainen kajaanilaiselta Peuraniemen taimitarhalta.

Menekki on 3 000–4 000 tainta vuodessa. Asiakkaat ovat pääosin Etelä-Suomessa asuvia pohjoisen ihmisiä.

– Eli he ovat tottuneet lapsena hillan keruuseen ja makuun ja haluavat sitä kokeilla ja viedä lapsuuden juttua etelään.

Jonkin verran kauppaa on tehty myös ulkomaille, mutta Komulaisen mukaan kiinnostus aaltoilee. Hän muistuttaa, että hilla ei menesty, jos tarjolla ei ole lepotilaa eli nollaan tai pakkaselle painuvaa lämpötilaa.

–Kysyntä aina välillä ryöpsähtää, mutta koetan sitten rauhoitella, että onnistuminen vaatii pohjoisia oloja tai vuoristo-oloja, Komulainen sanoo.

Lapissa olosuhteet olisivat kohdillaan, mutta Komulainen arvelee, liekö on yhtään tainta pohjoiseen myyty. Alkuun niitä kyllä tarjottiin, mutta vastaus oli hyväntahtoista naureskelua.

– Että on meillä niitä täällä omastakin takaa, Komulainen naurahtaa.

Kotipuutarhoissa hillaa neuvotaan kasvattaman allasviljelmänä. Komulaisen mukaan harrastuksessa onnistutaan vaihtelevasti.

– Jotkut ovat sanoneet, että kyllä siitä jotakin saatiin.

Hän arvelee, että monilla innostus laantuu alkuhuuman jälkeen.

– Allasviljelyhän vaatii aika paljon työtä. Hilla ei pysty kilpailemaan rikkaruohojen kanssa, eli se täytyy pitää puhtaana.

Puutarhalla hillaa kasvatetaan tunnelissa, ja koska kyse on itsepölyttyvästä lajikkeesta, puutarhurikin saa maistiaisia, hyvänä vuonna jopa useamman kourallisen.

Se ei kuitenkaan Komulaiselle riitä.

Haastattelupuhelun päätteeksi hänellä on jo kiire matkaan. Suunta on kohti Sallaa, tulevaa satoa arvuuttelemaan.

– Meillä on siellä sellainen piilopirtti, missä käydään hillassa.