Jenni Räinä on nähnyt ko­ti­jo­ken­sa vain rus­kea­na, mutta isän aikana siinä pestiin pyykkiä – Kir­jai­li­jan uusi teos pal­jas­taa purojen tuhon

Isän tarinat saivat kuitenkin pohtimaan asiantiloja ja havaitsemaan, että veden ruskea väri ei suinkaan johdu pelkästään joen reitistä läpi humuspitoisten seutujen, kuten tytär oli olettanut.

Syynä olivat yläjuoksulle avatut turvesuot ja metsätalouden ojitukset. Niitä ennen vesi oli paljon kirkkaampaa.

– Kuivajoella on Pyykkiranta-nimisiä paikkoja. Nyt tuntuisi absurdilta lähteä pesemään pyykkejä, Räinä kuvaa joen muuttunutta tilaa.

Ympäristön muutosta on Räinän mukaan vaikea hahmottaa ja ymmärtää. On hankala saada otetta pitkän ajan myötä tapahtuvasta vaivihkaisesta kehityksestä.

Hän halusi kuitenkin ymmärtää paremmin elinympäristöä, josta kertoo aina pitäneensä. Lopputuloksena syntyi juuri julkaistu tietokirja Veden ajat.

Teos kertoo vesistöistä, niiden muutoksista ja siitä, miksi muutokset jäävät usein huomaamatta. Ja isästä, joka kuoli juuri Räinän aloitellessa kirjan tekemistä.

– Isä muisti ajat ennen sotia. Olen oppinut katsomaan historian kerrostumia isän kautta, Räinä kiittelee.

Kirjassa lähdetään pohjavesistä ja lähteiltä, joilta edetään puroja ja jokia pitkin merenrannalle.

Luonnontilaisista puroista on jäljellä muutama prosentti, ja nyt olisi viime hetket suojella ne. Räinän haastattelemien purotutkijoiden mukaan nykyinen metsälaki ei kuitenkaan riitä suojelemaan pienvesiä.

– Kotiseudun miltei kaikki purot ovat kadonneet, niiden tilalla on ojia, Räinä kertoo.

Pienvedet ovat tärkeitä, sillä niistä ne isotkin vesistöt täyttyvät. Mutta tähän asti pienvedet eli esimerkiksi purot ja lähteet ovat usein jääneet isompien vesien varjoon.

– Se, mitä tapahtuu pienvesille, tapahtuu joille. Valuma-alueella kaikki valuu alaspäin, Räinä havainnollistaa.

Vesistöjen ahdingon syyt eivät ole kaikille tuttuja. Räinä muistelee hiljattain vetämäänsä vaalipaneelia, jonka miltei kaikki osallistujat olivat yhtä mieltä siitä, että Merikosken kauneusallas pitäisi vesittää ympärivuotisesti ja vaelluskalojen olosuhteita parantaa.

Kun siirryttiin puhumaan metsistä, nykytilanne nähtiin kuitenkin hyvänä. Räinä hämmästelee ristiriitaa eriävässä suhtautumisessa. Taustalta löytynee jopa tietämättömyyttä.

– Metsien hakkuutavat ja -määrät vaikuttavat vesiin. Se oivallus monilta vielä puuttuu, Räinä toteaa.

– Jos haluaa suojella vesiä, on pakko katsoa myös rannoille.

Räinä on kuitenkin iloinen siitä, että vaikka suojelu on monille yleisesti kirosana, vedet ovat poikkeus ja vesistöjen suojelun yleinen hyväksyttävyys korkealla tasolla.

Oulun yliopiston professori Timo Muotka kertoo kirjassa, että kun tutkimuksessa kysyttiin merkityksellisiä suojelukohteita, vedet nousivat kärkeen. Myös metsänomistajien halukkuus soiden ennallistamiseen kasvoi, kun he ymmärsivät toimien vaikutuksen vesiin.

Räinä uskoo, että vesistöjen tilan parantaminen vaatii isoja, rakenteellisia ratkaisuja, kuten lainsäädännön muuttamista. Ja myös tehtyjen rikkeiden sanktioimista.

– Raakulla on hinta ja myös vesien pilaamisella pitäisi olla hinta, Räinä sanoo.

Hän muistuttaa viime syksynä viikkoja puheenaiheena pysytelleestä tapauksesta, jossa Suomussalmen Hukkajoella hakkuutyömaalla ajettiin metsäkoneella toistuvasti joessa sijaitsevan raakkuesiintymän yli.

Suhteessa luontoon on Räinän mukaan ongelmallista, jos otetaan lähtökohdaksi vain se, mitä juuri nyt nähdään. Silloin vertailukohdat puuttuvat.

– Miten voi osata haluta muutosta parempaan, jos ei pysty hahmottamaan, millainen vesien entinen, parempi tila oli, hän kysyy.

Tutkijat puhuvat tässä yhteydessä ylisukupolvisesta muistinmenetyksestä. Jokaisella sukupolvella on taipumus jättää aiemmat kokemukset huomiotta ja ottaa omat kokemuksensa ympäröivistä olosuhteista lähtökohdaksi.

Räinän mukaan menneisyys piiloutuu vihjeisiin. Vanhat karttanimet tai historiikit voivat paljastaa jotain jo kadonnutta.

Yksi unohdettu ympäristö on vapaana virtaava Oulujoki. Kosket ja padotut joet saavatkin Räinän kirjassa oman lukunsa.

Enää ei ole hengissä kovin paljon oululaisia, jotka ovat omin silmin nähneet, miltä kaupunkia halkova jokisuisto näytti ennen 1940-luvulla valmistunutta Merikosken voimalaitosta. Kaunokirjallisuudesta Räinä on kuitenkin löytänyt runsaasti kuvauksia kosken pauhusta.

Valokuvaaja ja kirjailija I. K. Inha ylisti vuonna 1909 julkaistussa Suomen maisemia -teoksessaan Merikoskea laajasti: ”Päivän pitkän saatoin istua sen partaalla ja katsella. Aallot, kuohut hyökyivät samoilla paikoilla, mutta näyttivät alati uusilta.”

Kirjailija Matti Hälli puolestaan kuvasi 1930-luvulle sijoittuvassa romaanissaan Lassinkallio, kuinka ”vihertävänsinisten valkoharjaisten pauhujen yli näkyi Hupisaarten syvä kesäinen vehreys”.

– Kivipohjainen Merikoski on nykyisellään kuin huutomerkki siitä, miten olemme muuttaneet vesiä, Räinä pohtii harppoessaan kauneusaltaan puoleisella kuivalla joenpohjalla, joka on valikoitunut kuvauspaikaksi.

Räinä muistuttaa, että Merikosken vesittäminen on valtuustoaloitteen myötä tulossa päätettäväksi ja oululaiset voivat saada oikean luonnonuoman takaisin, jos hyvin käy.

Menneen tuntemisen Räinä korostaa olevan tärkeää myös, jotta voimme korjata luonnolle aiheuttamamme vahingon.

– On tärkeää ymmärtää, mistä olemme tulossa, jotta hahmottaisimme minne suuntaan meidän kannattaisi jatkaa.