Pienen vaaran rinteessä, vielä osittain lumen alla on tuulen kaatama iso kuusi. Muutaman kilometrin päästä Päijänteen selältä puhkunut myrsky kaatoi sen viime kesänä, kun vaaran avohakkuu oli poistanut kuuselta suojuspuuston.
Metsätaloudelliselta arvoltaan menetys ei ole suuri, arviolta 70 euroa. Kuusen arvoa voi lähestyä myös monimuotoisuuden näkökulmasta. Se on tuhansien lahopuusta riippuvaisten hyönteisten, kääpien, sammalien ja jäkälien ruoka-aitta. Ekologit tekevät parhaillaan työtä monimuotoisuuden taloudellisen arvon mallintamiseksi
Kaatuneen kuusen naapurissa asuva ekologian professori Janne Kotiaho kuvaa, miten kuusesta tulee lahopuusta elävälle lajistolle oma universuminsa.
– Yhden lajiston jälkeen tulee seuraava, joka hajottaa sen, mikä edelliseltä jäi hajottamatta. Lopulta kymmenien vuosien kuluttua puu on osa maaperää eikä sitä edes tunnista lahopuuksi, sanoo Kotiaho.
Muun muassa tällaista monimuotoisuutta Luontopaneelin puheenjohtaja haluaisi vaalia metsissä.
Lisää suojelua
Luontopaneeli julkisti viime vuoden lopulla omat metsien suojelua koskevat toimenpide-ehdotuksensa. Jokaisen maakunnan metsämaan pinta-alasta pitäisi suojella 10 prosenttia. Sen lisäksi kaikki vanhat metsät pitää suojella välittömästi.
Luontopaneelin laskentatavan mukaan vain Lapissa 10 prosentin suojelutavoite toteutuu. Tosin Lapissa suojelualueiden ulkopuolella on Luontopaneelin laskelmien mukaan noin 250 000 hehtaaria vanhoja metsiä.
Kaikissa muissa maakunnissa 10 prosentin tavoite jää saavuttamatta. Myös vanhoja metsiä on suojelematta kaikissa maakunnissa: esimerkiksi Pohjois-Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Keski-Suomessa jokaisessa yli 60 000 hehtaaria. Lapin jälkeen eniten suojelemattomia vanhoja metsiä on Pohjois-Pohjanmaalla (120 000 hehtaaria) ja Kainuussakin 54 000 hehtaaria.
Janne Kotiaho sanoo, että 10 prosentin maakunnallisen suojelun tavoite ei ole Luontopaneelin hihasta vetämä vaan EU:n biodiversiteettistrategiasta johdettavissa.
– Jokaisessa maakunnassa on erilainen metsäluonnon monimuotoisuus. Edes samassa maakunnassa ei ole kahta samanlaista kuusimetsää. Monimuotoisuus on paikallista, ja luontoa pitää säilyttää joka paikassa, koska se on joka paikassa erilaista ja arvokasta, sanoo Kotiaho.
Siksi suojelua ei voi ulkoistaa toteutettavaksi vain Pohjois-Suomessa, vaikka se valtion metsien suuren osuuden vuoksi olisi helpommin ja pienemmin kustannuksin toteuttavissa.
Kotiaho selittää tätä virheellisellä ”postimerkkiajattelulla”, jossa harvinainen postimerkki on arvokkaampi kuin yleinen.
– Kun luontoa arvioidaan ekosysteemipalvelujen tuottajana, yleiset ja tavalliset lajit antavat ihmisille suurimman osan ekosysteemipalveluista. Siksi yleiset lajit ovat ihmisen kannalta jopa arvokkaampaa kuin harvinaiset lajit.
Maakunnallista suojelutavoitetta Kotiaho perustelee myös hallinnolla ja oikeudenmukaisuudella. Suojelun toteuttamista varten on olemassa esimerkiksi maakunnallinen ympäristöhallinto elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksissa (ELY). Luonnon tarjoamia ekosysteemipalveluita puolestaan pitää olla tasaisesti saavutettavissa kaikissa maakunnissa.
Metsäajattelun ravistelua
Janne Kotiaho on kannanotoillaan ravistellut metsäalan vakiintunutta ajattelua, jossa lähtökohtaisesti metsä on luonnonvara, jota hyödynnetään. Esimerkiksi metsälainsäädäntö tähtää siihen, että metsät antavat hyvän taloudellisen tuoton ja että metsien biologinen monimuotoisuus säilyy. Metsätaloudessa ajatellaan, että taloudellinen, ekologinen ja sosiaalinen kestävyys ohjaavat samanarvoisina metsien käyttöä.
Luontopaneelin puheenjohtajan näkemys on likimain päinvastainen. Hänestä ekologisen kestävyyden varmistaminen on kaiken perusta. Väitettä hän perustelee maapallon rajallisuudella.
– Ei voida ajatella niin, että voimme hieman nakertaa ekologista kestävyyttä, että saavutamme paremman taloudellisen tuloksen. Isossa mittakaavassa kyse on siitä, että emme pitkällä tähtäimellä voi käyttää uusiutuvia luonnonvaroja enemmän kuin niitä maapallolla uudistuu. Jos niin tehdään, tien päässä on ihmiskunnan tuho, sanoo Kotiaho.
Väitöskirjansa Kotiaho on tehnyt juoksuhämähäkkinaaraan parinvalinnan evoluutiosta, mutta ei pidä itseään enää käyttäytymisekologina tai evoluutiobiologina. Nykyisin häntä kiinnostavat elinympäristöjen ennallistaminen ja ekologinen kompensaatio. Käsite tarkoittaa sen tutkimista, miten esimerkiksi metsien käsittelyn aiheuttama luontohaitta hyvitetään luonnolle.
– Luonnonvaroja kuten metsiä voidaan käyttää. Emme tule toimeen ilman niiden käyttämistä. Kysymys on, miten metsiä käytetään ja kuinka paljon, että emme ylitä metsäluonnon kantokykyä.
Hakkuut pienemmiksi
Kotiahon puheenjohtajuuskaudella Luontopaneelin profiili on noussut metsäkeskustelussa. Paneeli on vaatinut muun muassa lisää suojelualueita ja vanhojen metsien suojelua.
Kotiaho ei halua ottaa määrällistä kantaa siihen, millaisen hakkuiden tason metsäluonnon kantokyky kestää.
Viime vuoden hakkuiden määrä oli energiapuun hakkuut mukaan lukien 76 miljoonaa kuutiota. Se on tilastohistorian toiseksi suurin määrä.
Luontopaneeli
Suomen Luontopaneeli kokoaa luonnon monimuotoisuutta koskevaa tutkimustietoa päättäjien, asiantuntijoiden ja kansalaisten hyödynnettäväksi.
Paneeli on riippumaton, tieteellinen asiantuntijapaneeli, joka tukee luontopolitiikan suunnittelua ja päätöksentekoa.
Tarkoituksena on edistää tieteen ja politiikan vuoropuhelua.
Osaksi päätöksentekoa
Luontopaneelin rooli luontopolitiikan päätöksenteon neuvonantajana ei ole lainsäädännössä vahvistettu niin kuin Ilmastopaneelin osalta on ilmastolaissa määritelty.
Tosin sellaiseksi Luontopaneeli on tulossa, kun ympäristöministeriö haluaa sille vastaavan lainsäädäntöön perustuvan aseman vireillä olevassa luonnonsuojelulain uudistuksessa.
Luontopaneelissa on 15 jäsentä korkeakouluista ja tutkimuslaitoksista. Moni on taustaltaan biologi, mutta mukana on myös ympäristötalouden ja -oikeuden tutkijoita.
Luontopaneelin edustajat eivät ole taustayhteisöjensä edustajia vaan toimivat riippumattomina asiantuntijoina. Paneelissa ei ole jäseniä ministeriöistä tai ympäristöviranomaisista.
Jäsenet on nimittänyt ympäristöministeriö. Luontopaneelin puheenjohtajana vuosina 2020–2023 toimii Jyväskylän yliopiston ekologian professori Janne Kotiaho.
Luonnonvarakeskus on aiemmin arvioinut, että Suomessa on puuston kasvuun perustuen varaa hakata 80 miljoonaa kuutiota vuodessa. Se on myös Sanna Marinin (sd.) hallitusta edeltäneen Antti Rinteen (sd.) hallitusohjelman linjaus. Pääministerin vaihduttua linjaus säilyi hallitusohjelmassa.
Aiemmin ilmastotavoitteet eli metsien hiilinielun suuruus ovat ohjanneet hakkuiden määrää koskevaa keskustelua, nyt sitä käydään luontokadon näkökulmasta.
Viime vuonna Suomen ympäristökeskus (Syke) ja Luonnonvarakeskus (Luke) selvittivät EU:n biodiversiteettistrategian mukaisten suojelutavoitteiden toteuttamista. Yksi raportin johtopäätös oli, että suojelun lisääminen EU:n esittämällä tavalla johtaisi puun käytön voimakkaaseen lisääntymiseen suojelualueiden ulkopuolisissa metsissä ja joillakin alueilla kasvua suurempiin hakkuisiin.
Kotiahon johtopäätös on, että sellaista ei saa missään tapauksessa tapahtua.
– Jos puun käyttö on viritetty sellaiselle tasolle, ettei 10 prosentin suojelutavoitetta, puhumattakaan 30 prosentin tavoitteesta, voida toteuttaa ilman että puuvaranto alkaa pienentymään, käyttö on liian suurta. Siksi hakkuita pitää maltillistaa, sanoo Luontopaneelin puheenjohtaja.
Lajiston tuho
Metsäkeskustelun kuumimpiin aiheisiin kuuluu vanhojen metsien suojelu. Niiden siirtämistä metsätalouden ulkopuolelle ovat ympäristöjärjestöt vaatineet jo vuosien ajan.
EU:n biodiversiteettistrategiaan kirjoitettu vaatimus EU-maiden kaikkien vanhojen metsien suojelusta kuumensi keskustelua entisestään: tosin monella asiaan kantaa ottaneella taholla on omat kriteerinsä vanhan metsän määritelmäksi.
Mutta miksi vanhat metsät ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaita?
Janne Kotiaho ottaa esimerkin lahopuusta riippuvaisesta lajistosta. Noin neljännes Suomen metsäluonnon lajikirjosta on suoraan tai välillisesti lahopuusta riippuvaisia, uhanalaisista lajeista noin puolet elää runsaasti lahopuuta sisältävissä metsissä.
– Kun olemme hakanneet suurimman osan vanhoista metsistä, olemme samalla lajitasolla heikentäneet valtavasti niistä riippuvan lajiston kantoja. Populaatiot on ajettu niin pieneksi, että ne ovat vaarassa hävitä.
Kotiahon mielestä vanhojen metsien suojelu on tarpeellista kaikkialla Suomessa, mutta painopisteen pitää olla Etelä-Suomessa. Syy on se, että siellä vanhojen metsien lajistoa on ajettu ahdinkoon enemmän.
Luontopaneelin mielestä vanhojen metsien määrittely on erillään luonnontilaisiksi kutsutuista metsistä ja vain ikäkysymys. Siihen ei tarvita rakennepiirteiden määrittelyä. Tosin Luontopaneelin ikämäärittely poikkeaa esimerkiksi valtakunnan metsien inventoinnissa (VMI:ssa) käytetyistä ikärajoista. Esimerkiksi Luke käyttää VMI:ssa Lapissa vanhan metsän ikärajana 200 vuoden ikää, Luontopaneeli 160 vuoden ikää.
– Onhan se täysin käsittämätöntä, jos Lapissa löytyy tukkipinosta 200 vuoden ikäisiä puita. Sellaisia ei kukaan ikinä tule enää löytämään Pohjois-Suomen metsistä, jos nämä vanhat metsät nyt hakataan, Kotiaho sanoo.
Ikäkriteerin käyttäminen poistaa Kotiahon mielestä kinastelun ”luonnontilaisten” metsien rakennepiirteistä. Jos mäntymetsän valtapuusto on Lapissa 160-vuotiasta, se on vanha metsä eikä rakennepiirteiden määrittelyä tarvita.
Hoitotavalla helpotusta
Huhtikuun alkupuolella Luontopaneeli ehdotti jatkuvan kasvatuksen tai kuten sen oma käsite kuuluu ”jatkuvapeitteisen metsänkäsittelyn” osuuden lisäämistä. Se auttaisi täyttämään EU:n biodiversiteettistrategian toisen eli 30 prosentin suojelutavoitteen toteuttamista.
– Osa tästä suojelutavoitteesta, 5–10 prosenttiyksikköä, voitaisiin täyttää lisäämällä pysyvästi jatkuvapeitteisen metsänkäsittelyn osuutta, sanoo Janne Kotiaho.
Luontopaneelin ehdotuksessa on kyse siitä, että jatkuvan kasvatuksen osuutta lisättäisiin pysyvästi avohakkuiden kustannuksella. Vuonna 2020 hakkuista toteutettiin vain 5 prosenttia jatkuvan kasvatuksen hakkuina.
Luontopaneelin mukaan jatkuvapeitteinen käsittely on paitsi luonnolle vähemmän haitallista, myös taloudellisesti kannattavaa. Kannattavuus voi olla samaa tasoa tai jopa parempi kuin jaksollisessa metsänkäsittelyssä, kun laskennassa huomioidaan jaksollisen metsänkäsittelyn uudistamiskustannukset, todetaan Luontopaneelin raportissa.
Avohakkuun ja jatkuvan kasvatuksen paremmuus riippuu siitä, mitä näkökulmaa painotetaan. Jatkuvapeitteisessä käsittelyssä esimerkiksi uudistumisen onnistumisessa on epävarmuutta ja kasvu voi jäädä alhaisemmaksi. Myös vaihtoehtojen ilmastovaikutuksista sekä vaikutuksista metsätuhoihin on eriäviä tutkimustuloksia.
Kotiaho sanoo, että jatkuvapeitteisen metsänkäsittelyn ympäristövaikutukset ovat pääsääntöisesti avohakkuuta pienemmät.
– Kun arvioidaan todistusaineistoa, jatkuvapeitteinen on vähemmän haitallinen vaihtoehto kuin avohakkuu, sanoo Janne Kotiaho.
Epäilykset nousevat
Myös monimuotoisuuskeskustelussa on kriitikkonsa.
Kotiaho arvioi, että tässä suhteessa kuljetaan samaa polkua kun ilmastonmuutosta koskevassa keskustelussa.
– Ennen kun enemmistö ihmisistä ymmärtää luontokadon olevan jo tapahtuva ilmiö, luontokatodenialisteille näyttää löytyvän tilaa, hän sanoo.
Tässä suhteessa keskustelu näyttää Kotiahon mielestä kulkevan vuosikymmenen verran ilmastokeskustelun jäljessä.
– Kun menee avohakkuualueella, on kenelle tahansa ilmiselvää, ettei se näytä luonnon kannalta hyvältä. Siksi avohakkuiden puolustaminen sillä perusteella, että luonto niistä jotenkin hyötyisi, on hämmentävää, sanoo Luontopaneelin puheenjohtaja.
Luontopaneelista on tullut metsäkeskustelun keskeinen ohjaaja. Vielä runsas vuosi sitten metsiä koskevan keskustelun pääkysymys oli, mikä on metsien hiilinielun rooli Suomen ilmastotavoitteissa.
Sitten tuli EU:n biodiversiteettistrategia ja alkoi keskustelu luonnon monimuotoisuuden elvyttämisestä, suojelualueiden lisäämisestä ja jo kärsineiden ekosysteemien muun muassa soiden ja metsien ennallistamisesta.
Luontopaneelilta alkoi tulla ehdotuksia, miten EU:n ehdotukset pitäisi Suomessa toteuttaa. Ensin tuli ehdotus maakunnallisesta 10 prosentin metsien ja muiden luontotyyppien suojelutavoitteesta, sitten kaikkien vanhojen metsien välittömästä suojelusta ja uusimpana jatkuvan kasvatuksen osuuden merkittävästä lisäämisestä. Turvemailla se pitäisi ottaa ainoaksi metsänkäsittelymuodoksi.
Mutta mikä on Luontopaneeli, joka ainakin mediassa on noussut Luonnonvarakeskuksen metsäkannanottojen haastajaksi?
Puheenjohtaja Janne Kotiaho korostaa asiantuntijaroolia ja riippumattomuutta. Kotiahon mielestä Luontopaneeli poikkeaa tässä suhteessa Luonnonvarakeskuksesta, jolle lainsäädännössä on määritelty tehtäväksi uusiutuvien luonnonvarojen käytön edistäminen.
Luontopaneelin jäsenet on valinnut ympäristöministeriö. Jäsenten valintaprosessi on saman tapainen kuin Ilmastopaneelilla: yliopistot ja tutkimuslaitokset ehdottavat jäseniä, joista ministeriö nimittää osan paneelin jäseniksi.
Kannanottojensa aiheet Luontopaneeli valitsee itse jäsenten ehdotuksista. Kotiaho sanoo, että tavoitteena on ottaa kantaa ”pinnalla oleviin kysymyksiin”.
Luontopaneeli esiintyy julkisuudessa varsin yksiäänisesti. Se ei ole metsiä koskevassa keskustelussa tavanomaista. Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen asiantuntijat ovat myös julkisuudessa moniäänisiä.
Janne Kotiaho selittää sitä Luontopaneelin työskentelytavalla.
– Mietintöjä ja suosituksia hiotaan niin kauan, että kaikki voivat olla niiden takana.
Joskus kyse on siitä, että Luontopaneelin ”luonto ensin” -perusviritys tulee kannanotoissa riittävän selkeästi esiin.
Tästä oli kysymys esimerkiksi siinä, että tuoreimmassa kannanotossa puhutaan jatkuvapeitteisestä metsänkäsittelystä, ei metsänhoidosta.
– Sekä jatkuvapeitteinen että jaksollinen metsänkäsittely aiheuttavat haittaa metsäluonnolle. Kyse on metsänkäsittelystä, ei metsänhoidosta, sillä ihmisen hoitoa metsäluonto ei kaipaa, sanoo Kotiaho.