Yö met­säs­sä toi rauhan

Oli kylmä pakkasyö. Ilona Liikasta palelsi, eikä hän saanut kunnolla unta.

Sodankylässä asuva Liikanen oli lähtenyt yöretkelle Pyhä-Luoston kansallispuistossa sijaitsevalle Tikkalaavulle. Oli tammikuu. Liikanen oli liikkeellä isänsä kanssa.

Laavu sijaitsi Ukko-Luoston koillisrinteessä kivenheiton päässä Luoston tunturikeskuksesta, eikä sinne tarvinnut kävellä kuin puolisen kilometriä. Liikanen oli kuitenkin tekemässä jotain ihan uutta: hän nukkui ensimmäistä kertaa talvella taivasalla.

Fysioterapeuttina, hierojana ja personal trainerina työskentelevä Liikanen oli sairauslomalla uupumuksen takia. Hän oli polttanut itsensä loppuun töillä, opinnoilla ja treenillä. Hän oli monta vuotta painanut täydellä teholla, suorittanut elämää. Nyt hän oli aivan loppu niin henkisesti kuin fyysisestikin, eikä hän jaksanut kävellä pitkiä matkoja.

Tikkalaavulla Liikasen oli kuitenkin hyvä olla – siitäkin huolimatta, että hän nukkui huonosti.

– Se rauha, joka minuun tuli, kun istuin pimeässä tulilla. Se oli kokonaisvaltaista rauhan tunnetta. Se tuli luonnosta, hän muistelee.

Sitku-elämää ja pimeän metsän pelkoa

Laavulla Liikanen päätti, että tätä hän tekisi lisää. Lähtisi retkille. Nukkuisi ulkona. Viettäisi aikaa luonnossa. Se oli juuri sitä, mitä hän kaipasi elämäänsä.

Liikasen isä oli kokenut eränkävijä, ja lapsena Liikanen oli liikkunut luonnossa vanhempiensa kanssa. Aikuistuttua retkeily oli jäänyt. Siitä oli tullut Liikaselle ”sitku-juttu”: sitten kun hän saisi tämän ja tuon homman tehtyä, hän alkaisi kulkea luonnossa.

– Olin aina haaveillut siitä, että vaeltaisin ja tekisin yöretkiä, mutta se jäi suorittamisen alle.

Liikasen retkeilyä rajoittivat erilaiset pelot ja uskomukset. Liikanen oli omaksunut ahtaan naisellisen naisen roolin, johon eivät kuulunut erätaidot tai kyky liikkua metsässä yksin. Sitä paitsi pimeä metsä pelotti häntä.

– Olin sisäistänyt ajatuksen, etten minä voi pärjätä yksin metsässä eikä minusta voi tulla erätaitoista retkeilijää tai eränkävijää, koska eränaiset ovat ronskeja ja kovia enkä minä ole yhtään sellainen. Ajattelin, etten osaa enkä edes voi oppia.

Liikanen pohti omia uskomuksiaan ja oivalsi, että retkeilyyn ja eränkäyntiin liittyi monenlaisia oletuksia ja mielikuvia siitä, millainen oli ”oikeanlainen” retkeilijä ja millaista oli ”oikea” retkeily. Oikea retkeilijä hallitsi suvereenisti erätaidot ja teki yksin pitkiä vaelluksia erämaassa.

Rima oli korkealla, ja Liikanen tajusi, että sitä oli laskettava alemmas. Hän päätti, että hän alkaisi tehdä lyhyitä, pieniä metsäretkiä lähiluontoon ja opettelisi samalla erätaitoja kaikessa rauhassa, omalla tavallaan.

Feminististinen ajattelu heräsi

Jo ennen kuin Liikanen alkoi opetella retkeilyä ja luonnossa kulkemista, hän kiinnostui feminismistä. Hän oli mieltänyt itsensä aina feministiksi, mutta jossain vaiheessa hän oivalsi, ettei hän oikeasti ollutkaan. Hänellä oli yhä ahtaita ajatusmalleja.

Liikanen alkoi kyseenalaistaa sukupuolirooleja. Häntä esimerkiksi ärsytti se, miten naisten ulkonäköä ja pukeutumista säädeltiin ja kontrolloitiin.

Yksi esimerkki tästä oli europarlamentaarikko Alviina Alametsän erään somepäivityksen saama kommentointi. Somepäivityksessä Alametsä oli uimassa bikinit päällä. Kommenteissa tivattiin, pitäisikö europarlamentaarikon miettiä, oliko hänen soveliasta esiintyä somessa bikineissä.

Liikasta kommentit kismittivät. Hän oli itsekin tullut omassa ammatissaan kyseenalaistetuksi pukeutumisensa vuoksi. Jos hän ei pukeutunut töissä tietyllä tavalla, häntä pidettiin epäammattimaisena. Tai sitten häntä kohdeltiin asiattomasti.

– Pidän töissä urheilutrikoita. Jos olen kohdannut häirintää, minulta on kysytty, pitäisikö minun pukeutua löysempiin vaatteisiin.

Retkellä voi käyttää vaikka hametta tai ripsiväriä

Liikanen oli aktiivinen Instagramissa ja kirjoitti somepäivityksissään toisinaan feminismistä. Jäätyään sairauslomalle ja kiinnostuttuaan retkeilystä hän alkoi miettiä, miten voisi yhdistää kaksi kiinnostuksenkohdettaan, feminismin ja retkeilyn.

Syntyi idea Korpifemakosta eli ”feminististä, joka kulkee korvessa”. Sillä nimellä Liikanen tunnetaan nykyään Instagramissa.

– Pysähtymisen ja oman muutoksen ansiosta löysin rohkeuden puhua näistä aiheista. Ymmärsin, että feministinen vaikuttaminen on minun juttuni.

Feministiretkeilijän ajatusmaailmaan kuuluu muun muassa se, että oikea retkeilijä voi käyttää hametta tai laittaa ripsiväriä retkelle niin halutessaan. Ne eivät vähennä kenenkään arvoa tai tee ihmisestä huonoa luonnossa liikkujaa.

– Pidän hassuna sitä ajattelua, että pitäisi pukeutua tietyllä tavalla tai näyttää tietynlaiselta ollakseen oikea retkeilijä, Liikanen sanoo.

Isoja oivalluksia ja yöretkiä

Korpifemakkona Ilona Liikanen haluaa rohkaista eritoten naisia retkeilemään – tai tekemään mitä tahansa, mikä itseä kiinnostaa – taitotasosta ja muiden mielipiteistä välittämättä. Hän on huomannut, että erityisesti naisilla on rajoittavia uskomuksia omiin kykyihinsä liittyen.

Liikanen ajattelee, ettei retkeilyn tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin että menee luontoon: ajaa auton jonnekin, kävelee 50 metriä metsään ja tekee tulet. Ei ole pakko valloittaa vuoria tai tehdä monen päivän vaelluksia. Jo pienellä lähiretkellä voi kokea luonnon hyvät vaikutukset.

– Se on ollut itselle iso oivallus. Menee vain ja istahtaa mättäälle. En tarvitse revontulinäytöksiä tai jylhiä tunturimaisemia.

Liikanen sanoo olevansa ennen kaikkea lähiretkeilijä. Alkuun hän teki lähiretkiä lähinnä siksi, että hänen fyysinen kuntonsa oli romahtanut eikä hän pystynyt muuhun. Ennen kunnon romahtamista hän oli treenannut aktiivisesti, mutta uupumuksen vuoksi hänen oli ollut pakko lopettaa treenaaminen.

– Kun treenaaminen vietiin minulta, minun piti miettiä, mistä muista asioista voisin löytää iloa. Löysin lähiretket. Löysin myös avantouinnin.

Liikanen on liikkunut pääosin oman kotikunnan, Sodankylän, alueella. Vähitellen kunnon palatessa matkat ovat tosin alkaneet pidentyä. Liikanen nauttii ennen kaikkea yöretkeilystä.

– Tällä hetkellä tavoitteeni on, että nukun vähintään yhden yön kuukaudessa ulkona. Päiväretketkin ovat kivoja, mutten saa niistä samanlaisia kiksejä.

Tärkeä oivallus Liikaselle on ollut myös se, että hän pystyy oppimaan mitä haluaa ja pääsemään eroon rajoittavista uskomuksistaan. Tikkalaavun yöstä on kulunut vasta reilu vuosi, mutta siinä ajassa Liikanen on tullut pitkälle.

– Jos joku olisi sanonut minulle puolitoista vuotta sitten, että uskallan mennä yksin talvella yöksi metsään, en olisi uskonut sitä. En olisi myöskään ikinä uskonut meneväni kylmään veteen, mutta nykyään käyn avannossa useamman kerran viikossa.

Erakkoluonne viihtyy metsässä yksin

Liikanen sanoo olevansa erakkoluonne. Hän viihtyy yksin ja nauttii nimenomaan yksin retkeilystä.

– Yksin ollessa pääsen palautumisen tilaan. Rakastan hiljaisuutta. Kun olen metsässä, haluan olla omien ajatusteni kanssa. Minulle luonnossa liikkuessa tärkeintä ei olekaan mahdollisimman hienot maisemat vaan se, että saan olla rauhassa, hän sanoo.

– Yksin retkeillessä hienoa on myös se, että joutuu ottamaan itse vastuun kaikesta. Siitä saa onnistumisen kokemuksia.

Liikanen ei tosin ole retkillään yleensä täysin yksin. Mukana kulkee viisivuotias lapinkoira Mörri, Liikasen paras retkikaveri ja luottokumppani.

Joskus Liikanen huolii mukaan myös isänsä. Juuri isältään Liikanen on oppinut monia erätaitoja. Tosin nykyään isän kanssa liikkuessa Liikasen täytyy muistutella, ettei isä saa tehdä hänen puolestaan kaikkea, hän pystyy kyllä itsekin. Heidän on pitänyt opetella yhdessä uutta roolijakoa.

– Isä on omaksunut tietyn roolin, ihan kuten minäkin.

Erakkoluonteensa vuoksi Liikanen ei haaveile esimerkiksi Haltin valloittamisesta tai Hetta–Pallas-vaelluksesta – ne ovat hänen makuunsa tällä hetkellä liian suosittuja reittejä.

– En koe mielekkääksi kävellä jonossa tunturinlaelle, nukkua telttakylässä tai jakaa autiotupaa muiden vaeltajien kanssa. Toisaalta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Voihan olla, että lähden vielä joskus koluamaan läpi kaikki Lapin kohteet.

Retkillä Liikaselle tärkeää on ruoka. Hän on hyvä kokki ja satsaa mielellään retkiruokaan. Hänen mielestään ruoka ei ole pelkästään polttoainetta, vaan myös metsässä voi syödä hyvin.

– En koskaan syö valmiita pussiruokia. Voi tosin olla, että jos joku päivä lähden pidemmälle vaellukselle, joudun tästä tinkimään.

Uusi tapa elää

Liikanen oli sairauslomalla neljä kuukautta. Sen jälkeen hän teki neljä kuukautta puolikasta työviikkoa.

Nyt Liikanen tekee jälleen täyttä työviikkoa. Hänen elämänsä on kuitenkin tyystin toisenlaista kuin se oli ennen uupumusta.

Kunto on palautunut, mutta enää Liikanen ei rääkkää itseään. Hän ei myöskään suorita elämää. Hän tekee asioita, joista tykkää ja nauttii. Ja hän tekee asioita kohtuudella.

– Olen hakenut kuormituksen ja palautumisen välistä balanssia, tasapainoa, hän sanoo.

Retkeily on tuonut elämään ennen kaikkea iloa ja hyvää oloa. Se, että Liikanen on oppinut liikkumaan luonnossa yksin, on ollut myös voimauttava kokemus. Hän toivoisi samanlaista kokemusta muillekin.

– Siitä on tullut pystyvyyden tunne. Pystyn, osaan ja uskallan. Itseluottamukseni on kasvanut, ja olen saanut rohkeutta tehdä asioita, joista nautin. Pelot eivät enää rajoita elämääni.