Paksuvuonolla näkee kauas.
Marraskuun ensimmäinen aamu on lähes lempeän seesteinen. Tuuli henkii lännestä niin lauhkeana, että saa Inarijärven sulan pinnan hädin tuskin rikki.
Silti punainen poiju ei meinaa sattua silmiin.
Sen pitäisi kellua siinä, missä aina ennenkin: Postisaaren kohdalla melkein keskellä Paksuvuonoa, Nellimin satamasta tulevalta veneväylältä vähän matkaa länteen.
Samalla paikalla on mitattu Inarijärven vedenlämpöä yli 60 vuotta.
Ensi kerran tammikuussa 1961, ja siitä lähtien tavallisesti kolme kertaa kuussa – kesää ja talvea.
Tänään on jälleen mittauspäivä.
Siksi nellimiläinen Toni Multasuo on nykäissyt pikkuveneensä moottorin käyntiin kotirannassaan Paksuvuonon perällä ja ajanut muutaman kilometrin vienoon vastatuuleen.
Nyt hän kurottelee kaulaansa perätuhdolta, jotta katse keksisi punaisen poijun.
– On se välillä karannutkin, tai kadonnut. Viimeksi kesällä piti tuoda uusi, Multasuo sanoo.
Lopulta siniharmaalta järveltä pilkottaa punaista.
Multasuo kääntää keulan kohti, ajaa kiinni poijuun ja kietaisee narun sen metalliseen lenkkiin.
Inarijärvi
Pinta-ala 1084 neliökilometriä. Itäisen Siperian Taimyrjärven jälkeen maailman suurin järvi, joka sijaitsee kokonaan pohjoisen napapiirin pohjoispuolella.
Pituutta noin 80 km, leveyttä 50 km.
Syvin kohta 95 m. Vettä laskettu yhteensä lähes 16 miljardia kuutiota.
Saaria 3318, rantaviivaa lähes 3300 km.
Miltään muulta Lapin järveltä ei ole samanlaista ilmastotietoa kuin Inarilta.
Ei yhtä monipuolista, eikä ainakaan yhtä pitkältä ajalta.
Kaikki alkoi yli sata vuotta sitten Paatsjoelta.
Se lähtee samannimisen vuonon perukasta, muutama kilometri Paksuvuonolta pohjoiseen, ja laskee Venäjän ja Norjan kautta Jäämereen.
Vuoden 1921 tammikuun ensimmäisenä päivänä tuntemattomaksi jäänyt henkilö merkitsi ylös Paatsjoen virtaaman, siis veden määrän joessa. Luultavasti se laskettiin kertomalla keskenään uoman pinta-ala ja nopeus, jolla vesi virtaa.
Pari vuotta myöhemmin havainnoitiin ensi kertaa aivan virallisesti, milloin ison Inarin selkävedet vapautuvat jäistä. Keväällä 1923 se tapahtui 29. toukokuuta.
Vuonna 1950 valtio rakennutti Nellimin kylään hydrologisen aseman ja virkatalon sen hoitajalle.
Sen jälkeen Inarijärveltä on mitattu ja havainnoitu järjestelmällisesti yhtä jos toista, mikä liittyy veteen.
Vedenkorkeutta ja virtaamaa.
Sadantaa, lumen vesiarvoa ja lumen syvyyttä.
Jäätymistä, jään paksuutta ja jäiden lähtöä.
Järven lämpötilaa pinnasta pohjaan.
2000-luvulla useimmat mittareista ovat kertoneet yhtä ja samaa.
Inarijärvi on muutoksessa. Vauhti on nopea.
Varhaisin, laajalle levinnyt kuvaus Inarijärven säistä on vuodelta 1875.
Silloin Zacharias Topelius julkaisi ruotsinkielisen lukukirjan Boken om vårt land. Siinä hän runoilee kauniisti Inarijärvestä, Enare sjö'stä.
Vuotta myöhemmin teos ilmestyi suomeksi käännettynä. Maamme kirjasta tuli yksi Suomen kaikkien aikojen luetuimmista teoksista. Miljoonat koululaiset saivat sen eteensä eri versioina aina 1950-luvulle asti.
Topeliusta lainattiin myös suosittuun lauluun Inarijärvestä. Sanoissa, joita on ollut muokkaamassa ainakin Eino Leino, järven jää sulaa hein'ajalla, kunnes syyskuun yö sen aallot taas jälleen jäädyttää.
Paikalliset ovat laskeneet Topeliuksen runosta kymmenittäin asiavirheitä.
Sattuuhan sitä. Topelius oli syntyisin Pohjanmaalta eikä käynyt tiettävästi koskaan pohjoisempana kuin Oulussa, jonne vanhemmat lähettivät pojan yläkouluun.
Topeliuksen puolustukseksi on sanottava, että alkuteoksessaan hän riimitteli ruotsiksi kesäkuun ("junidag") sulattavan Inarin, kunnes lokakuun yöt ("oktobernatten") kietovat järven taas jään alle.
Eikä hän suinkaan väittänyt, että niin lyhyet on kesäs´ ja talves´ pitkät on, kuten neljännessä säkeistössä on totuttu laulamaan.
Siinä Topelius oli oikeastaan kaukonäköinen.
Pohjoisen suurjärven talvet eivät ole olleet enää aikoihin erityisen pitkiä eivätkä kesät lyhyitä.
Jääpeitteisen ajan lyheneminen on Inarijärven näkyvin muutos 2000-luvulla.
Sitä on tapahtunut molemmista päistä: keväästä viikon verran, syksystä lähes kaksi.
Keskimäärin Inarijärvi on lainehtinut vuosittain sulana 20 vuorokautta kauemmin kuin ajanjaksolla 1960–1999.
Se on paljon, huomauttaa hydrobiologi Annukka Puro-Tahvanainen Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksesta (ELY).
Hän on seurannut Inarijärven tilaa pitkään ja koostanut tämän jutun aineiston siitä, mitä suurjärven hydrologiset mittarit kertovat ilmastonmuutoksesta.
Pitkä havaintosarja antaa johtopäätöksille hyvän jalustan.
– Lähes kolme viikkoa lyhempi jääpeite on iso muutos, joka vaikuttaa moneen asiaan. Puro-Tahvanainen summaa.
– Lisäksi käänne on tapahtunut lyhyessä ajassa.
Suurjärvellä ääripäiden ero on suuri.
Vuonna 1993 Inarijärvi lainehti kylmänä koko kesän. Paksuvuonon pinta oli lämpimimmilläänkin vain 13 astetta.
Syksyllä pakkaset alkoivat aikaisin ja hyydyttivät valmiiksi viileät selkävedet marraskuun ensimmäisenä päivänä.
Se on mittaushistorian varhaisin päivä, jolloin koko järven on todettu jäätyneen. Vuonna 1995 selkävedet saivat jääkannen 2. marraskuuta.
Toisenlaiset kasvonsa järvi on näyttänyt 2000-luvulla.
Vuonna 2006 selkävedet velloivat sulina yli joulun, uudenvuoden ja vielä loppiaisenakin. Jäätymispäiväksi kirjattiin vasta 7. tammikuuta.
Sitäkin paremmin paikalliset muistavat myöhäisimmän jäänlähdön.
Vuoden 1996 juhannusta inarilaisilla on tapana muistella keskikesän juhlana, jolloin käytiin pilkillä.
Silloin jäät loppuivat vasta 27. kesäkuuta.
Nyt paikalliset ihmettelevät, ettei äitienpäivän perinteisille pilkkireissuille Pohjois-Inarille tahdo enää päästä.
Marras-joulukuun keskilämpötila on noussut 2000-luvun aikana huomattavasti, mutta myös huhti-toukokuun.
Sen vauhdittamana selkävedet ovat vapautuneet jäistä keskimäärin jo 3. kesäkuuta.
Sulatettavaakin on ollut aiempaa vähemmän.
Esimerkiksi Paksuvuonolla on kadonnut 2000-luvun kuluessa noin seitsemän senttiä tammikuun lopun keskimääräisestä jäänpaksuudesta.
Ivalojoella teräsjään osuus on pudonnut jopa puoleen 1990-luvulta.
Inarijärvi on niin valtava, että siinä on monta järveä samassa järvessä.
Kun matalimmat satamalahdet ja -vuonot ovat jo läpipääsemättömässä jäässä, syvemmät ja avarammat vedet lainehtivat vielä pitkään sulina.
Kevätkesällä tilanne on usein toisin päin: satamasta pääsee veneellä, mutta ei kovin kauas.
Mittaukset ja havainnot on tehty vuosikymmeniä samoilta kohdin. Siksi hydrologinen historia on lahjomaton.
Selkävedet tarkoittavat Kasaria.
30 kilometriä pitkänä se on Inarijärven suurin selkä, jonka aavalla ulapalla horisontti katoaa kuten merellä.
Aiemmin jäätilannetta havainnoitiin ihmissilmin – maalta, veneestä tai joskus lentokoneesta.
Nyt siinä auttavat satelliittikuvat ja Seitalaassan säähavaintoasema.
Sieltä, pieneltä saarelta Kasarin luoteiskulmalta, Ilmatieteenlaitoksen webkamera lähettää kuvaa vuoden jokaisena päivänä.
Toistaiseksi kuvissa velloo sula vesi. Suurjärvi lämmittää rantojaan, jotka ovat pysyneet lumesta paljaina.
Samalta näyttää myös Paksuvuonolla.
Punaisen poijun alla on 42 metriä vettä.
Toni Multasuo näppää virran pieneen mittalaitteeseen. Rullan keskiöllä on 50 metriä nauhaa ja sen päässä lämpötila-anturi.
Virallisesti kyse on lämpöluotauksesta. Se tarkoittaa, että lämpötila mitataan koko vesipatsaasta pohjasta pintaan, metrin tai kahden välein.
Ensimmäiseksi Multasuo veivaa anturin juuri ja juuri pinnan alle.
3,1 astetta. Sen lämpöinen Paksuvuonon pinta on marraskuun alkaessa.
Mittaaja merkitsee lukeman lyijykynällä paperille. Niin on tehty yhtä kauan kuin hydrologinen asema on ollut.
Perinteisiin kuului kauan sekin, että havaintopaperi postitettiin kirjekuoressa konttorille, viimeiset vuosikymmenet Suomen ympäristökeskukseen.
Nyt Multasuo ottaa kännykällä lapusta kuvan usein jo veneessä ja lähettää saman tien.
– Tätä nykyaikaa.
Niin pitkä kuin havaintosarja onkin, sitä on ollut mittaamassa vasta neljä ihmistä.
Veikko Nyyssölä aloitti hydrologisen aseman ensimmäisenä hoitajana työn, jota hänen poikansa Osmo Nyyssölä jatkoi. Kolmas mittaaja oli Heimo Pukkila.
Häneltä homma siirtyi tänä vuonna miehelle, joka muutti muutama vuosi sitten Pohjois-Pohjanmaalta perheineen Nellimiin, lähelle vaimonsa vanhempia.
Toni Multasuo on yrittäjä. Enimmäkseen nuohooja, mutta tarvittaessa myös kirvesmies ja muurari.
Havainnointi on muutaman kerran kuussa toistuva sivutyö, joka ei tunnu aina työltä.
– Kun sattuu oikein nätti keli, saatan panna laiturilta lähdettyäni uistimet perään ja ajella sitten hissukseen poijulle.
Kelirikolla tai kovimmilla puhureilla mittaaja pysyy rannalla.
Paksuvuonolla pahin on länsituuli. Kun se äityy oikein puhaltamaan, Multasuosta tuntuu, että se heiluttaa vuonon pohjukassa seisovaa kotitaloakin.
Tänään ei keiku vene, saati lämpötilalukemat.
Näin loppusyksystä vesipatja on aina kaikkein tasalämpöisin. Näyttö vilkuttaa koko matkan 3,0–3,3 asteen lukemia, ennen kuin anturi vastaa Paksuvuonon pohjaan.
42 metrissä vesi on 2,9-asteista.
Niin syvällä on aina kylmä.
Vuonna 1972 heinäkuun alku oli poikkeuksellisen kuuma. Yli 30 asteen helle kärvensi Nellimiä kymmenenä päivänä perättäin, mikä on yhä Suomen ennätys yhtäjaksoisissa superhelteissä.
Lue lisää: 45 vuotta sitten Inarijärvi lämpeni kuin Välimeri: "Vesi oli kerrankin kuin linnunmaitoa"
Nellimvuonon pintavesi lämpeni 24,3 asteeseen.
Virallinen lukema otettiin aina aamuisin. Iltaisin pohjoisen suurjärven vesi saattoi olla yhtä lämmintä kuin Välimeressä, yli 26 astetta.
Silloinkin Paksuvuonon pohjassa oli vain 6,8 astetta.
Juuri laajat syvänteet ovat säästäneet Inarijärveä lämpenevältä ilmastolta.
Pintavesissä muutos näkyy ja tuntuu.
Sen kertoo jo lämpösumma, joka syntyy laskettaessa yhteen pintaveden lämpötila avovesikauden jokaiselta päivältä.
2000-luvulla se on noussut selvästi.
Muutos näkyy suoraan kalastajille, joiden saaliita Luonnonvarakeskus selvittää kyselyillä vuosittain.
Viime vuosina ahvensaalis on noussut yli kaksinkertaiseksi verrattuna 1990-lukuun. Haukisaalis on kasvanut vieläkin enemmän.
Molemmat ovat keväällä kutevia, lämpimän veden lajeja, jotka hyötyvät pidemmästä avovesikaudesta ja sietävät lohikaloja paremmin äärilämpötiloja.
– Esimerkiksi ahvenelle on kohtalonkysymys, että se kasvaa ensimmäisenä kesänään riittävästi selvitäkseen talvesta, Luken erikoistutkija Teuvo Niva sanoo.
– Jos niin käy, silloin voi kehittyä vankkojakin ikäluokkia.
Miten ilmastonmuutos voi vaikuttaa Inarin kalalajeihin? Tutustu siihen kuvia klikkaamalla.
Lähes 17 000 kiloa. Niin paljon haukea päätyi Inarin saalistilastoihin vuonna 2021.
Se on melkein kolme kertaa enemmän kuin 1990-luvulla keskimäärin. Tilastoissa hauki lähestyy jo taimenta, jota saatiin viime vuonna runsaat 20 000 kiloa.
Siksi kalaveneissä on jo pohdittu, olisiko hauen runsastuminen yksi syy Inarin taimenen notkahdukseen, joka jatkui koko 2010-luvun.
Luonnonvarakeskus tutkii, mitä haukien vatsasta löytyy.
– Tähän mennessä ei niinkään taimenta kuin muuta kalaa. Ahventa, siikaa, muikkua, Niva listaa.
– Taimenta ei ole näkynyt näytteissä niin paljon, että olisin vielä huolissaan.
Taimenen hidastunut kasvu johtuu Nivan mukaan yksinkertaisesti siitä, että ravintoa on ollut tilapäisesti vähemmän. Muikkukanta vaihtelee rajusti muissakin järvissä saati Inarilla, jossa se on tulokas ja levinneisyytensä äärirajoilla.
Nivan silmin ahven voi olla haukea ongelmallisempi.
Sekin on jo pienenä ahne petokala ja hyvin tehokas lisääntyjä, jos olot ovat vain sopivan lämpimät. Näin kilpailu ravinnosta voi käydä yhä kireämmäksi.
Inarijärvi on niin suuri, että nykyinen ahvenkanta ei heilauta vielä lajien suhteita, tutkija arvioi.
– Mutta entä 10 vuoden päästä? Tilanne voi olla toinen, jos ahvensaalis onkin 10 tonnin sijaan 40 tonnia.
Toistaiseksi avovesikauden jatkuminen on Inarin kaloille enemmän mahdollisuus kuin uhka.
Nivan mukaan häviäjiä ei ole näkyvissä – ainakaan vielä.
– Pääsääntö on, että kaikki kalat hyötyvät pidemmästä kasvukaudesta.
Jokivedet voivat lämmetä kuumimpina kesinä lohikaloille liikaa, mutta ei Inarijärvi.
– Vettä on niin valtavasti, Niva huomauttaa.
– Jos raudulla alkaa olla tukalaa, se ui syvemmälle. Aina löytyy tarpeeksi viileää.
Aikaistuneesta jäänlähdöstä voi tulla miina lähinnä silloin, jos sulamisen jälkeen iskee takatalvi.
Keväällä syntyvien kalanpoikasten kohtalo riippuu pitkälti ensimmäisistä päivistä.
– Siika ja varsinkin muikku ovat kuoriutuessaan melkein näkymättömän pieniä. Ne eivät selviä kauan ruskuaispussillaan vaan tarvitsevat planktonia.
Siksi oikea ajoitus on elintärkeä.
– Jos kylmät olot pysäyttävät planktontuotannon, syntyneelle ikäluokalle käy äkkiä huonosti.
Mittarit näyttävät myös sademäärien kasvaneen Inarilla.
Oikeastaan ympäri vuoden, mutta aivan erityisesti toukokuusta syyskuulle.
– Kun jokien virtaama ja huuhtouma kasvavat, järveen tulee enemmän humusta, hydrobiologi Annukka Puro-Tahvanainen sanoo.
Inarijärvi on karu vesi. Sen ravinnepitoisuudet ovat olleet jopa laskussa.
Mutta kun lämpötilat nousevat ja sateisuus lisääntyy, ne luovat yhdessä otollisempia oloja levien kasvulle erityisesti Ivalojoen ja Juutuanjoen suualueilla.
Paikalliset näkevät sen muun muassa kalanpyydyksissä, rantakivillä, laitureissa ja veneiden vesirajassa.
– Kaikki limoittuu nopeammin, Puro-Tahvanainen summaa.
Erityisesti Ivalojoki reagoi rajusti sateiden kasvuun.
Niin pitkä kuin joki onkin, se on myös vähäjärvinen. Sadekaudella Ivalojoen virtaama voi moninkertaistua yhden vuorokauden aikana, mikä näkyy nopeasti järvellä.
Rajuin tulvamuisto on ajalta, jolloin Inarijärvi oli vielä säännöstelemätön.
Kesällä 1932 satoi useita viikkoja. Lehtitietojen mukaan se nosti järven vedenpintaa jopa kaksi metriä.
Vesi seisoi Ivalojokivarren ja Veskoniemen tavallisesti tuottavilla rantapelloilla ja -niityillä vielä syksylläkin.
Järvellä tulva ajoi kalat syvällle, mikä romahdutti siika- ja taimensaaliit jopa puoleen. Heinien loppuessa kotieläimiä piti teurastaa.
Kun nekin oli syöty, talvesta tuli Inarin rannoilla pitkä ja piinaava.
Muutos haastaa säännöstelyn
Inarijärveä säännöstellään Paatsjoen voimalaitosten kautta. Niistä viisi on Venäjän ja kaksi Norjan.
Toimintaa ohjaavat valtiosopimus vuodelta 1959 ja yhdessä sovittu säännöstelykäytäntö, jonka mukaan vedenpinnan on oltava kesällä riittävän korkealla ja lähdettävä talven tultua tasaiseen laskuun niin, että pinta on alimmillaan vapun aikoihin.
Inarijärven pinta on ollut 2000-luvulla keskimäärin korkeammalla kuin 1960–1999.
Syynä ovat kesäkauden kasvaneet sademäärät, pitkittynyt syksy ja varhaistunut kevät. Myös talviaikainen sulaminen on kiihtynyt, mikä on lisännyt tulovirtaamaa järveen.
Näin vedenkorkeuden talviaikainen lasku on alkanut myöhemmin ja pysähtynyt kevään aikaistumisen myötä nopeammin. Valtiosopimuksen mukaan vedenkorkeus on laskettava 1. toukokuuta mennessä riittävän alas (118,28 mpy). Sen saavuttaminen on vaatinut joinakin talvina ohijuoksutuksia, jotka heikentävät jääpeitettä Paatsjoella.
Lapin ELYn johtavan vesitalousasiantuntijan Juha-Petri Kämäräisen mukaan ilmaston muuttuminen vaatii Inarijärven säännöstelyltä entistä parempaa ennakointia ja nopeampaa reagointia.