"Eräs lapinkävijä on kertonut, miten omassa vaimossa saattaa havaita miellyttäviä piirteitä silloin kun istuu hänen kanssaan iltanuotiolla pitkän ja rasittavan yhdessä kuljetun päivän jälkeen. Tämä on erittäin harvinainen lause lapinkirjallisuudessamme. Siinä mainitaan nainen."
Näin kirjoitti kirjailija ja runoilija Eeva Kilpi vuonna 1966 ilmestyneessä kirjassaan Lapikkaita.
Samaa mietti yli 50 vuotta myöhemmin oululainen toimittaja, tietokirjailija ja luontoihminen Jenni Räinä.
Pitkään mielessä kelluneen ajatuksen tuloksena on julkaistu Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla (Like). Kirjassaan Räinä lähtee yhdeksän erilaisen naisen kanssa luontoon kertomaan ja kuuntelemaan naisten erätarinoita.
Naiset ensimmäisenä Haltin huipulle
Erätarinoissa vapaus ja villi luonto rinnastetaan yhteen, ja sitä etsimään lähtee lähes aina mies. Eräkirjallisuutta kirjoittavat miehet miehille. Elokuvissa luontoa ja vapautta hakeva, ja usein erämaan armoille joutuva henkilö, on yhä yleensä mies.
– Se riipi ristiriitana takaraivossani, kun kuitenkin lähipiirissänikin on runsaasti luonnossa liikkuvia naisia. Jo yli puolet kansallispuistojen kävijöistä on naisia, Räinä kertoo.
Kun Räinä haastatteli Itäkairan prinsessana tunnettua Sirkka Ikosta ET-lehteen vuonna 2019, oli ajatus jo vähän hahmottunut ja kypsynyt.
– Sen keskustelun jälkeen näkökulma kirkastui, ja kun Sirkka vinkkasi Eeva Kilven Lapikkaita-romaaniin 1960-luvulta, se toi ilmiöön historiallista jatkumoa ja perspektiiviä.
Hieno tuttavuus oli myös Kaarina Kari, joka vuonna 1933 ystävättärineen kiipesi ensimmäisenä Halti-tunturin huipulle, ja kirjoitti myöhemmin siitä kirjan Haltin valloitus (1978), jossa kuvailee poluttomien taipaleiden tuomaa vapauden tunnetta.
Aikalaiset ihmettelivät ja paheksuivatkin noita "housuniekkoja", aivan uudenlaisia vaeltajanaisia.
– Helsingin Sanomien jutussa mainittiin hänestä muutamia vuosia sitten ohimennen. Kun luin lähdeaineistoa, Kaarina Kari nousi usein esille. Hän oli myös yksi Lapin hiihtomatkailun pioneereja ystävänsä Anna Lehtosen kanssa sekä hiihtolomaviikon ideoija, jonka Lauri "Tahko" Pihkala ajoi sitten sen maaliin.
Kirja rajattu kurkistus ilmiöön
Alunperin Räinän aikomuksena oli tehdä vastine miehiselle eräkirjallisuudelle, kysellä erätarinoita naisilta. Keskustelussa kustannustoimittajan kanssa alkoi kuitenkin muodostua ajatus reissukirjasta. Lähdettäisiin oikeasti luontoon ja mukana olisi Räinän kertojanääni.
Ajatus alkoi tuntua luontevalta. Luonnossa liikkumista valotettaisiin naisten tarinoiden kautta mahdollisimman monelta kantilta.
Räinä halusi mukaan ainakin metsästäjän, kalastajan, marjastajan, valokuvaajan ja henkilön, joka on löytänyt luonnon aikuisiässä.
– Lopulta oli aivan jäätävä runsaudenpula. Kirja on rajattu kurkistusikkuna ilmiöön. Se ei pyri olemaan kattava katalogi vuoden 2021 kovimmista luontopirkoista tai tähtivaeltajista, Räinä korostaa.
Luonto on vetänyt Räinää aina puoleensa. Aikaisemmin reissatessaan ulkomailla, hän oli sielläkin kiinnostuneempi lähimetsistä, puistoista ja luontokohteista kaupunkien liepeillä kuin itse kaupungeista.
– Olen myös kiinnostunut luonnon muutoksista sekä myös ihmisen vaikutuksesta ympäristöön ja ympäristön vaikutuksesta ihmiseen.
Kirja syntyikin Räinän kaipuusta luontoon. Osin halusta vastata kysymykseen, miksi metsä, suo, merenranta tai joenvarsi ovat paikkoja, jonne hän haluaa lähteä. Mitä sieltä kaipaa ja hakee?
Silti oman itsensä kirjoittaminen tarinaan tuntui välillä hyvin vaikealta. Räinällä oli olo, ettei se kiinnosta ketään. Kun kustannustoimittaja ja esilukijat vakuuttivat päinvastaista, Räinä päätti luottaa heihin.
– Tein kyllä karsintaa. Halusin, että kokemukseni kirjoittaminen tekstiin oli perusteltua, eli että se toi lisää käsiteltäviin aiheisiin.
Some täynnä luontokuvia
Jokaisen kirjassa tarinoitaan kertovan naisen läsnäololle löytyvät perusteet. Esimerkiksi Sirkka Ikonen edustaa vanhan polven vaeltajanaisia, joita löytyy myös.
Marjastajan Räinä löysi läheltä, oman hillahullun äitinsä Aunen.
Metsästäjä Salme Mustanoja oli jäänyt Räinän mieleen aikaisemmasta haastattelusta. Nykyään naismetsästäjiä ja -kalastajia on paljon, mutta kun Salme aikoinaan aloitti, nainen oli metsällä harvinaisuus. Mistä nousi niin voimakas innostus?
– Hauskaa oli, kun paljastui, että perheestä tytär oli perinyt saman innon.
Valokuvataiteilija Ritva Kovalaisen töitä Räinä oli seurannut pitkään ja piti hänen kirjoistaan. Kovalaisen näkemys luonnosta kiinnosti kovasti.
– Nyt eletään erittäin visuaalista luonnossa liikkumisen aikakautta. Instagram on täynnä luontokuvia. Oma puhelimeni pysyy repun uumenissa enkä ole kovinkaan innokas somettaja luonnossa.
Kyseessä on kuitenkin suuri ilmiö, joten Räinä halusi haastatella somessa aktiivista luontokuvaajaa.
Instagramissa huikean suosittu Eeva Mäkinen lähti mukaan ja kertoi aiheesta omasta perspektiivistään.
– Itseäni jäi mietityttämään tuo valtava kuvatulva, ja se, kuinka hyvin se meidät saavuttaa. Tämä aika kaipaa kuvanlukutaitoa. Kuten Ritva Kovalainen sanoi, helposti tulee se käsitys, että on olemassa ääretön erämaa, ja joka puolella on vanhoja metsiä, vaikka esimerkiksi vanhojen metsien määrä on päinvastoin huvennut.
Aina pitää vähän saarnata
Kulkijat-kirjan voisi luonnehtia olevan kovaa faktaa pehmeässä paketissa. Räinä myöntää, että kirjoittaminen lähti pehmeän paketin ajatuksesta.
Asiapitoisen Metsä meidän jälkeemme -kirjan jälkeen hän halusi kirjoittaa tietoa vapaammin, päästää oman äänensä valloilleen. Oli kuitenkin niin paljon akuutteja luontokysymyksiä ja -ongelmia, ettei niistä päässyt irti.
– Kirjasta välittyy huoli, mutta halusin, ettei lukukokemuksesta jäisi ahdistunut olo, vaan se herättäisi ennemminkin sisäistä pohdintaa. En halunnut saarnata – paitsi kyllä pitää aina vähän saarnata. Ei kuitenkaan 200 sivua.
Kymmenen + yksi kulkijaa
Jenni Räinä: tietokirjailija, toimittaja sekä yksi Tieto-Finlandialla palkitun Metsä meidän jälkeemme -teoksen (2019) kirjoittajista. Räinän ja valokuvaaja Vesa Rannan teos Reunalla (2017) voitti Botnia-palkinnon ja oli ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi.
Sirkka Ikonen: 80-vuotias "Itäkairan prinsessa", joka on harrastanut pitkiä vaelluksia 1970-luvulta saakka.
Eeva Mäkinen: uuden sukupolven luontokuvaaja, jolla on Instagramissa 126 000 seuraajaa.
Ritva Kovalainen: taiteilijaprofessori ja valokuvataiteilija.
Sanna Koljonen: perhokalastaja ja juristi.
Salme ja Eeva Mustanoja: metsästävät äiti ja tytär.
Liisa Louhela: yöpyi luonnossa sata yötä vuodessa.
Aune Räinä: Jenni Räinän äiti, joka on lapsesta saakka ollut intohimoinen marjastaja.
Outi Autere: eräopas ja yrittäjä, jonka koti löytyy luonnosta.
Teija Soini: Kulkijat-kirjaan kuvat ottanut valokuvaaja.
Luontovalokuvaaja Eeva Mäkinen tapasi Jenni Räinän ja hänen seuranaan olleen Liisa Louhelan ensimmäistä kertaa autiotuvassa Posion Riisitunturin laella marraskuun viimeisellä viikolla.
Kun Räinä ja Louhela illansuussa saapuivat autiotuvalle, siellä odotti jo suksilla saapunut Mäkinen.
– En tuntenut Jenniä entuudestaan, vaikka hänen kirjoitusprojektinsa olivat kyllä osaksi tuttuja. Jenni laittoi minulle sähköpostia ja kysyi, kiinnostaisiko lähteä mukaan. Kyllä kiinnosti, koska oli aihetta miettinyt paljon. Ja oli tosi hienoa tutustua Jenniin.
Riisitunturilla retkeilijät pohtivat muun muassa luontokuvien luoma illuusiota, antaako se väärän kuvan Suomen luonnon tilasta.
Kauniitkin kuvat ovat aitoja
Eeva Mäkinen on yksi Suomen tunnetuimpia luontokuvaajia ja hänen suomalaisesta luonnosta ottamillaan kuvilla on Instagramissa 126 000 seuraajaa, suurin osa ulkomailla.
Eikä ihme, kuvat ovat satumaisen kauniita, lähes epätodellisia.
Mitään henkilökohtaista kritiikkiä Mäkinen ei ole saanut kuvistaan, mutta ylipäätään luontokuvat herättävät keskustelua. Hänen mielestään pitää voida olla kaikenlaisia kuvia, kauniita ja rujompia.
Ehkä dokumentaarinen valokuvaus on vielä eri lajinsa kuin luontokuvaus, sanoo Mäkinen.
– Ottamani kuvat ovat aitoja kuvia aidossa ympäristössä, vaikka voidaan tietysti sanoa kärjistäen, että kun kääntyy, takana on avohakkuu. Ei aina ole niin. Ne ovat aitoja hetkiä ja maisemia, jotka ovat vielä jäljellä, ja suojelun ja säilyttämisen arvoisia.
Onko joku "oikea" tapa ottaa kuvia?
Liminkalaissyntyinen, pitkään etelässä asunut Mäkinen asuu nykyään Kuusamossa. Muutto pohjoiseen on muuttanut myös ajatusmaailmaa.
– Kävin aikaisemmin paljon pohjoisessa, menin kansallispuistoihin, retkeilin pari viikkoa ja välillä menin taas etelään. Kuva pohjoisesta luonnosta pysyi eräällä tavalla illuusiona.
Mäkinen on huomannut pohjoista arkea eläessään ja keskustellessaan ihmisten kanssa, että paikallisesti on huomattavissa näkemyseroja maisemien tärkeydestä.
Kenties ajatusmaailman muuttuminen tulee vaikuttamaan myös luontokuvaukseen.
Mäkinen uskoo kuitenkin, että kauniille luontokuville on paikkansa. Ei voi olla olemassa ainoaa "oikeaa" tapaa ottaa kuvia. Tai toivottavasti ei ole, hän miettii.