Mitä tehdä, kun vaellusseuralainen sairastuu tai loukkaantuu erämaassa? Onko jäätävä huolehtimaan kaverista vai lähdettävä hakemaan apua? Jos jotain ikävää tapahtuu siksi, että ei ole auttanut tarpeeksi, voiko väärä päätös viedä käräjäsaliin?
Vastuunjako luonnonolosuhteissa nousi esille talvella, kun itävaltalaismies sai tuomion törkeästä kuolemantuottamuksesta. Muiden muassa BBC kertoi tuolloin, että mies oli jättänyt huomattavasti kokemattomamman, puutteellisin varustein matkaan lähteneen naisystävänsä uupuneena vuorelle, josta nainen myöhemmin löydettiin hypotermiaan kuolleena.
Medioiden mukaan oikeus antoi päätöksessään painoarvoa sille, että mies oli naisystäväänsä huomattavasti kokeneempi kiipeilijä, minkä vuoksi tuomitun olisi pitänyt ymmärtää sekä kumppaninsa vähäisempi kokemus että olosuhteet paremmin. Lisäksi tapahtumien kulku jäi epäselväksi – eikä naisystävä ollut enää kertomassa omaa versiotaan tapahtuneesta.
Millä perusteella vastuita voidaan jälkikäteen miettiä?
”Ihan moraalisestikin ajatellen”
Lumiturvallisuusasiantuntija Antte Lauhamaa on ollut monissa pahoissa paikoissa niin työssään Lapin poliisilaitoksen vanhempana konstaapelina kuin vapaa-ajallaan muun muassa vapaalaskijana. Parikymppisenä hän oli lumivyöryssä, jossa hänen laskukaverinsa kuoli. Poliisina hän on ollut mukana useissa henkilöetsinnöissä, muun muassa Muonion Pallaksella vuodenvaiheessa 2023–2024, kun äiti ja poika kuolivat lumivyöryn alle.
Lauhamaa on tutustunut Itävallan tapaukseen vain uutisotsikoista, joten hän kommentoi asiaa yleisellä tasolla. Hän sanoo, että vaelluksilla ja yleensäkin luonnon armoilla harrastamisessa vastuullinen toiminta lähtee sekä muiden ihmisten että toimintaympäristön huomioimisesta.
– Ihan moraalisestikin ajatellen: ei kavereita voi jättää erämaahan ja lähteä itse pois. Se on yksiselitteisesti väärin.
Rikoslaissa kaverin hylkäämisessä voi olla kyse pelastustoimen laiminlyönnistä tai heitteillepanosta. Pelastustoimen laiminlyönti tarkoittaa tilannetta, jossa joku tietää toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa mutta ei – tilanteen luonne ja kohtuullisuus huomioiden – anna tai hanki tälle apua.
Heitteillepano taas tapahtuu, jos aiheuttaa toiselle avuttoman tilan tai jättää avuttomaan tilaan sellaisen henkilön, josta on velvollinen huolehtimaan.
Valmistautumista ja varautumista
Lauhamaa ei edusta haastattelussa poliisia vaan turvallisuusasiantuntijaa, eikä hän ota kantaa oikeudellisiin seikkoihin. Mitään yleispätevää, joka tilanteeseen soveltuvaa rautalankamallia ei turvallisuusasiantuntijankaan näkökulmasta ole. Lauhamaan ohje on, että pulaan joutuneelle on tarjottava apua ”järkevissä rajoissa”. Se, missä järkevyyden raja menee, on tapauskohtaista.
– Hyväksyttävä peruste voi olla se, että auttaminen olisi liian vaarallista. Jos joku putoaa koskeen, ei ketään voida velvoittaa hyppäämään perässä.
Mutta entä jos kyse on tilanteessa, jossa toinen ei pääse enää liikkeelle eikä matkapuhelinverkkoa ole? Lauhamaa painottaa, että silloin on huolehdittava, että yksin jätettävä varmasti pärjää. Esimerkiksi talvella jokaisella on oltava mukana sellaiset kamppeet, ettei odottelemaan jäävä kylmety.
Lauhamaa kannustaa huomioimaan mahdolliset ongelmatilanteet ennalta esimerkiksi juuri riittävästi vaatteita pakkaamalla. Varautumalla ja valmistautumalla voi sekä yrittää estää haavereita tapahtumasta tai vähintään parantaa mahdollisuuksia selvitä niistä kunnialla – myös juridisessa mielessä.
Jos ei vaikkapa ole varma, onko alueella matkapuhelinverkkoa, mukaan on syytä ottaa satelliittiviestintälaite hätätilanteiden varalle. Etukäteisvarautumiseen kuuluu myös 112-sovelluksen lataaminen, sillä sovellus auttaa avuntuojia löytämään perille.
Oleellista on Lauhamaan mukaan myös tutustua sää- ja tuuliennusteisiin sekä ymmärtää, etteivät olosuhteet kylällä ole samaa mitä ylempänä tunturissa. Mukaan on tärkeää ottaa riittävästi ruokaa ja ensiaputarvikkeet, ja niitä on syytä osata käyttää.
Velvollisuus auttaa koskee myös ventovieraita
Edes yksinvaeltaja ei välty vastuulta. Lauhamaa huomauttaa, että auttamisvelvollisuus ulottuu myös vieraisiin ihmisiin. Jos sattuu osumaan paikalle, jossa ventovieras on loukannut itsensä, toista on pyrittävä – jälleen järkevissä rajoissa – auttamaan.
Ohikulkijoiden tai viranomaisavun varaan laskeminen ei kuitenkaan ole vastuullista retkeilyä. Lauhamaa korostaa, että pelastajat asettavat aina itsensä vaaralle alttiiksi.
Vastuu omista valinnoista on itsellä, ja siksi niitä kannattaa tehdä järki edellä. Lauhamaa kertoo, että monesti esimerkiksi lumivyöryonnettomuuksien johtaneet virheet ovat johtuneet inhimillisistä tekijöistä, tyypillisesti tavoitteeseen lukkiutumisesta. Kun on päätetty, että pidetään kiinni tavoitteesta eli vaikkapa tunturin huipulle kapuamisesta, vaaran merkit jätetään huomiotta.
– Turvallisuus tarkoittaa, että aina mennään olosuhteiden ehdoilla. Jos päämäärään pääsy ei ole mahdollista, sitten täytyy yrittää uudelleen paremmissa oloissa.
