Olen vaeltanut eri puolilla Suomea erilaisissa kokoonpanoissa jo vuosia, mutta en koskaan yksin. Viimein kesällä 2025 minulla olisi ollut oiva tilaisuus lähteä yksin Pallakselta Hettaan reitille, joka on minulle entuudestaan tuttu.
Kulunut kesä oli ollut helteinen. Mielikuvitukseni alkoi jyllätä. Kuvittelin itseni tilanteeseen, jossa ukkoskuuro tietenkin osuisi juuri silloin kohdalle, kun olisin mahdollisimman kaukana autiotuvasta. Salamat löisivät yläpuolellani ja joutuisin kyykkimään rinkkani kanssa peloissani keskellä tunturipaljakkaa.
Aloin perääntyä. En lähtenytkään kauan kaivatulle yksinvaellukselle.
En ollut yksin epäröinnissäni. Vilkaisu sosiaalisen median retkeilyryhmien keskusteluihin osoitti, että yksinvaellukselle lähteminen tuotti vaikeuksia monille muillekin. Yksin kulkemisessa pelättiin ainakin kolmea asiaa: ukkosta, villieläimiä ja ennen kaikkea toisia ihmisiä, joista useimmiten mainitaan nuotiopaikalla tai autiotuvassa metelöivät ja päihtyneet henkilöt.
Toisen ihmisen pelko olisi voinut helposti ottaa vallan itsessänikin. Sosiaalinen media oli ruokkinut epävarmuuttani syöttämällä kuvavirtaani useita tarinoita, joissa naisretkeilijät ympäri maailman olivat videoineet heitä ahdistelevia miehiä. Videot olivat kuitenkin enimmäkseen turistikohteista.
Täytyy myöntää, että ajatus nuotiolla meluavasta juopporemmistä jäyti ukkosen pelon lisäksi hieman takaraivossani, mutta toistaiseksi en ollut törmännyt vaelluksillani vastaavaan.
Peikot Kolin vaaroilla
Hetta-Pallaksen peruuntuminen harmitti siinä määrin, että pidin itselleni puhuttelun.
Muistutin itselleni, että monesti mielikuvitus pääsee valloilleen ja kun on perillä kohteessa, ymmärtää, että on sortunut liioitteluun.
Muinaisessa Roomassa elänyt stoalainen filosofi Seneca sen sanoi: "Meitä pelottavia asioita on enemmän kuin meitä vahingoittavia asioita, ja useammin kärsimme mielikuviemme kuin itse asioiden takia."
Toisaalta, jos kuuntelisin pelon ääntä, elämänpiirini rajautuisi ikävästi.
Nämä ajatukset mielessäni ryhdistäydyin ja päätin lähteä jonnekin, oli mikä oli. Uudeksi kohteekseni otin Kolin kansallispuiston ja siellä 38 kilometrin pituisen Herajärven pohjoisen kierroksen. Reitti on suhteellisen lyhyt, mutta mäkinen, ja kuntoilu houkutteli.
Kolin kansallispuisto rajautuu teihin ja asutusta on siellä täällä, joten apukin olisi lähellä, jos verrataan pohjoisen erämaihin. Koska valitsin Kolin, usean päivän vaellus Lapissa typistyi muutaman päivän retkeen, mutta en antanut sen häiritä.
Reitille lähdin ilman kiveen hakattua suunnitelmaa yöpymispaikasta. Tiesin kuitenkin, että ensimmäisenä päivänä halusin kävellä koko päivän omassa tahdissani, kun se kerrankin oli mahdollista. En ollut aikataulujen tai sosiaalisten paineiden orja.
Lähdin liikkeelle Kolin kylältä kohti Ukko-Kolia. Polun varrella ihailin hetken Mattilan punaruskeaa taloa, joka oli 1750-luvulla yksi ensimmäisiä tiloja kaskiviljelystä elävällä Kolilla.
Kyltit polulla kertoivat, että asutus tuli Kolille melko myöhään, sillä ihmiset pelkäsivät synkkiä vaaroja ja niillä asustavia peikkoja ja henkiolentoja. Huhuttiin, että Kolin metsissä piileskeli ”vain sotaväen ottoa pakoilleita karkulaisia ja muuta joutoväkeä”.
Pelätty on siis ennenkin, kohteet vain vaihtuvat. Välillä unohtuu, että pelko ei ole pelkästään huono asia, vaan luonnollinen osa ihmistä. Se on ikiaikainen tunne, jonka tehtävä on ollut suojella jo esivanhempiamme kaikissa vaaroissa, joita he kohtasivat. Jos ei reagoi pelkoon, hälytysmerkit voivat mennä ohi, jolloin toimii tyhmänrohkeasti.
En ollut huolissani Kolin vaarojen peikoista. Sen sijaan kohtasin mielen peikkoja, noita yksinretkeilyn kiusankappaleita.
Hirvikärpästen hyökkäys
Heti Ukko-Kolin luontokeskuksen jälkeen polku nousi Kolin kansallispuiston maisemareitille, jonka varrella sijaitsevat alueen korkeimmat huiput, Ukko-Koli, Akka-Koli ja Paha-Koli.
Reitillä oli monia päiväretkeilijöitä, jotka kiipeilivät kallioilla katselemassa alhaalla sinisenä siintävää Pielistä, Suomen neljänneksi suurinta järveä. Ihmiset olivat tulleet vaaroille ihailemaan tunnettua kansallismaisemaa, mutta minulla oli vielä monta vaaraa edessäni, joten jatkoin pikaisesti matkaani.
Ensimmäiset kymmenen kilometriä kävelin kevein jaloin, mutta sen jälkeen jalat alkoivat painaa. En ollut syönyt lounasta tarpeeksi ajoissa, ja mieleni alkoi tummentua. Perusvirhe.
Tarvoin kärttyisenä kohti Ryläyksen kotaa ja nuotiopaikkaa, jossa pysähdyin syömään eväsleipiä. En saanut aterioida rauhassa, sillä iholla tuntui koko ajan vilistävän jotain. Sitten tunsin varmasti, kuinka hiuksiini sujahti ötökkä. Nappasin hirvikärpäsen pois korvastani.
Kuvittelin, kuinka tästä eteenpäin taistelisin hirvikärpästen kanssa. Ne ujuttautuisivat hiuksiin ja pysyisivät siellä jopa päiväkausia. Tosiasiassa huomasin myöhemmin, että hirvikärpäsiä oli vain Ryläyksellä.
Vahinko oli jo kuitenkin ehtinyt tapahtua. Olin huomaamattani kompastunut henkiseen kuoppaan, josta oli vaikea päästä pois. Mieli tuntui valuttavan patoutunutta kuonaa, joka ilmeni ärsytyksenä. Harmistuin aina, kun polku laskeutui vaaralta sekametsään, koska silloin hyttyset hyökkäsivät inisemään korvan juureen.
En ollut päässyt eroon jännittyneestä olotilasta, joka oli vaivannut minua jo ennen retkeä. Sain sen sijaan joka kerta sätkyn, kun jaloistani lensi pelästynyt lintu kohti metsänlaitaa.
Kummallista kyllä, suositussa kansallispuistossa ei tullut juuri ketään vastaan. Normaalisti pidän sitä tervetulleena asiana, mutta vaikeiden tunteiden keskellä tunsin itseni yksinäiseksi.
En ymmärtänyt itseäni, koska minähän olin halunnut olla yksin.
Ruosteenpunainen kuu
Olotilani helpottui hetkeksi Sammakkovaaralla, sillä sieltä näki kauas. Makailin palleroporojäkälien reunustamalla kalliolla taivasta katsoen ja muistutin itseäni siitä, että kärttyinen olo menee ohitse. En voinut loihtia itselleni iloista mieltä sormia napsauttamalla, vaan tätä piti nyt sietää hetki.
Kello oli seitsemän illalla, kun saavuin Kiviniemen luontotilalle, jonne päätin jäädä yöksi. Tarjolla oli aittamajoitusta, joka osoittautui niin houkuttelevaksi, että jätin teltan pystyttämisen sikseen ja menin sumeilematta sieltä, mistä aita oli matalin.
Söin retki-illalliseni ja ojentauduin aitan sängylle lepuuttamaan jalkojani, jotka olivat työskennelleet vajaan 20 kilometrin verran sinä päivänä. Ennen nukkumista vilkaisin sattumalta ulos.
Iso, ruosteenpunainen kuu oli noussut kuusien ylle järven laidalla. Tyynen veden pinnasta heijastui kuun silta. Jätin aitan mukavan sängyn sikseen ja kävelin laiturille istumaan yöhön, joka alkoi taittua samettiseksi pimeydeksi.
Nyt yksinäisyys ja hiljaisuus ympärillä tuntui paremmalta kuin aiemmin päivällä. Oli jollain tapaa helpottavaa, että minun ei tarvinnut kehua kuutamon upeutta kenellekään, eikä ylipäätään selostaa tuntojani. Hetkessä ei ollut mitään, mikä katkaisisi ajatukseni, vaan saatoin antaa niiden virrata vapaasti.
Talletin ruosteenpunaisen kuun elokuun yössä muistini lokeroon yhtenä upeimmista luonnonilmiöistä, jota olin koskaan nähnyt.
Aikaa yksityiskohdille
Seuraavana päivänä jatkoin matkaani vetolautalla yli Sikosalmen kohti Lakkalan tilaa. Huomasin jonkin muuttuneen, sillä olo tuntui valoisammalta ja vapautuneemmalta.
Keräsin mustikoita polun varrelta ja havaitsin ympäristössäni kaikkea pientä kivaa, kuten keisarinviitan, joka lensi ohdakkeen kukasta toiseen Lakkalan lammaspaimentilalla.
Koska retkisuunnitelmani oli vapaa, mietin, jäisinkö toiseksi yöksi Herajärven pohjoiselle kierrokselle. Mahdollisia telttapaikkoja oli vain muutama, eikä telttailualueiden ulkopuolella saanut yöpyä, sillä reitti kohti Ukko-Kolia kulki kansallispuiston alueella. Jalat tuntuivat toimivan hyvin, joten päätin kävellä takaisin Kolin kylälle.
Matkalla takaisin tulin Pitkälammelle, joka nimensä mukaisesti oli hyvin pitkä lampi. Lampea lähestyessäni olin kuullut naukaisevan äänen, jonka havaitsin kuuluvan hiirihaukalle. Se liiteli rannan suuntaisesti ja katosi lammen toiseen päähän.
Kun seurasin hiirihaukan liikkeitä, samaan aikaan lammelle saapui kolme miestä, jotka olivat keskittyneet juttelemaan keskenään, eivätkä nähneet hiirihaukkaa. Minullekin olisi varmasti käynyt niin, jos olisin ollut jonkun seurassa.
Juuri siinä hetkessä tunsin todistavani yksinretkeilyn parhaita puolia. Keskustelut ystävien kanssa ovat arvokkaita, mutta seurassa on joskus vaikea uppoutua luontoon.
Yksinretkeilyn palkinto
Kokeileva yksinretkeni huipentui Mäkrävaaralle, jossa taiteilijat jo sata vuotta sitten ymmärsivät katsovansa ainutlaatuisen hienoa vaaramaisemaa. Polut risteilivät vaaralla niin monimutkaisesti, että päädyin sattumalta kallioille, jonka äärellä sydämeni tuntui vajoavan.
Herajärven reitillä oli ollut maisemia, mutta Mäkrässä oli jotain erityistä, majesteetillista suorastaan. Metsän vihreys kehysti Pielisen sinistä äärettömyyttä, ja samalla sen tyynestä pinnasta heijastuivat pilven kuvat. Parempaa päätöstä retkelle ei voinut toivoa.
Jälkikäteen mietin yksinretkeilyni antia. Retki kesti vain muutaman päivän, joten en ehtinyt kokemaan suurta yksinolon hurmosta, mutta se oli hyvä harjoitus.
Ensimmäisenä päivänä koin vieroitusoireita vaelluskaverista, jolle olisin voinut purkaa tuntojani. Sitten ymmärsin olleeni liian hätäinen. Vaikeista tunteista hankkiutuisi mieluiten heti eroon, mutta niiden pitää vain antaa virrata ohi. Kun selvisin siitä, yksinolo tuntui mahtavalta. Olin yksin, mutta en yksinäinen.
Miksi itseään ylipäätään pitäisi koetella yksinretkeilyllä tai missään? Sosiologi Margee Kerrin mukaan esivanhempamme, jotka peloistaan huolimatta lähtivät metsälle tai etsimään uusia asuinseutuja, saivat uskalluksestaan palkinnon, selviytymisen.
Myös me nykyihmiset haluamme seikkailuja ja uusia haasteita, koska sellainen kasvattaa hallinnan tunnetta ja luottamusta omiin kykyihin. Pienetkin askeleet yli omien rajojen voivat olla hyvästä.
Ajatus on helppo allekirjoittaa.
Herajärven kierros Kolilla
Herajärven kierroksen voi jakaa kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen. Pohjoinen lenkki on noin 38 kilometriä pitkä. Se menee osin Kolin kansallispuistossa.
Pohjoisen kierroksen voi aloittaa esimerkiksi luontokeskus Ukosta, josta kannattaa kysyä ajankohtainen vedenoton tilanne. Karttaan saattaa olla merkittynä vesipaikka, josta ei kuitenkaan voi ottaa vettä.
Maastossa on paljon korkeuseroja ja reitti on paikoin kivinen. Vesistöt ylitetään joko siltaa pitkin kävelemällä tai vetolautalla.
Komeimpia näköaloja on Ukko-, Akka- ja Paha-Kolin lisäksi Mäkrävaaralla ja Jauholanvaaralla. Tämän lisäksi nähtävyyksiä ovat ahot, vanhat hirsirakennukset, kiviputous Ryläyksellä ja Pirunkirkko, joka on 33 metrin pituinen luola Kolin rantatien läheisyydessä.
