Emma Kaa­si­sen nöyrä avaus keräsi ka­sa­päin vas­tauk­sia – Jos yk­sin­ret­kei­ly ai­kui­se­na jän­nit­tää, apuun voi rientää vaikka ret­ki­kum­mi

Näin aloitti viestinsä vantaalainen Emma Kaasinen Facebookin Vaellusseuraa-ryhmässä elokuussa.

Sosiaaliselle medialle epätavalliseen tapaan viestin vastaanotto oli yltiöpositiivinen. Siihen tuli kasapäin vastauksia, joissa tarjottiin retkiseuraa sekä vinkkejä kursseista, joilla taitoja voisi opetella.

Kaasisen yksityisviestipostilaatikko pullisteli liitoksistaan.

– Vastaanotto oli häikäisevän ihana, hän sanoo.

– Minua jännitti laittaa ilmoitusta, sillä (sosiaalisen median) keskustelu tuntuu kärkkäältä ja odotin, että aloittelijaa tullaan ojentamaan.

Kaasinen kertoo kiinnittäneensä huomiota siihen, mihin sävyyn postauksensa kirjoittaa. Hän halusi lähestyä kanssaretkeilijöitä nöyrin, oppimishaluisin ja ystävällisin mielin eikä olettaa automaattisesti, että kukaan haluaisi aloittelijaa mukaansa.

Yö yksin metsässä on monelle suurin este

Kaasinen ei ole ainoa, jota retkeily ja vaeltaminen kiinnostavat mutta josta tuntuu, etteivät taidot vielä riitä.

Helsinkiläinen kokenut retkeilijä Laura-Ilona Kotilainen on nimennyt itsensä retkikummiksi. Hän ottaa mielellään alkuinnostuksen vallassa olevia kummitettavia mukaansa muutaman kerran vuodessa.

Jaettuja bensakuluja kummempaa maksua hän ei tekemisistään ota, sillä kyse on vapaaehtoistyöstä.

– Kyse ei ole eräoppaan tai vaellusoppaan palvelusta, Kotilainen sanoo ja korostaa, että tarjoaa sellaista apua, mikä ei vie retkeilykursseja tai ohjattuja vaelluksia tarjoavien yritysten leipää.

Hänen kummitettavillaan pitää olla jonkinlaiset retkeilyn ennakkotiedot ja taidot olemassa. Vaikka vinkkejä ja omia kokemuksiaan esimerkiksi varusteista Kotilainen jakaa kysyttäessä mielellään.

Noin kymmenen kummivuoden aikana hän on huomannut, että kokeneelle retkiseuralle on tarvetta kovin monella, jota retkeily kiinnostaa, mutta:

– En pärjää yksin tai en uskalla olla metsässä yötä yksin, Kotilainen kertoo yleisemmät pelon aiheet.

Kummi auttaa pääsemään peloista

Retkellä voi Kotilaisen mielestä olla yksin, vaikka olisi yhdessä.

Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kummi ja kummitettava lähtevät samasta pisteestä ja palaavat sovittuun aikaan samaan pisteeseen, mutta kulkevat omia polkujaan. Tai että he lähtevät samalle ympyräreitille peräjälkeen. Tai että he pitävät yhteyttä puhelimella tai videopuheluilla retken aikana. Tai että he tapaavat retkipäivän päätteeksi illalla, turisevat nuotiolla ja yöpyvät toistensa lähistöllä mutta kumpikin itsekseen.

Yö metsässä onkin monelle se yksin retkeilyn vaikein paikka.

Pimeän pelko on Kotilaisen mukaan suurin syy, miksi retkikummi on tervetullutta seuraa. Seuraavaksi eniten jännittävät metsän eläimet.

Musiikinopettajana työskentelevä ja myös lähihoitajan koulutuksen saanut Kotilainen puhuu pelon anatomiasta.

– Mitä enemmän pelolle antaa valtaa, sitä enemmän alkaa pelätä, hän sanoo.

Pelkojen taklaamiseen hänellä on lukuisia keinoja. Eniten on tuntunut auttavan se, että ihminen saa sanoa ääneen, mikä pelottaa – ja vaikka kuinka monta kertaa.

– Sitten voimme puida, miksi se pelottaa.

Joillakin pelkoon auttavat faktat, kuten se tieto, että yleensä metsän pedot väistävät ihmistä tai se, että susi ei tiettävästi ole tappanut ihmistä Suomessa sitten 1880-luvun.

Kotilainen arvelee, että metsäympäristö voi pelottaa pimeällä, koska kaikki on uutta. Siksi hän pimeää aristelevan kummitettavan kanssa tutkii yöpymispaikan ja kuuntelee sen ääniä jo valoisaan aikaan. Silloin toista vasten nariseva puu, laavulla rapisteleva hiiri tai pakkasen pauke ei pääse yllättämään.

Jotakin auttaa, että pieni valo on päällä läpi yön ja toista se, että nukutaan riippumatoissa vierekkäin ja vaikka käsi kädessä. Kolmatta helpottaa tieto, että kummin voi tarvittaessa herättää vessareissulle kaveriksi.

Kotilainen muistuttaa, että koska kyse on vapaaehtoistyöstä, kukin kummi voi vetää omat rajansa sellaisiksi kuin haluaa. Kummi voi esimerkiksi sopia, että yö on omaa aikaa ja silloin kaverin tulee pärjätä yksin.

Testikerta lähellä ennen pitkää retkeä

Retkiseuraa etsinyt Emma Kaasinen on tottunut liikkumaan luonnossa sienestämässä sekä merkityillä reiteillä esimerkiksi Nuuksion ja Sipoonkorven kansallispuistoissa. Häntä jännittävät merkittyjen polkujen ulkopuolelle meneminen ja eksyminen.

Muutama vuosi sitten Kaasinen kävi Ulkoilma Akatemian retkeilyn peruskurssin. Hyödyllisellä kurssilla hän oppi monenlaisia perustaitoja, mutta suunnistamisesta hän janosi lisää tietoa.

Viime jahtikaudella Kaasinen pääsi lyöttäytymään metsästysporukan ajomiehen mukaan ja oppia karttui.

Suunnistus- ja leiriytymistaitoista retkiseuraa etsiessään Kaasinen sai postilaatikkoonsa sekä pitkiä ja perusteellisia esittäytymistekstejä että ehdotuksia retkistä tiettyyn aikaan ja tiettyyn paikkaan, joihin hän olisi voinut lähteä mukaan.

Esimerkiksi Norjan-vaelluksen hän päätti kuitenkin jättää väliin, sillä piti sitä itselleen tässä vaiheessa liian vaativana, hyvästä fyysisestä kunnostaan huolimatta.

– Retkeilijänä ja vaeltajana olen aloittelija. Olin kuitenkin otettu, että sellaista tarjottiin.

Kaasinen kävi keskusteluja usean henkilön kanssa. Joskus yhteydenpito hiipui käytännön syihin, kuten liian pitkään välimatkaan.

Sellaiset viestit hän skippasi, joiden sävy sai varoituskellot kilkattamaan.

– Ei saisi hirveän naiivikaan olla, Kaasinen pohtii yksin retkiseuraa etsivänä naisena.

Ajatukset napsahtivat parhaiten yksiin suunnilleen samanikäisen naisen kanssa, jonka elämäntilannekin on samankaltainen. Hänen kanssaan Kaasinen sopi alkajaisiksi päiväretken lähelle, jotta kumpikin voisi aistia, miten henkilökemiat toimivat.

Jos kaikki menisi parhain päin, voisi suunnitella pitempää yhteistä reissua. Kaasisen sairastumisen takia kokeiluretken ajankohta siirtyi, joten se on toistaiseksi tekemättä.

Mikäli toimintatapa tuntuu onnistuneelta, Kaasinen saattaa lähteä tutustumaan myös eri ihmisiin ja muihin alueisiin. Hänen tavoitteenaan on sekä löytää ihmisiä, joiden kanssa voi matalalla kynnyksellä lähteä yhdessä retkille, että oppia pärjäämään yksin.

Kummitettavan onnistuminen on kummin paras palkinto

Aina ei Laura-Ilona Kotilaisen kummius ole sujunut toivotunlaisesti. Sellaisiakin ihmisiä ja retkiä on ollut, että on pitänyt lähteä kesken kaiken takaisin kotiin.

– Kotiin voidaan myös aina lähteä, jos reissu tuntuukin kummitettavasta vielä liian pelottavalta. Pakko ei ole luonnossa olla, Kotilanen korostaa.

Siksi hänen mielestään on parempi aloittaa yhdestä yöstä lähellä kuin kolmesta yöstä kaukana, ja mieluummin kesäaikaan kuin pakkasella pilkkopimeässä.

Nykyisin hän pyrkii tapaamiseen, videotapaamiseen tai vähintäänkin ääniviestien vaihtamiseen ennen retkeä, jolloin henkilökemiat tulevat testattua paremmin kuin pelkästään viestejä kirjoittamalla.

– On ollut muutakin kuin retkiseuraa hakevia, Kotilainen kertoo saamistaan yhteydenotoista.

Ihanteellinen retkikummitettava on Kotilaisen mielestä sellainen, joka on oikeasti innostunut asiasta.

– Haluaa, muttei uskalla. Eikä välttämättä edes tiedä, miksi ei uskalla, hän kuvailee.

Retkikummeja mahtuisi tähän maahan lisääkin, se on Kotilaisen mielestä selvää. Kollegoista hän ei ole kuullut, mutta toivoo, että sellaisia olisi olemassa – tai tulisi lisää.

– Se antaa valtavasti kummallekin, hän perustelee.

Hänelle itselleen tulee hyvä mieli onnistumisten näkemisestä. Onnistuminen tarkoittaa sitä, että kummitettava rohkaistuu retkeilemään niin kuin itse haluaa; uskaltaa vaikka hypätä junaan ja lähteä viikoksi pohjoiseen vaeltamaan, kun on kummin kanssa huomannut, että pärjää.

Toisaalta Kotilaista kiinnostaa ihmisen toiminta: mikä saa toimimaan milläkin tavalla ja miksi. Matkakulujen puoliksi pistäminen ei haittaa sekään. Ja neljänneksi:

– Jokainen voi auttaa ihmisiä jollakin tavalla. Tämä nyt on minulle helppo tapa.