Jos on todistanut jäätiköiden sulamista Alaskassa, kärsinyt hirmuhelteistä Lapissa ja nähnyt liikaturismin vaikutukset Barcelonassa, saattaa vaipua epätoivoon.
Surra ja lamaantua.
Oulussa kasvanut Emilia Luiro ei.
Raskaista asioista puhuttaessakin hän muistaa hymyillä. Ehkä se tulee selkärangasta tai lappilaisista juurista.
Myös puheenparsi on toiveikasta, vaikka puheenaiheet liikkuvat arktisessa turvallisuudessa, ilmastonmuutoksen seurauksissa ja poliittisen päätöksenteon hitaudessa.
– Joku sanoi joskus hyvin, että ei kannata yliarvioida sitä muutosta, jonka voi tehdä neljässä vuodessa, mutta ei kannata aliarvioida sitä muutosta, joka tapahtuu kymmenessä vuodessa, Luiro, 23, sanoo.
Hän väläyttää esimerkkinä puhdasta energiaa, joka otti Suomessa suuren harppauksen kymmenessä vuodessa.
Oikeudenmukaisuuden puolesta
Viime vuosina ilmastonmuutoksen vastainen vaikuttamistyö on ollut yksi Luiron elämää hallitsevista teemoista.
Hän kuuluu Nuorten Agenda 2030 -ryhmään, joka työskentelee kestävän kehityksen tavoitteiden puolesta. Ryhmä toimii pääministerin johtaman kestävän kehityksen toimikunnan alaisuudessa.
Tänä kesänä tie on vienyt ilmastoasioiden merkeissä Lappiin ja Alaskaan.
Juhannuksen jälkeen Kittilässä järjestetty WWF:n nuorten vaikuttajien tapaaminen kokosi yhteen 18–35-vuotiaita nuoria Euroopasta ja arktisilta alueilta.
Euroopan unionin rahoittama ohjelma keskittyi nuorten välisiin keskusteluihin arktisten alueiden ympäristö- ja ilmasto-ongelmista. Nuoret tapasivat myös Euroopan komission jäseniä.
Heinä- ja elokuun vaihteessa Luiro matkusti Alaskaan.
Anchoragessa järjestettyyn arktisen alueen huippukokoukseen osallistui poliittisia päätöksentekijöitä, diplomaatteja ja alkuperäiskansojen edustajia.
Kolmepäiväinen konferenssi keskittyi arktiseen turvallisuuteen ja globaaliin poliittiseen tilanteeseen.
Luirolle antoisimpia olivat henkilökohtaiset keskustelut muiden nuorien sekä poliitikkojen kanssa. Erityisesti keskustelu Islannin entisen pääministeri Katrín Jakobsdóttirin kanssa jäi Luirolle vahvasti mieleen.
– Kun katsoin vieressäni istuvia taitavia ihmisiä, mietin, että kyllä me ollaan aika turvassa, kun on näin paljon ihmisiä, jotka tekevät töitä saman asian puolesta. Se tuo toivoa, hän sanoo.
Luiro aloitti järjestötyöt Oulun nuorisovaltuustosta. Hän toimi valtuuston varapuheenjohtajana vuonna 2021. Samana vuonna hän pyrki Oulun kaupunginvaltuustoon kokoomuksen riveissä, mutta ei tullut 111 äänellä valituksi.
Aluksi sydämen asiana olivat tasa-arvoteemat.
– Mulla on aina ollut tosi vahva oikeudenmukaisuuskäsitys, hän toteaa.
Luonto- ja ympäristöaiheet olivat luonnollinen jatkumo Kemijärvellä syntyneelle Luirolle. Hän kuvailee luontoa tärkeäksi osaksi identiteettiään.
Viimeinen sysäys ilmastotyöhön oli ilmastonmuutoksen vaikutuksien näkeminen omin silmin. Vanhempien kotiseuduilla Savukoskella ja Kemijärvellä kova helle oli yksinkertaisesti luonnotonta.
– Käännekohta oli siinä vaiheessa, kun tajusin, kuinka kusessa me ollaan tämän ilmastonmuutoksen kanssa.
Eivätkä ilmastoteemat ole erillisiä tasa-arvosta, Luiro muistuttaa.
– Me ollaan tosi hyvässä asemassa Suomessa, vaikka arktisella alueella muutokset näkyvätkin dramaattisesti, hän sanoo.
Pönötys muuttaa maailman
Rennosti nahkatakkiin ja keltaiseen villapaitaan pukeutuneesta Luirosta ei välttämättä heti uskoisi, että hän on valinnut muuttaa maailmaa dialogien ja seminaarien kautta.
Luiroa on yritetty houkutella mukaan esimerkiksi Elokapinaan.
– Ajattelen, että vaikuttaminen on vaikuttavinta silloin kun sitä tehdään monissa eri kanavissa, ja mä teen sitä pönötyksen kautta. Kansalaistottelemattomuus on todella vaikuttavaa, mutta muitakin keinoja tarvitaan, hän miettii.
Ehkä kyse on myös luonteesta.
Siellä, missä moni näkisi pitkäveteistä byrokratiaa ja turhaa sanahelinää, Luiro näkee antoisaa keskustelua ja mahdollisimman informoituja päätöksiä.
– Näen politiikan ja muun ilmastotyön niin, että mä yksin en voisi tehdä hyvää päätöstä, mutta sitten kun mä olen kuullut eri ihmisiä ja tehnyt sen päätöksen kymmenen muun ihmisen kanssa, joilla on kaikilla eri tausta, se päätös on paljon fiksumpi.
Nuoruuden optimismia, joku saattaisi ajatella.
Ja sitä Luiro onkin, nuori. Samassa keskustelupöydässä poliitikkojen ja diplomaattien kanssa istuminen on välillä saanut huijarisyndrooman nostamaan päätään.
– Mutta sitten mulle on sanottu, että tulee toiveikkaampi olo tulevaisuudesta, kun meillä on näin fiksuja nuoria.
Kenties nuoruuden optimismi on juuri se, mitä tarvitaan.
Ei pelkkää hymyä
Vaikka Luiron puhe on höystetty toiveikkuudella, pysyvät realiteetit tiukasti mielessä. Ajoittain lauseet ovat jopa synkkiä.
– Me ollaan tavallaan tuomittuja jo, koska me ollaan niin pitkällä tässä.
Välillä tuloksettomuus turhauttaa Luiroa.
– Ei niinkään muutoksen nopeuden suhteen, vaan sen, onko muutos edes oikean suuntaista. Totta kai muutosta haluaisi saada aikaan myös nopeammin, mutta maailma toimii miten toimii.
Luirolta ei heru kehuja nykyisen hallituksen ilmastotoimille.
Hallitus esimerkiksi suunnitteli neljän eri tiedepaneelin, eli ilmasto-, luonto- ja kestävyyspaneelin sekä metsäbiotalouden tiedepaneelin, yhdistämistä yhdeksi paneeliksi. Ehdotus herätti vahvaa vastustusta eri tahoilta, eikä lopullista päätöstä ole tehty.
Välillä jaksaminen on koetuksella.
Ehkä siksi, että Luiro vaikuttaa haalivan uusia projekteja jatkuvasti. Viime syksynä hän oli vaihdossa Barcelonassa, keväällä kirjoitti kandia kansainvälisistä ilmastosopimuksista ja ohessa osallistui Nuorten agendan toimintaan.
Kesä on vierähtänyt seminaarien ja dialogien parissa. Nyt hän kirjoittaa hakemusta jo uuteen tapahtumaan.
Rankinta on kuitenkin pään sisällä.
Ilmastonmuutoksesta ei saa kahvitaukoja tai lomia, vaan maailmantilanne on mielessä kellon ympäri.
– Se vaikuttaa mielenterveyteen. Esimerkiksi Alaskassa kun näimme, miten jäätiköt olivat sulaneet, niin se iski päin kasvoja. Se on suru, mitä siinä käsittelee.
Hallitsevia tunteita ovat myös oma riittämättömyys ja syyllisyys.
Luiro ei mielellään lennä, mutta Alaskaan matkustaessa se oli käytännössä pakollista. Syyllisyydentunteista hän avautui sosiaalisessa mediassaan.
– Mielestäni on hyvä, että ihmiset kokevat syyllisyyttä niistä asioista, joita he tekevät kestämättömästi, koska ne on vakavia asioita ja niillä on vakavia seurauksia. Puhun syyllisyydestä, koska haluan näyttää, että en ole sen yläpuolella, hän sanoo.
Vaikka Luiro korostaa yksilön vastuuta kulutuspäätöksissä, hän uskoo, että ilmastonmuutoksen torjumisen tulisi lähteä rakenteista.
– Rakennetasolta sysätään liikaa vastuuta yksilölle. Näin sen ei pitäisi olla. Poliittisten päätösten tulisi olla niin kestäviä, että yksilön ei tarvitsisi miettiä jokaista kulutuspäästöstään.
Esimerkiksi lentämisen tukia tulisi Luiron mielestä vähentää.
Jotta huolet eivät valtaisi koko elämää, on todellisuutta päästävä ajoittain pakoon.
Hengähdystaukoja saadakseen Luiro sulkee sosiaalisen median ja ryntää luontoon. Mieluiten Lappiin, mutta arkena on tyydyttävä nykyisen kotikaupungin Helsingin metsiin.
Sinne hän ei aio jäädä.
Mieluummin hän muuttaa vaikka Kemijärvelle.