Kät­kee­kö kangas satoja hau­to­ja?

Multakerrokseen jääneet jäljet herättävät kysymyksen, olisiko kyse ollut kuolemanjälkeisestä rituaalista?

On täysin varmaa, että ihminen on kaivanut säännöllisen muotoisen kuopan joskus yli kuusi tuhatta vuotta sitten. Ei ole aukottomasti todistettu, että kuoppa on hauta, mutta mikä muukaan se voisi olla.

Varmaa on sekin, että peitetyn kuopan toinen pää on kaivettu uudestaan esiin. Sitten uusi pienempi kuoppakin on peitetty. Sen jälkeen päällä on poltettu kokko.

Jäljet ovat löytyneet Tainiaro-nimiseltä metsäkankaalta Simojoen varresta. Ne saavat arkeologi Aki Hakosen miettimään, olisiko paikalla kaivettu pääkallo haudasta ja sitten poltettu päällä rituaalisesti kokko.

Ruotsista on samalta ajanjaksolta merkkejä, että hautapaikkojen lähistöllä olisi laitettu seipäisiin ihmisten päitä.

– Nyt tietysti oletetaan, että se on hauta, Hakonen huomauttaa, kuten haastattelussa moneen kertaan.

Aki Hakonen on Oulun yliopiston tutkijatohtori. Joulukuun ensimmäinen päivä arkeologiaan erikoistunut brittiläinen tiedelehti Antiquity julkaisi Hakosen ja työryhmän artikkelin, jonka myötä muodostuu ensimmäistä kertaa julkaistu kokonaiskuva aivan poikkeuksellisesta arkeologisesta kohteesta.

Tainiarolta on löytynyt valtava määrä kiviesineitä, mutta poikkeuksellisen paikasta tekevät kuopat, jotka vaikuttaisivat olevan hautoja. Näyttää vahvasti siltä, että hautoja on yhteensä jopa satoja.

Pohjoismaiden suurin kivikauden hautausmaa löytyy siis ilmeisesti Simosta.

Arkeologilta pääsi oho

Tainiaro on noin parin hehtaarin kokoinen metsäkangas Ranuantien ja Simojoen välisellä kaistaleella. Kivikauden asuinpaikaksi kolkka on tiedetty pitkään. Ensimmäiset kiviesineet löydettiin jo 1950-luvulla pieneltä soranottopaikalta.

Nyt julkaistun artikkelin päälähteenä on reilut 30 vuotta sitten tehtyjen kaivausten aineisto. Silloin tunnistettiin nelisenkymmentä haudoiksi oletettua kuoppaa.

– Kun löydetyt haudat asettaa kartalle huomaa, että oho, Hakonen sanoo.

Alkujaan kankaalla tehtiin noin 50 metrin välein kolme eri kaivausaluetta, ja joka kerralla osuttiin haudoiksi oletettaviin kuoppiin. Hakonen itse kävi kesällä 2018 vapaaehtoisryhmän kanssa tekemässä pienen kaivauksen kokeillakseen, onnistuisiko hautojen paikantaminen geologiassa käytetyn maatutkauksen avulla.

Taas osuttiin hautaan ja kaivaminen päätettiin lopettaa.

Löydöksiä kartalla katsellessaan tulee väistämättä päätelmään, että kuoppia on moninkertaisesti enemmän kuin tunnistetut neljäkymmentä.

Oletettavasti kuopat ovat hautoja, mutta Hakonen muistuttaa, että sataprosenttista näyttöä ei ole. Vahva oletus syntyy siitä, että Tainiaron jäänteitä on verrattu liki 900:ään vahvistettuun hautaan samalta ajanjaksolta. Jäljet ovat samanlaisia.

Toisaalta, vielä hurjempaa olisi, jos kävisi ilmi, että kuopat eivät olisikaan hautoja.

– Jos ne olisivat jotain ruoantuotantokuoppia, niin minkä kokoinen yhteisö olisi valjastanut sellaiseen noin laajan alueen. Ne kysymykset olisivat aivan hillittömiä, Hakonen sanoo.

Tainiaron oletettujen hautojen määrä on huima, kun sen suhteuttaa aikaisempiin löytöihin kivikaudelta. Suomen alueelta on tähän mennessä tunnistettu varmasti 69 kivikauden hautapaikkaa ja niistä yhteensä 210 hautaa.

– Ei koko Skandinaviassa ole tuommoista, Hakonen sanoo.

Tainiaroa suurempia kivikauden kalmistoja tunnetaan esimerkiksi Latviasta ja Luoteis-Venäjältä. Lähin saman kokoluokan löytö on Äänisjärven Peurasaaresta, jossa haudat ovat noin 8 000 vuotta vanhoja.

Satoja kiloja esinelöytöjä

Alkutalven pakkasten kovettama sammalmatto rapsahtelee talvikengän alla, mutta sen alla on hietikko, joka oli askelten alusta tuhansia vuosia sitten. Se on näyttänyt suurin piirtein samalta kuin nykyajan hiekkaranta, jonka kymmenet kesänviettäjät ovat kävellessään myllertäneet.

Simojoki siintää alhaalla puitten takaa kymmenien metrien päässä. Kivikaudella tasanne on ollut aivan veden äärellä paikassa, jossa joen alajuoksu alkaa laajeta. Merta Tainiarolta ei silloin ihan nähnyt, mutta se on ollut helposti saavutettavissa. Nyt merelle on 30 kilometriä.

6 000 vuotta sitten ilmasto on ollut lämpimämpi ja kenties kuivempikin. Lehtipuut ovat hallinneet, eikä esimerkiksi kuusi ollut vielä levinnyt Simon korkeudelle.

Koska Aki Hakonen asuu Tampereella, paikallisoppaaksi Tainiarolle on tullut Oulun yliopiston historian lehtori ja humanistisen tiedekunnan koulutusdekaani Matti Enbuske.

Arkeologiaakin nuorempana opiskellut Enbuske oli mukana talkoissa, kun Hakonen teki vuonna 2018 koekaivauksen Tainiarolla.

– Se ei ollut iso alue, mutta paljon tietoa saatiin, Enbuske sanoo.

Vuosikymmenien takainen soramonttu, josta ensimmäiset kiviesineet löytyivät, erottuu edelleen painaumana. Vaaleampi sammal paljastaa Enbuskelle paikan, jossa kesällä 2018 kaivettiin. Muita maanpäällisiä merkkejä kivikauden kalmistosta ei ole.

– Tämä on simolaisillekin ihan outo paikka, Enbuske sanoo.

Arkeologit ovat löytäneet Tainiarolta valtavasti todisteita kivikauden ihmisen toimista: jälkiä tulisijoista, palaneita jäänteitä eläimistä, linnuista ja kaloista, keramiikkaa.

Jotkut kuopat voisivat olla jälkiä teltan tai kodan tapaisista asumisrakenteista, mutta ei tiedetä, missä hautoja kaivaneet ihmiset ovat tarkkaan ottaen asuneet tai miten liikkuvaa elämää nämä metsästäjä-keräilijät ovat eläneet. Luonnonantimia on ollut tarjolla runsaasti.

Ylivoimaisesti eniten, yhteensä noin 300 kiloa, on löytynyt kiviesineitä ja kiven työstämisestä syntynyttä jätettä: talttoja, hakkuja, teriä. Aki Hakonen on ottanut Museoviraston säilyttämistä esineistä yli 8 000 valokuvaa, mutta löydöistä on silti kuvattu alle kymmenesosa.

Hakosen mukaan samankaltaisia hakkumaisia työkaluja on löytynyt ympäri Skandinaviaa.

Jos kyse tosiaan on satojen hautojen kalmistosta, se asettaa uuteen valoon ajatukset varhaisneoliittisen ajan yhteiskunnista pohjoisessa. Yhteisöjen kokoja on kuitenkin mahdotonta arvioida, eihän edes tarkkaan tiedetä, kuinka pitkän ajan kuluessa Tainiaron haudat olisivat syntyneet.

Ei tiedetä, keitä nämä ihmiset olivat tai mitä kieltä he puhuivat. Kivikaudella Pohjois-Suomen alueelle on tultu eri ilmansuunnista sykäyksittäin. Enbuske pohtii kankaalla kävellessään, olisiko asutus voinut jatkua yhtenäisenä läpi vuosisatojen.

– Tämä paikka ei ole varmasti ainoa. Tämä avaa mielenkiintoisia näkymiä varhaisesta pohjoisesta asutuksesta, Enbuske sanoo.

Tuhat vuotta ennen Kierikkiä

Tainiaron löydösten arvioidaan olevan peräisin niin kutsutulta varhaisneoliittiselta ajalta eli niistä kesti vielä noin tuhat vuotta Iin Kierikin tapaisten suurten kylien aikakauteen. Varhaisneoliittisella ajalla asumuksiin ei tehty Kierikin tapaisia maahan kaivettuja perustuksia, joten niistä ei ole paljon jälkiäkään.

Kierikistä löytynyttä meripihkaakaan Tainiarolla ei ole. Yhteys Baltian alueen ihmisiin ei siis ollut mitä ilmeisimmin vielä syntynyt.

Hakonen törmäsi Tainiaroon arkistossa kuutisen vuotta sitten kerätessään tietoa Perämeren alueen hautapaikoista. Hän ei silloin ollut edes ollut varsinaisesti kiinnostunut kivikaudesta.

Alkuperäisiä kesien 1984, 1989, 1990 ja 1991 kaivauksia johti arkeologi Tuija Laurén. Hänkin päätteli löytämänsä kuopat haudoiksi, mutta kokonaiskuva karttoineen jäi muodostamatta ja tulokset julkaisematta.

Hakonen sai Lauréniin yhteyden ja tämä on myös yksi nyt julkaistun artikkelin kirjoittajista.

– Siinä ympyrä sulkeutui. Kävi ilmi, että Tuija asuu täällä Tampereella kilometrin päässä minusta, Hakonen kertoo puhelimessa.

Miten lopullisen varmuuden voisi saada?

Esimerkiksi löytämällä kuopista ihmisen dna:ta, mutta muinaisdna:n tutkimusmenetelmät ovat siltä osin aivan alkutekijöissään, samoin maatutkauksen käyttö näin vaativaan arkeologiseen tutkimukseen.

Kivikauden haudoista on muualla Suomessa löydetty ihmisen hammaskiillettä, mikä myös todistaisi, että kuoppaan on laskettu vainaja.

Laajat uudet kaivaukset edellyttäisivät paljon aikaa, rahaa ja tekijöitä – ja tuhoaisivat alueen. Jonkinlainen kenttätutkimus olisi kuitenkin tarpeen.

Tarvittaisiin myös tarkempia ajoitusmenetelmiä, että selviäisi, miten pitkän ajan kuluessa Tainiaron kuopat on kaivettu. Nyt ajoituksen tarkkuus menee parissa, kolmessa vuosisadassa.

Hakonen toivoo, että arvostetussa tiedelehdessä julkaistu artikkeli voisi herättää kansainvälistä kiinnostusta ja poikia niin yhteistyökumppaneita kuin väyliä tutkimusrahoitukseenkin.

Vuoden 2018 kaivaus tehtiin nollabudjetilla. Sittemmin Hakonen on väitellyt tohtoriksi ja pystyy siten hakemaan rahoitusta omiin tutkimushankkeisiinsa.

Ammattiarkeologin elanto koostuu monesta pienestä purosta: opetusta, tietokirjaprojekti apurahalla ja yksityisen puolen arkeologiaselvityksistä.

Pyhä paikka?

Tainiaron havainnot herättävät kiehtovia kysymyksiä. Olisiko jokitörmällä sijainnut hiekkatasanne ollut pyhä paikka, jonne vainajat tuotiin pitkien matkojen takaa, Aki Hakonen miettii.

Haudoiksi oletetuista kuopista erottuu toisistaan poikkeavia hautaustapoja.

Miksi yhteen kuoppaan on aseteltu kaksi identtistä kourutalttaa? Niiden pinnassa on erikoinen porrasmainen rakenne, joka ehkä seuraavaksi olisi hiottu tasaiseksi. Tekijä on ollut taitava käsityöläinen. Olisiko hän saanut kesken jääneet esineet mukaansa hautaan?

Toiseen kuopan pohjalta löytyi jännittävä kiviasetelma, joka kuvien perusteella on selvästi liikkunut ajan myötä.

– Jos siinä oli vainaja asetettuna makaamaan selälleen, niin kivikerros olisi ollut aika tarkkaan rinnan päällä. Kun vainaja on ajan myötä mädäntynyt ja luut ovat hajonneet, kivipanos olisi tunkeutunut vainajan läpi ja asettunut sinne haudan pohjalle.