Yksin on paras

Ensimmäinen kerta oli puoliksi vahinko.

Kainuulaislähtöinen Anna Koikkalainen oli kesällä 2017 lähdössä kahdelle vaellukselle, ensin kesäkuussa ja sitten elokuussa. Jälkimmäinen reissu oli jo sovittu kaverin kanssa, mutta alkukesäksi ei löytynyt sopivaa seuraa.

Koska Koikkalainen halusi kuitenkin mennä, hän päätti lähteä yksin.

Hän puntaroi riskejä etukäteen ja minimoi ne valitsemalla mahdollisimman selkeät olosuhteet: merkityn reitin, jossa olisi tupia ja taukopaikkoja taajaan ja kulkisi taatusti myös muita ihmisiä.

Kesäkuussa hän pakkasi rinkkansa ja suuntasi Pyhä–Luoston kansallispuistoon.

Viikon vaellus osoitti Koikkalaiselle, että yksin pärjääminen oli täysin mahdollista.

– Selvisin tunturissa itseni kanssa vajaan viikon, hän sanoo.

Yksin oleminen ei tarkoita hänelle yksinäisyyttä. Päinvastoin. Yksin oleminen tarkoittaa erilaista luonnossa ja tunturissa olemista, kuin Koikkalainen on seurassa vaeltaessaan kokenut.

– Siihen tunteeseen jäin koukkuun.

Tuttuun vaeltamiseen on löytynyt ihan uusi ulottuvuus, sanoin kuvaamaton yhteyden kokemus maailmankaikkeuden kanssa.

– Yksin kulkiessa huomaan ympäröivän luonnon herkemmin. Näen, kuulen, tunnen ja keskityn paremmin.

Koikkalaiselle on ollut suuri oivallus ja elämys hellittää jatkuvasta analysoinnista.

Ja hyväksyä se, että joka yksinvaelluksella tulee tehtyä myös typeriä päätöksiä ja virheitä. Ja ymmärtää, että loogisuus ja järkeily eivät ole ainoita toimintatapoja tässä universumissa.

Kun luopuu analysoinnista, saa tilalle vapauden kokea jotain muuta.

Ensimmäisellä yksinvaelluksellaan Koikkalainen havahtui kerran juomaveden puutteeseen. Pullot olivat uhkaavasti tyhjenemässä ja ainoalta vaihtoehdolta tuntui veden sulattaminen alkukesään sinnitelleestä lumiläikästä.

Hidastahan se oli, ja työlästä. Vettä kun pitää sulattamisen lisäksi keittääkin, jotta se on varmasti juomakelpoista.

Tämän touhun lomassa Koikkalainen kohtasi ohikulkijan, joka kertoi, että ihan lähellä on kyllä puro. Jostain syystä sellainen ei ollut tullut yksinkulkijan mieleenkään.

Päähän oli lukittunut vain yksi ajatus siitä, miten vesi pitää hankkia.

Kaverin kanssa näin ei todennäköisesti olisi käynyt. Kun toinen on väsynyt, toinen ottaa vastuuta. Kun pitää pohtia ja tehdä ratkaisuja, ehtii vaihtoehtoja pallotella kaverin kanssa. Kun pitää kahlata joen yli, kumpikin varmistaa vuorollaan toisen turvallisuuden.

Taakkaa ja tehtäviä voi jakaa.

Silti Anna Koikkalainen ei ole enää valmis luopumaan yksinolon ylellisyydestä.

Yksin lähteminen tuo hänelle vapautta aivan konkreettisesti. Viikon, parin varoajalla suunnitelma on riittävä ja valmis toteutettavaksi.

Sen jälkeen edessä on sitä kaikkea, johon Koikkalainen on koukussa. Yksityinen luontokokemus ja yhteys maailmankaikkeuden kanssa. Vapaus kaikista odotuksista. Ihmisten maailmasta irtautuminen.

Läsnäolo luonnon kanssa voi syvetä jopa sille tasolle, että lajirajat alkavat liudentua ja vaeltajasta tulee osa tunturia.

– Nämä tulevat vain, kun olen yksin.

Koikkalainen tuntee tapansa. Yksi niistä on, että hän ei malttaisi pitää taukoja eikä syödä lämmintä lounasta.

Retken ulkopuolisessa todellisuudessa tämänkaltainen ongelma tuntuu hassulta. Siksi arkimaailmassa outo ajatus on herkullinen jälkipuinnille.

Koikkalainen tunnistaa, miten yksinolo selvästi vaikuttaa hänen ajatteluunsa. Kaverin kanssa tauotus ja säännöllinen syöminen on ehdottomasti helpompaa.

Hänen ratkaisunsa tähän on ollut kaksi tuhtia aamiaista: ensimmäinen heti herättyä ja toinen, kun aamutoimet on tehty ja leiri purettu päivän etenemistä varten.

Kas näin, ongelma ratkaistu!

Myös tarve jakaa hieno kokemus jonkun kanssa tulee vastaan ajoittain, mutta lopulta varsin harvoin. Mutta yksinäisyys, se on Koikkalaiselle tuttu tunne joka yksinvaelluksella.

Ne ovat hetkiä, kun pitkän päivän päätteeksi leiri on pystyssä, iltaruoka popsittu ja pitäisi mennä nukkumaan. Tässä tyhjyyden tunteessaan Koikkalainen kaipaisi juttukaveria.

Hän yhdistää tunteen väsymykseen, stressiin ja tuntemattomaan paikkaan. Aika ja lepo auttavat.

– Jos olen kaksi yötä samassa paikassa, tätä ei tule ikinä toisena iltana, hän sanoo.

Ei yksinvaeltajakaan usein tyystin yksin ole.

Tunturissa vastaan tulee yleensä ihmisiä, ja kohtaamiset ovat Koikkalaisen mielestä hauskoja ja voimaannuttavia. Joskus keskustelut satunnaisten tuttavien kanssa venyvät pitkiksi ja muuttuvat syvällisiksi.

Hän miettii, miten arjessa muut ihmiset kohdataan yleensä jonkun roolin kautta. Ihmisellä on nimi ja ammatti, ja kohtaamisella joku syy.

Tunturissa titteleitä ei kysellä.

Kohtaamisia ei voi sikäli valita, että toinen ihminen tulee vastaan, jos on tullakseen, mutta sitä voi säädellä, millaiseen kanssakäymiseen on sillä kertaa valmis.

Joskus Koikkalaisesta tuntuu, että ihmisiä sattuu kohdalle juuri oikeaan aikaan. Näin hänelle on käynyt vaikkapa vaikean joenylityksen hetkellä.

Viestienkään suhteen hän ei ole absolutisti. Niin totaalista ihmismaailmasta katoamisen tarvetta hän ei sentään tunne.

Vaikka puhelin on akun säästämisen vuoksi aina lentotilassa, lähettää Koikkalainen kuulumisiaan kotiväelle silloin tällöin. Yleensä viestit painottuvat turvallisuuteen.

Ihmiskunta on läsnä myös kirjoissa, joita Koikkalainen kantaa retkillä mukanaan aina.

Kun hänen kirjansa Yksinvaeltaja – Mitä olen oppinut tunturissa ilmestyi viime vuonna, kävi nurinkurisesti.

– Moni kavereistani alkoi puhua, että olisi hauska lähteä vaeltamaan yhdessä, Koikkalainen kertoo.

Ei sekään mahdotonta ole, niin yksinkulkija kuin hän nykyään onkin.

– En sulje sitäkään vaihtoehtoa pois kategorisesti. Minun päässäni yksin ja yhdessä vaeltaminen ovat kuitenkin eri kokemuksia, Koikkalainen sanoo, ja jatkaa hetken mietittyään:

– Mutta kieltämättä en ole aktiivisesti tätä (kaverin kanssa kulkemista) edistänyt.

Vaelluskaverien tapojen ja ajatusten pitäisi Koikkalaisen mielestä olla riittävän samanlaisia. Hän itse tykkää esimerkiksi kuljeksia varsin hitaasti, kilometrejä ahnehtimatta.

– En tiedä, kuinka monen ajatusmaailmaan sellainen voisi sopia.

Voihan olla niinkin, Koikkalainen myöntää, että vaelluskaverille mielessä kehitelty kriteerien lista alkaa olla jo niin loputon, ettei sellaista ihmistä olekaan.

Koikkalainen korostaa, että tällä hetkellä tilanne on tämä. Se ei sulje pois sitä, etteikö tilanne voisi joskus olla toinen.

Suomen Lappi kesällä on hänelle tuttu ympäristö, mutta jos hän lähtisikin vaellukselle talvella, niin sen hän tekisi kaverin kanssa tai porukassa.

Tai jos retki suuntautuisi ulkomaille. Uusiin aluevaltauksiin seura olisi siis tervetullutta.

Mikä ettei tuttuihinkin, mutta niin, että se ei saisi rajoittaa yksin kulkemista pois, vaan tulisi sen lisäksi. Kaverin kanssa Koikkalainen voisi vaeltaa, mutta sen lisäksi myös vain ja ainoastaan omassa seurassaan.

– Yksinvaelluksesta on tullut minulle perusasetus. Sitä tarvitsen joka tapauksessa.