Hämärän maan kulkija

Govddosgáisi, Suomen neljänneksi korkein tunturi Käsivarren erämaassa. Mies jääpuikkoja ripisevässä parrassaan viittilöi tunturin huipulla kohti valkoista äärettömyyttä.

”Tuolla päin Suomea ei ole enää ketään ihmisiä, ei missään. Kaikki retkeilijät on tästä etelään. Mä oon yksin Suomessa tällä kohtaa, hiton isolla alueella yksin. Pohjolan herra, perkhele! Hah hah!”

Kameralle on taltioitunut myös kuvaa, kun sama mies ponnahtaa lumesta kuin riekko kiepistään, ja ryntää ilkosillaan kohti tunturien valkoista äärettömyyttä.

Mies on videoinut itseään myös Haltin huipulla, josta hän lähtee laskemaan alas rinnettä ahkionsa kyydissä. Vauhti kiihtyy, mies huutaa ja tippuu lopulta kyydistä. Ahkio kuitenkin jatkaa omaa matkaansa jonnekin kauas.

Elämänmakuiset hetket ovat Aki Rahikan kuvaamalta Alone-dokumentilta, joka käsittelee hänen viiden viikon yksinvaellustaan Käsivarren erämaassa vuonna 2022. Toisin kuin moni muu, Rahikka näyttää hymyilevän tunturin huipulla silloinkin, kun lumipyry muuraa silmät pieniksi viiruiksi ja näkökenttä rajoittuu oman käden pituudelle.

Eipä Käsivarren talvisessa erämaassa muutenkaan juuri näy kuin valkoista seinämää, tunturien ääriviivoja ja satunnaisia kivenjärkäleitä. Joskus maisemassa liikkuu ehkä korppi tai pieni porotokka. Näkymä on aivan jotain muuta kuin kaupungin vilinää.

Mutta juuri sitä Rahikka haluaa. Mieluisinta hänelle on viettää mahdollisimman monta viikkoa erämaassa kaamosaikaan, kun muihin kulkijoihin törmää harvakseltaan. Ihanteellisinta on, jos maastosta ei tarvitse poiketa ruokatäydennyksille, vaan yksinolo voi jatkua keskeytyksittä.

Silloin voidaan puhua kunnon vaelluksesta.

Ehkä siksi ei ole ihme, että Rahikka tavataan myös selviytymiskilpailussa, jolla on samanlainen nimi kuin Rahikan omalla dokumentilla. Alone Suomessa kilpailijat koittavat selviytyä yksin niukkojen varusteiden varassa Inarissa sijaitsevalla alueella. Voittaja on se, joka kestää pisimpään.

Mökkielämän opetuksia

Ennen Käsivarren pitkää hiihtovaellusta Rahikka on käynyt Haltilla vuoden 2020 ja 2021 talvina. Tutuksi ovat tulleet myös esimerkiksi Pohjois-Karjala, Saariselän ja Hetan väli sekä osa Kalottireitistä, joka kulkee Suomen, Ruotsin ja Norjan alueilla.

Vaellukset ovat kestäneet muutamasta viikosta kuukauteen, pisimmillään Rahikka on edennyt maastossa yhteensä 400 kilometriä.

Ei hullumpaa stadin kundilta, jollaiseksi Rahikka itseään kutsuu. Hän on nimittäin asunut lapsuutensa kaukana pohjoisesta, Helsingin Punavuoressa ja Ullanlinnassa. Luonnonrauha alkoi kuitenkin vetää Rahikkaa puoleensa jo lapsena perheen mökillä Haminassa, jossa oli joki, lehmiä sen toisella puolella ja vapaus seikkailla metsissä.

Mökkielämän peruja on rauhallinen suhtautuminen pimeään.

– Menimme mökillä kaverini kanssa yhä kauemmaksi pihapiirin valosta metsään, vaikka pelotti niin pirusti. Sitten huomasimme, kuinka metsä on sama paikka kuin päivälläkin, ja kuinka kaikesta liikkuvasta kuuluu ääni, jos olemme itse paikallamme.

Rahikka kulkee välillä ilman otsalampun valoa kaamoksessakin. Silloin kuun loiste saattaa yhtäkkiä näyttäytyä niin erikoisena, että sitä hätkähtää. Joskus nimittäin kuun valo on saanut kurun hohtamaan niin, että tulee vaikutelma asutuksesta, vaikka todellisuudessa mitään sellaista ei ole lähimaillakaan.

Teini-iässä Rahikka alkoi kiinnostua luonnosta tosissaan, kun samaan aikaan muut samanikäiset ”pelasivat Dungeons & Dragons -lautapeliä ja joivat kaljaa”, kuten Rahikka asian ilmaisee.

Olut ei ollut vieras käsite 16-vuotiaalle Rahikallekaan, mutta samaan aikaan metsät kutsuivat niin vahvasti, että hän lähti ensimmäiselle pitkälle yksinvaellukselleen, joka suuntautui Ilomantsista Suomen itärajalle.

Mukana oli reilu annos innokkuutta ja Savotan putkirinkka, jossa vaatteita ja varusteita oli 35 kilogramman verran, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi ruokaa. Sen Rahikka huomasi kesken kaiken ja käveli Naarvan kyläkauppaan itärajalla, mutta sielläkin hyllyt olivat melko tyhjät. Kymmenen päivän jälkeen iski kova koti-ikävä, ja Rahikka liftasi Lieksaan.

Ensilumessa ilman takkia

Vanhemmat olivat koittaneet saada Rahikkaa lapsena partioon, mutta se ei kiinnostanut, sillä siellä oli liikaa ihmisiä yhdessä paikassa.

Sama havainto koski aikaa armeijaa leivissä. Rahikka hakeutui Karjalan prikaatiin ja siellä Vekaranjärven sissikomppanian, sillä siellä pääsi olemaan metsässä, joskaan Rahikka ei taaskaan pitänyt siitä, että metsässä oleiltiin isossa ryhmässä.

Armeijassa opittuja taitoja lukuun ottamatta Rahikka on oppinut vaeltamiseen ihan vain menemällä ja tekemällä, toisinaan kantapään kautta.

Siltä kuulostaa ainakin Rahikan vuoden 2002 reissu, jolla hän vaelsi Saariselältä Hettaan viiden viikon ajan. Reitti kulki ensin Hammastunturin erämaahan, sieltä Lemmenjoen kansallispuistoon ja vielä Pöyrisjärven erämaahan.

Vaellus oli syksyllä, mutta Rahikalla oli ajankohtaan nähden melko niukka vaatetus. Hän hyppeli suosaarekkeelta toiselle lenkkarit jalassa ja ilman takkia, mikä kostautui etenkin siinä vaiheessa, kun maahan satoi ensilumi.

– Minulla oli teltta mukana, mutta en ikinä käyttänyt sitä, koska teltat inhottivat. Yhden suljetun rajavartijakämpän pihassa nukuin pressun sisällä ja se oli yhtä tutinaa koko yön.

Rahikka oli kyllä Lemmenjoella tavannut kullankaivajan, joka oli oluen lisäksi tarjonnut takkia, mutta Rahikka ei kehdannut ottaa sitä vastaan.

Vaikka takki olisi tosiaan ollut tarpeen, Rahikka oli toisaalta tottunut siihen, että hänen varusteensa eivät olleet nykyaikaisimmasta päästä.

– Isä kävi paljon Venäjällä ja toi sieltä armeijan vaatteita. Ei niistä ollut mitään hyötyä, ne eivät pitäneet sadetta ja vain vähän tuulta.

Rahikka ei juurikaan enää kulje vanhoissa armeijan vermeissä, vaan haaveilee vaelluksesta, jolla rinkka ei paina edes kahtakymmentä kiloa, kuten hänen viimeisimmällä vaelluksellaan Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Käsivarren hiihtovaelluksella Rahikka kuitenkin eteni vielä vanhoissa armeijan suksissa, joissa ei ollut nousukarvoja. Hänellä ei myöskään ollut bensakeitintä, vaan talvikaasua käyttävä keitin. Se toimi huonosti kovassa pakkasessa, Rahikka myöntää.

Nyt Rahikalla on tunturisukset ja bensakeitin hankittuna, mutta hänessä on edelleen vanhan koulukunnan tyyliä. Rahikasta esimerkiksi täytettävät makuualustat ovat huvittavia ja kylmiä nukkua. Siksi makuualustana toimii edelleen 20 vuotta vanha solumuovipatja, johon Rahikka on piirtänyt karttoja vaelluksiltaan.

– Kun opettelee ajamaan autoa Kuplavolkkarilla, sen jälkeen kaikki on parannusta.

Äärimmäisyyksiä

Rahikan vaelluskokemuksissa toistuu ruumiillinen ja henkinen koettelemus: hän ei päästä itseään helpolla.

Rahikasta vaellus alkaa vasta siitä, että on muutaman päivän kokenut luonnon testaavan kulkijaa, oli se sitten sadetta, tuulta tai tuiskua. Kun on tärissyt kylmästä jonkin aikaa, on ylittänyt jonkinlaisen rajan ja päässyt sisälle vaeltamiseen. Vasta siten syntyy todellinen, syvä yhteys luontoon.

Käsivarren vaelluksella Rahikka kirjoitti muistinpanoihinsa:

”Tämän päivän jos saisi vaihtaa, tekisin sen heti. - - Oikea polvi vihloi niin, että sekä hiihto ja lumikengillä eteneminen olivat tosiasiassa ontumista. Tuota ontumista kestikin seuraavat seitsemän tuntia ja kyllä siinä ehti kaikenlaista ajatella, varsinkin kun kartan lupaamaa alamäkiosuutta ei alkanut kuulua.”

Kyse oli vaelluksen 24. päivästä, jolloin Rahikka hiihti Suomen erämaisimmaksi määritellystä pisteestä, Várdoaivi-tunturin rinteestä, Taabmajärven autiotuvalle. Sillä etapilla hän oli niin uupunut, että halusi asettua matkalle osuneen lukitun rajavartioston kämpän alle lepäämään.

Hän onnistui kuitenkin pääsemään utuisessa kelissä ja kipeän polvensa kanssa perille tupaan, joka oli kovin kaukana kaikesta. Lähimmälle tielle oli 34 kilometriä, jos oikoi mutkat.

Sillä erää Rahikka ei kuitenkaan keskeyttänyt matkaansa, vaan paranteli polveaan omatekoisella kylmähauteella, joka oli lunta sisältävä minigrip-pussi. Matka jatkui muutaman päivän päästä, sillä polvella pystyi etenemään, jos sen piti suorassa.

Käsivarressa Rahikan ahkio painoi 110 kiloa. Ylämäet hän kulki lumikengillä, mutta aina sekään ei onnistunut. Kerran matkalle osui moottorikelkkailija, jonka Rahikka nimesi arkkienkeliksi, koska kelkkailija kiskoi painavan ahkion aina autiotuvalle asti.

Eikä yksinolokaan ollut heti autuasta. Ensimmäisinä päivinä Rahikka ahdistui yksinolon pelosta niin, että sai itkukohtauksia autiotuvan pöydän ääressä.

Miksi vaelluksen pitää olla näin äärimmäistä?

– Ehkä metsästän sitä olotilaa, missä pienet asiat, arjessamme huomaamattomat itsestäänselvyydet, nousevat suureen arvoon. Tuskan kautta saavuttaa euforian.

Toisaalta kyse on asenteesta elämään ylipäätään. Rahikka haluaa elää päivänsä kaikilla mausteilla niin, että ei jää mitään jossiteltavaa.

Esimerkiksi kun Rahikan isä kuoli, hän halusi hyvästellä isänsä perusteellisesti tyhjentämällä ensin tämän palvelukodin huoneiston ja viettämällä siellä sen jälkeen viikon yksinäisyydessä pohtien isänsä elämää.

Kapteeni Haddockin seikkailut

Rahikalla on sähköpostissa itsestään kuva, joka esittää Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddockia. Kapteeni muistetaan etenkin holtittomista raivokohtauksista, joissa hän sättii vihansa kohdetta logaritmin hännänhuipuksi ja putkisierainlepakoksi.

Hauskaa kyllä, että Rahikka muistuttaa ulkoisesti Haddockia, mutta entä muuten?

Ainakin Rahikka kiroilee maastossa itsekseen ja sanoo olemuksensa olevan ei niin puhtoisen, mikä näkyy vaellusvideoillakin röhönauruina ja esteettömänä jutusteluna kameralle.

– Niin on hyvä olla, että ei esitä mitään. Kaupungissa se ei aina onnistu, sitä miettii, mitä mieltä muut ovat itsestä.

Rahikka sanoo olevansa taipuvainen miellyttämään ihmisiä ja varovansa yhteenottoja. Vaelluksella ei tarvitse miettiä miten päin olla, vaan ajatukset täyttyvät jokapäiväisestä puuhailusta, ahkion pakkaamisesta, lähituntureille noususta ja siitä, pitäisikö pilkkoa polttopuita.

On hyvä olla ajattelematta mitään sen kummempaa.

Ja sinnepä Rahikka taas mielisi, yksinäisyyteen ja matkalle omaan päähänsä. Hän on viimeisimmät 20 vuotta unelmoinut Alaskan läpihiihdosta muutamalla ruokatäydennyksellä, mutta se tulisi kovin kalliiksi.

Muita haaveita ovat kuukauden hiihtovaellus Sarekin kansallispuistossa Ruotsissa ja toisaalta Gröna Bandet, reilun 1300 kilometrin pituinen vaellusreitti Ruotsin Grövelsjönistä kolmen valtakunnan rajalle.

Mutta Rahikka ei kai olisi Rahikka, ellei haluaisi kävellä Gröna Bandetin neljässä kuukaudessa ilman erillisiä ruokatäydennyksiä.

Juttua muokattu 27.10.2025 kello 10.08. Kolmessa kuvatekstissä oli virheelliset vuosiluvut. Kolmas kuva Meekonjärveltä on otettu helmikuussa 2022, kuudes kuva Käsivarresta vuonna 2022 ja seitsemäs kuva vanhasta kämpästä maaliskuussa 2022.