Ensimmäiset raakut näkyvät kirkasvetisen puron pohjalla noin parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen. Virran mukana huojuvat simpukat ovat tiiviissä rykelmässä.
Kuori kuorta vasten.
Suunnittelija Pekka Kämäräinen Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksesta (ely) tiirailee populaatiota vesikiikareilla.
– Ne kerääntyvät kaikki sinne, missä on hyvä paikka. Siinä on optimaalinen virtaus, kun yksi raakku suodattaa päivässä 50 litraa vettä ja sen kautta ottaa ravinteita.
Jokihelmisimpukka eli raakku on erittäin uhanalainen laji Suomessa, ja se rauhoitettiin vuonna 1955. Euroopassa se on luokiteltu äärimmäisen harvinaiseksi.
Veden oma tehopuhdistamo
Jokihelmisimpukka tukee luonnon monimuotoisuuden säilymistä. Jos laji häviää Suomen luonnosta, sillä on vaikutuksia myös muiden lajien säilymiseen.
Raakku elää luonnontilaisissa joissa ja puroissa. Erityisesti niitä esiintyy pohjoisen vesistöissä. Lajia löytyy noin sadasta virtavesistöstä Suomessa.
Raakku on vedessä kuin tehopuhdistamo. Raakut elävät rykelmissä, joten populaatiolla puron pohjalla on iso merkitys veden laadun kannalta.
Esimerkiksi taimen tarvitsee puhdasta vettä menestyäkseen. Raakku kaipaa taimenta tai lohta lisääntymiseen. Lajit elävät symbioosissa.
Pienentynyt taimenkanta on vähentänyt nuorten raakkujen määrää.
Sukupuuton partaalla
Jokihelmisimpukka on erittäin pitkäikäinen. Kaksi vuotta sitten Metsähallitus löysi Lapista 208-vuotiaan raakun.
Pitkäikäisyyden takia lajikato ei ole heti näkynyt. Vanhoja simpukoita löytyy, mutta nuorten yksilöiden määrä on romahtanut.
Vaikka laji on sitkeästi selviytynyt luonnollisista elinympäristön muutoksista dinosaurusten aikakaudelta lähtien, ihmisen toiminta on ajanut sen sukupuuton partaalle.
Helmikalastus ja metsätalous ovat aiheuttaneet tuhoa populaatiolle.
Helmikalastuksessa saatettiin avata ja tappaa tuhansia iäkkäitä raakkuja, kun metsästettiin täydellistä helmeä. Toimintaa oli harrastettu usean sadan vuoden ajan, mutta tuhoisimmillaan raakustaminen oli toisen maailmansodan jälkeen, kun pyytäjät käyttivät sukellusvarusteita.
Lapissa raakkuja ovat eniten vahingoittaneet metsätaloustoimet, kuten ojitus, jota harjoitettiin ahkerimmillaan 1960–1980-luvuilla. Ojitukset ovat johtaneet jokien happamoitumiseen, joka on tehnyt vesistöistä elinkelvottomia nuorille raakuille.
Lisäksi ilmastonmuutos uhkaa jokihelmisimpukoita.
Laji tarvitsee viileän puhtaan veden, jossa on sille sopiva virta. Ilmaston lämpeneminen nostaa vesistön lämpötilaa. Lisääntyneet tulvat ja kuivuudet vaarantavat raakkujen elinympäristön.
Suojelutyötä raakun pelastamiseksi
Lapin ely-keskus kartoittaa tänä kesänä pienvesistöjä Rovaniemellä, Kemijärvellä, Sallassa ja Kittilässä osana valtakunnallista Helmi-ohjelmaa. Kohteet valittiin pääasiallisesti sen mukaan, että niissä on aiemmin tehty raakkuhavaintoja tai niistä oli suuri epäily.
Inventoinneissa mitataan esimerkiksi veden syvyys, kasvillisuuden määrä ja lämpötila.
Rovaniemen pohjoisosan tutkimuskohde on suunnittelija Pekka Kämäräisen kuudes. Tähän mennessä kaikista paikoista on löytynyt raakkuja, paitsi yhdestä, jossa raakuilla on monia paikkoja jäädä piiloon.
Inventoinnin aikana Kämäräinen merkitsee, mitä mahdollisuuksia kunnostuksen suhteen on. Kunnostustoimia voivat olla esimerkiksi kutusoran lisääminen taimenen lisääntymisen tueksi tai kivien asettelu suojapaikkoja varten.
Helmi on maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön rahoittama ohjelma, joka jatkuu vuoteen 2030 asti.
Ohjelman tavoitteena on turvata Suomen luonnon monimuotoisuutta.
– Kehityssuunta on se, että näihin asioihin on herätty. Luonnontilaisia vesiä kannattaa suojella, kun on toivoa, että raakkuja ja taimenia on vielä olemassa.
