Ennen kuin ne katoavat
Valokuvaaja Terhi Tuovinen taltioi ihmisen toiminnan aiheuttamia muutoksia luonnossa. Kävimme Tuovisen kanssa Viiankiaavalla sekä Luttojoella, jossa elää kuolevaksi tuomittu raakku.
Aamuviideltä Luttojoen rannalla Ivalossa on rauhallista. Aurinko kurkottelee säteitään kohti joen villinä kieppuvia vesipyörteitä. Korviin kantautuvat ainoastaan lintujen laulu sekä vähän matkan päässä kuohuvan kosken kohina. Matkaa Venäjän rajalle on vain muutama kilometri.
Rantakiven päällä istuva Terhi Tuovinen tähtäilee kamerallaan jokimaisemaa. Hetken kuluttua hän nostaa katseensa kameran etsimestä ja pysähtyy katselemaan maisemaa.
– Rakastan näitä maisemia. Samalla ne tekevät minut jotenkin surulliseksi. Tuntuu kipeältä ajatella, miten moni asia meidän valtavan upeassa luonnossamme on uhattuna ihmisen toiminnan seurauksena, hän huokaa.
Kamera haltuun itse opiskellen
Luonnossa olemisessa ei ole koskaan kyse suorittamisesta, vaan ennemminkin tarkkailijan rooliin asettautumisesta.
Muoniossa asuva Terhi Tuovinen on pohjoisen luonnon ikuistamiseen erikoistunut valokuvaaja ja sisällöntuottaja. Instagramissa Tuovisen luontokuvia seuraa lähes 22 000 käyttäjää.
Luonnossa liikkuminen on ollut ivalolaissyntyiselle valokuvaajalle elämäntapa lapsesta saakka. Metsät, suot, tunturit ja joenvarret toimivat nuorelle tytölle toisena kotina, jonne palaaminen tuntui aina hyvältä ja turvalliselta.
Myöhemmin Tuovinen halusi alkaa kuvaamaan rakasta luontoa. Hän hankki ensimmäisen järjestelmäkameransa valmistuttuaan ylioppilaaksi ja opetteli kameran käytön omatoimisesti. Sittemmin Tuovinen opiskeli valokuvausta ammattikorkeakoulun kuvataidelinjalla neljän vuoden ajan.
Valokuvaaminen on kulkenut Tuovisen elämässä mukana jo yli viisitoista vuotta. Rakkaasta harrastuksesta tuli ensin sivutyö, sitten päätoiminen ammatti.
– Rakastan luontokuvaamisen yllätyksellisyyttä. Kotoa lähtiessään ei voi koskaan tietää varmuudella, mitä eteen sattuu tulemaan. Kuvaamisen myötä myös oma luontosuhteeni on syventynyt. Kameran kanssa kulkiessani oppii näkemään asioita, joita ei aiemmin olisi edes huomannut, hän kertoo.
Ihmisen vaikutus alkaa näkyä
Luttojoen vesistö kuuluu Suomen tärkeimpiin raakun esiintymisalueisiin. Suuresta populaatiostaan huolimatta Luton raakkukanta on luokiteltu kuolevaksi, sillä ihmisen toiminnan takia raakut eivät pysty enää lisääntymään.
Luonnossa liikkumisen ja sen dokumentoimisen myötä Tuovinen havahtui pohtimaan luonnon muuttumista.
– Pikkuhiljaa silmäni ovat avautuneet näkemään, miten paljon ja peruuttamattomasti ihminen muokkaa ympärillään olevaa luontoa. Monet ympäristöt sekä eläin- ja kasvilajit ovat uhattuna tai katoamassa kokonaan ihmisen toiminnan seurauksena.
Tuovinen huomasi kaipaavansa kuvaamiselleen aiempaa syvempää merkitystä. Kauniiden maisemien ja söpöjen eläinten rinnalle tuntui tärkeältä nostaa myös muuttuneita sekä katoamassa olevia eläinlajeja ja olosuhteita.
Projektin tarkoituksena ei ole kuitenkaan valistaa tai heristää sormea. Tarinallisen kuvaustyylinsä kautta Tuovinen pyrkii pikemminkin välittämään omia ajatuksiaan ja tunteitaan kuvan katsojalle.
– Välillä koen suurta iloa, onnea ja kiitollisuutta, toisinaan päällimmäinen tunne on puolestaan äärimmäinen suru ja haikeus. Näitä taustalla vallitsevia tunnetiloja haluan pyrkiä välittämään ihmisille myös kuvieni kautta.
Ilmastonmuutos uhka pohjoisen linnuille
Terhi Tuovinen hankki ensimmäisen järjestelmäkameransa lukion jälkeen. Rakas harrastus muuttui lopulta työksi, ja nykyään Tuovinen työskenteleekin päätoimisena valokuvaajana sekä sisällöntuottajana.
Ajatus sai alkunsa Tuovisen omasta uteliaisuudesta sekä kiinnostuksesta luontoa kohtaan.
– Kyse ei ole nopeasti kokoon kasattavasta projektista vaan elämänmittaisesta työstä, jonka myötä toivon pystyväni taltioimaan mahdollisimman paljon luonnon tämänhetkistä tilaa, hän kertoo.
Kameran linssin kautta luonnon ainutlaatuisuus tulee iholle asti. Tarkkailijan rooliin hiljentyessään Tuovinen herkistyy helposti huomaamaan, miten paljon menetettävää meillä todellisuudessa onkaan.
Sitä nimittäin riittää. Metsien hakkuut vähentävät merkittävästi luonnon monimuotoisuutta, soiden ojitukset puolestaan hävittävät arvokasta suoluontoa ja kuormittavat vesistöjä. Ilmaston lämpenemisen myötä pohjoisessa pesivien lintujen elinolot muuttuvat ja roudasta riippuvaiset palsasuot ovat vaarassa kadota.
– Esimerkiksi tunturipaljakoiden puustottuminen kaventaa merkittävästi kiirunoiden elintilaa. Talvipukunsa päälle vaihtaneelle riekolle kohtalokkaaksi voi käydä puolestaan liian myöhään maahan satava lumi, Tuovinen antaa esimerkin.
Raakku on yllättävän vaikea kuvattava
Raakkujen valokuvaaminen on haastavaa, mutta Tuovisella ei ole kiire. Kyseessä on elämänmittainen työ, jonka tarkoituksena on taltioida mahdollisimman paljon luonnon tämänhetkistä tilaa.
Joen pohjaa tiiraillessa eläintä on aluksi vaikeaa havaita ollenkaan, sillä virtaavan veden luomat vääristykset ja heijastukset harhauttavat katseen helposti. Lopulta silmät tavoittavat kuitenkin oikean kohteen: pohjassa hiljaa kököttävän, ruskeasävyisen raakun.
Erittäin uhanalaiseksi luokiteltu jokihelmisimpukka eli raakku on ikivanha laji, joka on selvinnyt erilaisista ilmasto- ja elinympäristömuutoksista jo miljoonien vuosien ajan. Parhaimmillaan 200-vuotiaaksi elävä raakku on myös maamme pitkäikäisin eläinlaji.
Tuovinen havahtui raakun olemassaoloon muutama vuosi sitten.
– Kyseessä on valtavan hieno, koko elinympäristönsä ekosysteemiin vaikuttava laji, joka on kuitenkin hyvin herkkä ympäristön muutoksille ja siksi vaarassa kadota ihmisen toiminnan takia kokonaan.
Valokuvaamisen kannalta raakku on varsin haastava kohde, vaikka äkkiseltään asian voisi ajatella olevan juuri päinvastoin.
– En ole vielä keksinyt, miten saisin raakun kuvattua haluamallani tavalla. Onneksi minulla ei ole tämän asian kanssa mikään kiire, naurahtaa Tuovinen.
Vain harva raakku kykenee lisääntymään
Raakku on maamme pitkäikäisin eläinlaji, joka saattaa elää parhaimmillaan jopa 200-vuotiaaksi. Nämäkin raakut ovat siis saattaneet asuttaa joen pohjaa 1820-luvulta lähtien!
Vaatimattoman näköisellä raakulla on yllättävän iso rooli koko joelle. Paikallaan kököttävä otus tekee nimittäin jatkuvaa vedenpuhdistustyötä jokiekosysteemin lajien hyväksi. Aikuinen raakku voi ravintoa etsiessään suodattaa ja puhdistaa jopa 50 litraa vettä vuorokaudessa.
Parhaimmillaan raakkuja voi olla puhtaassa ja luonnontilaisessa joessa neliömetrin alueella jopa tuhat. Kyseessä on siis äärimmäisen tehokas ja ainutlaatuinen, luonnollinen vedenpuhdistamo.
Tällä hetkellä raakkuja tiedetään esiintyvän vielä hieman yli sadassa virtavesistössä. Todellisuudessa vain pieni osa raakkukannoista kykenee kuitenkaan lisääntymään.
Menneisyydessä raakkukantoja verottivat helmenkalastus ja jokien perkaukset. Etenkin helmenkalastus oli pahimmillaan äärimmäisen tuhoisaa, sillä yhden helmen löytämiseksi raakkuja tapettiin satoja. Yhtä erityisen hyvälaatuista helmeä kohti pyytäjä saattoi avata jopa 10 000 raakkua.
Helmenkalastus kiellettiin Suomessa vuonna 1955. Sittemmin raakkupopulaatioiden tulevaisuutta ovat varjostaneet uudenlaiset uhkat. Etenkin jokien patoaminen sekä metsä- ja suo-ojitusten aiheuttamien jokien liettymisen myötä raakkujen elinolosuhteet ovat vaarantuneet uudelleen.
Raakun tarvitseman isäntäkalan puuttuminen estää lajin lisääntymisen
Luttojoen puhdasvetisistä sivujoista löytyy edelleen elinvoimaisia, taimenta isäntäkalanaan käyttäviä raakkukantoja.
Palaamme takaisin Luttojoen rantatöyräälle, missä varhaisen aamun pehmeät sävyt ovat vaihtuneet aamupäivän kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
Kemijoen ja Iijoen vesistöalueiden ohella Luttojoen vesistö kuuluu Suomen tärkeimpiin raakun esiintymisalueisiin. Saariselältä alkunsa saava joen pääuoma virtaa Raja-Joosepin rajanylityspaikalle johtavan tien vieressä, kunnes laskee lopulta Venäjän puolella Jäämereen.
Suuresta populaatiostaan huolimatta Luttojoen raakkukanta on luokiteltu kuolevaksi. Päällimmäinen syy on Venäjän puolelle 1960-luvulla rakennetussa vesivoimalassa.
– Raakku tarvitsee lisääntyäkseen isäntäkalan. Luttojoen raakkukannan isäntänä toimii lohi, joka ei joen patoamisen myötä ole päässyt enää vuosikymmeniin nousemaan jokeen. Lohen häviäminen on siis vaikuttanut suoraan raakkujen lisääntymiskykyyn.
Muutamassa Luton sivujoessa elää edelleen lisääntyviä, taimenta isäntänään käyttäviä raakkupopulaatioita.
Lisääntyessään raakut purskauttavat sisältään glokidiotoukkia, jotka asettuvat isäntäkalan kiduksiin loisimaan. Talven yli loisittuaan pikkuruiset simpukanalut irrottautuvat kalan kiduksista ja laskeutuvat joen pohjaan.
– Tässä vaiheessa pieni raakunpoikanen kohtaa seuraavan haasteensa. Se saattaa viettää joen pohjaan hautautuneena jopa 7 vuotta. Mikäli pohja kuitenkin ojitusten ja hakkuiden seurauksena sameutuu ja liettyy liikaa, loppuu pieniltä simpukoilta happi ja ne tukehtuvat.
Viime vuonna Luttojokeen istutettiin uusia, laboratorio-olosuhteissa kasvaneita raakunpoikasia EU-rahoitteisen SALMUS-hankkeen turvin. Kyseessä ovat joen ensimmäiset raakunpoikaset kuuteenkymmeneen vuoteen ja niiden tarkoituksena on elvyttää ja ylläpitää joen raakkukanta.
Kaunis ja voimakas Viiankiaapa
Suojeltu Viiankiaapa on koti kymmenille uhanalaisille kasvi- ja lintulajeille.
Eläinlajien lisäksi ihmisen toiminnan seuraukset kohdistuvat myös erilaisiin luontoympäristöihin.
Maamme monimuotoisimman ekosysteemin muodostavat suot. Ne toimivat myös hiilinieluina ja auttavat osaltaan kamppailussa ilmastonmuutosta vastaan. Metsäojitusten, turpeen kaivamisen sekä soiden pelloiksi raivaamisen myötä yli puolet Suomen alkuperäisestä suoalasta on kuitenkin menettänyt luonnontilansa.
– Ihminen tulee aina käyttämään luonnonvaroja. Toivoisin kuitenkin, että oppisimme käyttämään niitä huomattavasti nykyistä fiksummin ja luontoa kunnioittavammin. Luonto antaa meille jatkuvasti todella paljon ja meidän tehtävämme on ottaa luonnon hyvinvointi huomioon omassa toiminnassamme, korostaa Tuovinen.
Sodankylässä sijaitseva Viiankiaapa on esimerkki alueesta, jonka tulevaisuus on ihmisen toiminnan vuoksi uhattuna.
Viiankiaapa on kaunis ja voimakas aapasuo. 6 600 hehtaarin laajuinen suo toimii avorimpineen, rämeineen ja koivulettoineen kotina kymmenille uhanalaisille kasvi- ja lintulajeille. Suo kuuluu kansalliseen soidensuojeluohjelmaan sekä EU:n Natura 2000-verkostoon.
Uhanalaisten lajien ohella Viiankiaavassa on muutakin ainutlaatuista. Suon alla lymyilee nimittäin harvinaislaatuinen malmiesiintymä. Kuparin, nikkelin ja koboltin lisäksi maaperässä on muun muassa platinan, palladiumin, kullan ja hopean kaltaisia arvometalleja.
Malmilöydösten takia Viiankiaavan yllä väreilee uhka, joka voi vaikuttaa koko ainutlaatuisen suon tulevaisuuteen.
Kansainvälinen kaivosyhtiö Anglo American aikoo rakentaa suon välittömään läheisyyteen kaivoksen. Suojelualueen alle louhittavat, kilometrien mittaiset tunnelit ja maanalainen louhos eivät kaivosyhtiön mukaan tule vaarantamaan suojelualueen luontoarvoa.
Tuovinen ei ole asiasta kuitenkaan täysin varma.
– Kyseessä on todella monimuotoinen ja ainutlaatuinen aapasuo. Miten kukaan voi varmuudella sanoa, ettei kallion räjäyttely ja louhiminen kuivattaisi suota vuosien aikana? On vaikeaa uskoa, ettei kaivoksen toiminnalla olisi vaikutusta suon elämään ja lajistoon, hän pohtii.
Viiankiaapa on entisellään – ainakin vielä
Viiankiaavan ainutlaatuisuutta pääsee aistimaan suon poikki kulkevan reilun 4 kilometrin mittaisen luontopolun kautta.
Tänä päivänä Viiankiaavan erikoislaatuinen tunnelma on kuitenkin vielä tallella. Sen ainutkertaisuutta on mahdollista päästä aistimaan suon poikki kulkevan luontopolun kautta. 4,3 kilometrin mittainen rengasreitti kulkee pääosin pitkospuilla poiketen välillä suon keskellä oleville metsäsaarekkeille.
Reitin varrelta löytyy myös Viiankijärven rannalla sijaitseva kota. Kesäisin ja syksyisin reitille kannattaa suunnata varhain aamulla, jolloin suon tunnelma on taianomaisimmillaan. Syksyllä mukaan kannattaa lisäksi varata ämpäri, sillä suo pursuaa herkullisia karpaloita.
Aiemmin käytössä ollut neljän kilometrin mittainen lisälenkki sekä sen varrella sijaitsevat lintutorni ja laavu on poistettu käytöstä. Lisäreitin vanhat, huonokuntoiset pitkospuut on poistettu osin kokonaan eikä reitin varrella olevaa laavua ylläpidetä. Mikäli koko reitin kiertäminen kuitenkin kiinnostaa, kannattaa suoluontoa suunnata ihastelemaan varovaisuudella sekä pitkävartisilla kumisaappailla.
Sodankylässä sijaitseva Viiankiaapa on esimerkki ympäristöstä, joka tulevaisuus on uhattuna ihmisen toiminnan vuoksi.
Muokattu 4. heinäkuuta kello 15.30: Korjattu kirjoittajan sukunimi.