Raak­ku­jen lem­men­lo­ma

Suonia koputtaa kymmensenttistä simpukkaa varovasti kuoreen ja nostaa sen kämmenelle vedestä. Simpukka vetää salamannopeasti jalkansa kuoren sisään ja toimii sananmukaisesti niin kuin simpukka vetäytymällä kuorensa suojaan.

– Vedessä ne tuntevat hoitajansa, eivätkä reagoi altaiden puhdistuksen ja ruokinnan aikana. Mutta raakku aistii valon ja veden liikkeen. Pitempään täällä olleet ovat tottuneet, Luton raakut eivät vielä, sanoo Hanna Suonia.

Ollaan Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalla, josta on tullut Suomen raakkujen synnytyslaitos. Tutkimusavustaja Hanna Suonia on puolestaan vastuussa raakkujen hyvinvoinnista; ollut jo viisi vuotta.

Jokien pohjan liettyminen ja muut elinolosuhteiden muutokset olivat tuhoamassa Suomen raakkukannan lisääntymiskyvyttömiksi. Raakku onkin luokiteltu erittäin uhanalaisten lajien joukkoon.

Raakkukantoja alettiin pelastaa vuonna 2016, kun Mustion- ja Ähtävänjoesta tuotiin aikuisia, mutta huonojen elinolosuhteiden vuoksi lisääntymiskyvyttömiksi muuttuneita raakkuja Konneveden tutkimusaseman altaisiin.

Raakkujen lemmenlomaksi kutsuttu operaatio onnistui. Tutkijat onnistuivat lisääntymiskyvyttömien raakkujen kuntoutuksessa. Tuloksena oli pienenpieniä 0,3–0,5 millimetrin mittaisia raakun poikasia. Niistä ensimmäinen erä palautettiin pienissä kasvatuslaatikoissa Ähtävänjokeen kesällä 2020.

Nyt samaa tapahtumasarjaa ollaan toistamassa Luton raakun pelastamiseksi.

Luton raakkua eivät uhkaa jokiympäristön muutokset vaan Tuuloman voimalaitos. Se on estänyt lohen nousun Luton latvavesille kutemaan 1960-luvulta alkaen.

Raakku nimittäin tarvitsee väli-isännäkseen lohikalan poikasen. Sellaisia ei Lutossa ole vuosikymmeniin syntynyt.

Sen vuoksi Luton raakkukantaa uhkaa hidas mutta vääjäämätön vanhuuden sukupuutto.

Margaritifera margaritifera, jokihelmisimpukka – eikö jo tieteellisessä nimessä näy raakun taika?

Sen helmi on kelvannut kuninkaallisten koristautumiseen. Kun Suomeen puuhattiin viime vuosituhannen alussa kuningasta, kruunu ehdittiin suunnitella valmiiksi. Helmikuppeihin oli tarkoitus istuttaa isot Karjalan jokihelmet.

Raakkuja on pyydetty vuosisatojen ajan juuri helmien vuoksi, erityisesti Suomessa. Helmi syntyy, kun hiekanjyvä pääsee vahingossa kuoren sisälle. Vieraasta esineestä on raakulle vain haittaa ja siksi se tekee hiekanjyvän ympärille helmiäiskuoren.

Helmen syntyminen on harvinaista. Helmenpyynnissä, jota alettiin Suomessa harjoittaa systemaattisesti 1500-luvulta alkaen, piti väkisin avata ja samalla tappaa keskimäärin 500 raakkua halvan helmen löytämiseksi. Arvokkaan helmen löytymiseksi piti tappaa 10 000 raakkua.

Silti sitä tehtiin rahan toivossa. Kuuluisimpiin helmenpyytäjiin kuuluneen hyrynsalmelaisen Konrad Hollon kerrotaan vielä vuonna 1925 tienanneen yhdellä isolla jokihelmellä omakotitalon hintaa vastanneen rahamäärän.

Helmenpyynnillä romahdutettiin alun perin valtava miljoonien raakkukanta tuhansien suuruiseksi.

Miksi pitää olla huolissaan erityisesti Luton raakkukannasta, joka on yleisen käsityksen mukaan edustanut vahvinta raakkupopulaatiota Suomessa?

Projektipäällikkö Heikki Erkinaro sanoo, että kyse ei olekaan nykykannasta vaan tulevaisuudesta. Erkinaro on liikkunut Luton vesistössä ensin taimenen ja sittemmin raakun perässä jo kolme vuosikymmentä. Nyt hän vastaa Metsähallituksessa projektista, jonka tarkoituksena on pelastaa Luton raakku hitaalta menehtymiseltä.

– Kun väli-isäntä puuttuu, Luton pääuoman raakkukanta on ukkoontunutta porukkaa, vanhimmat yli 200-vuotiaita. Lisääntymistä tapahtuu ainoastaan pienten latvavesien taimenkannan avulla.

Raakkujen lisääntyminen on monimutkainen tapahtumasarja. Se vaatii onnistuakseen väli-isännäkseen lohikalan, joka on merivaellukselle kykenemätön nuori poikanen. Eikä mikä tahansa punalihainen vaan pääsääntöisesti kotijoessa elävän lohikalakannan edustaja.

Alun perin Lutolle oli tarkoitus palauttaa Atlantin lohikanta aikuisten kalojen ylisiirtojen tai mäti-istutusten avulla. Samalla raakulle olisi syntynyt väli-isänniksi lohen poikasia. Hanke kaatui kuitenkin gyrodactylus salaris -lohiloiseen, jota on havaittu Tuulomajoen lohikasvattamoilla.

Sen vuoksi väli-isäntätavoite vaihtui Konneveden synnytyssairaalaan ja Nevan loheen.

Luton raakku on erikoisuus raakkujen joukossa. Niitä on haettu Luton vesistöstä sukelluksilla jo 1980-luvulta alkaen.

Etsintää ovat tehneet ja rahoittaneet WWF, Metsähallitus, Helsingin yliopisto sekä Norjan ja Venäjän ympäristöviranomaiset.

Kartoitukset tiettömien erämaiden takana virtaavan Luton vesistössä alkoivat muistuttaa arvokkaan arkeologisen aarteen etsintää.

– Raakulla on vuosisatainen arvo ihmisten mielessä siihen liittyvän helmenpyynnin historian vuoksi. Luton vesistö on ollut ykkösmahtivirta siinä suhteessa, sanoo Heikki Erkinaro.

Raakusta onkin hyvää vauhtia tulossa samanlainen ympäristöjärjestöjen vaalima ikoninen laji kuin naalista, ahmasta, sudesta, liito-oravasta tai järvilohesta. Saimaannorpan symboliarvoon on vielä matkaa.

Viime kesänä ympäristöjärjestö WWF toteutti Luttojoella samantyyppisen luontolivekameran kuin esimerkiksi kyykäärmeen pesäpuuhien liveseurannassa.

WWF:n raakkulivessä käytiin 135 000 kertaa. Pohjassa jököttävien raakkujen eleetöntä olemusta katsottiin keskimäärin viitisen minuuttia. Eloa livekuvaan saatiin vain kovalla videonopeutuksella, jolloin voitiin havaita, että raakut tosiaan myös liikkuvat.

Raakkujen symbolivoimaa kuvaa se, että niiden esiintymiä on käytetty myös suojelukamppailussa. Esimerkiksi Sierilän voimalaitoksen rakentaminen Rovaniemelle pyrittiin estämään Vanttauskosken alapuolelta löytyneiden kahden raakun varjolla.

Vanttauskosken raakuista tehtiin jopa eduskuntakysely, mutta se ei estänyt KHO:ta myöntämästä rakentamislupaa Sierilälle.

Ei siis ihme, että juuri Lutolta kerätyt 60 raakkua ovat kuin kruununjalokivi raakun pelastamisessa.

Nyt ne ovat Konneveden altaissa ehtineet hedelmöityä ja naaraat purskauttaneet glokidiotoukat veteen.

Hanna Suonia on kerännyt raakkualtaiden vedestä pipetillä kermavaahtoa muistuttavia valkoisia glokidiokönttejä ja siirtänyt ne väli-isänniksi hankittujen Nevan lohien kaksivuotisten poikasten altaaseen.

Hanna Suonio sanoo, että glokidiot ovat nyt jo niin suuria, että ne näkyvät lohenpoikasten kiduksilla.

Samalla ne ovat kokeneet myös muodonmuutoksen. Toukista on tullut pienen pieniä simpukoita.

Mutta eipä kosketa kaloihin, ettei Luton raakun pelastusoperaatio vaarannu.

Glokidiot ovat lohen poikasten kiduksiin ajelehtiessaan kooltaan äärettömän pieniä, 0,05–0,07 mittaisia toukkia.

Ne ovat kuin Pacman-klassikkopelin hirviöitä. Kalan suuhun joutuessaan ne naksauttavat leukansa lujasti kiinni kiduslehtiin.

Aikuiset Luton raakut puolestaan elivät talven omissa altaissaan hiljaiselossa, vain vähän niille tarkoitettua leväravintoa nauttien.

Ne poikkeavat paitsi kokonsa ja värityksensä myös käyttäytymisensä puolesta  Ähtävän- ja Mustionjoen raakkukannasta. Veden kylmentyessä ne kaivautuvat kotijoessaan pohjasoraan. Niin ne tekivät myös Konnevedellä, kun altaisiin laskettava Konneveden vesi jäähtyi muutamaan asteeseen.

Viereisessä altaassa Nevan lohen poikaset uivat virkeänä.

Vielä pikkusimpukoiden irrottautumisen aika ei ole. Lohien altaaseen valuva Konneveden vesi on liian kylmää.

Hanna Suonia sanoo, että sopiva veden lämpötila on noin 17 astetta. Sellaisessa lämpötilassa Ähtävänjoen raakkujen glokidiot päättivät jättää isäntäkalansa kidukset.

Irrottautuessaan kyse on 0,2–0,5 millimetrin pituisista simpukoista. Ne kerätään talteen siivilöimällä lohialtaista pois johdettava vesi tarkasti. Simpukoiden pitäisi jäädä tiheäverkkoiseen siivilään. Niin ainakin Ähtävänjoen raakkujen poikasille kävi.

Raakkukannan pelastamiseen uhrataan nyt poikkeuksellisen paljon varoja. Metsähallituksen hallinnoiman, Luton raakun pelastamiseen tähtäävän Salmus-hankkeen budjetti on 2,1 miljoonaa euroa.

Jyväskylän yliopisto tavoittelee EU:lta lohikalojen ja raakun suojeluun tähtäävään Life-hankkeeseen liki 16 miljoonan euron rahoitusta, jossa tosin mukana on 11 partneria kolmesta maasta. Konneveden tutkimusasema olisi kuitenkin hankkeessa keskeisessä roolissa.

Onko raakun rooli vesiluonnon ekologiassa kaiken tämän taloudellisen uhrauksen arvoinen?

Jyväskylän yliopiston professori Jouni Taskinen on oikea henkilö vastaamaan kysymykseen. Hänen tutkimusalansa ovat järvien ja jokien loiset. Sellainen on raakun glokidio-toukka kiinnittyessään lohen poikasen kidukseen.

Tosin se on hyödyllinen loinen kalalle, jonka hyödyt ovat paitsi tieteellisessä mielessä kiinnostavia myös taloudellisessa mielessä huomattavia.

Tutkijat ovat muun muassa huomanneet, että raakun toukat kiinnittyessään lohikalojen kiduksiin voivat estää flavobakteerin aiheuttamalta kalasairaudelta. Kyseinen bakteeri on kirjolohen kasvattajille iso riesa ja suojautumiskeinona käytetään nykyisin antibiootteja.

Vesiekosysteemissä raakun rooli on kuin pitopalvelun tai seisovan ravintopöydän tuottaja.

Se siivilöi vedestä kasviplanktonia, käyttää siitä osan ravinnokseen ja sylkäisee loput veteen. Tarjolle tulee vesihyönteisten herkkupöytä.

Raakku on samalla myös vedenpuhdistuslaitos, kun sen ruuansulatuksen kautta kulkee vuorokaudessa 40–50 litraa vettä. Raakku poistaa siitä ravinteet.

Professori Taskinen sanoo, että kaikkea raakun hyödyistä ei edes tiedetä, mutta sen rooli vesiekosysteemissä on joka tapauksessa suuri.

– Raakun esiintymisalueet ovat todellisia biodiversiteetin hot spotteja. Siten ne ovat välillisesti myös ihmiselle hyödyllisiä, hän sanoo.

Mitä ajattelee Hanna Suonia, joka on käyttänyt viisi vuotta elämästään raakkujen pelastamiseksi?

Hänen suhteensa paikallaan jököttäviin raakkuihin on kehittynyt sitä mukaa, kun laitoskasvatus on opettanut tunnistamaan, milloin raakuilla on kaikki hyvin ja milloin jotain on pielessä.

– On osattava tulkita raakkujen olemusta. Kun niiden hyvinvoinnin turvaamisessa onnistuu, se antaa myös itselle onnistumisen kokemuksen. Kun raakuille antaa pikkusormen, ne vievät koko käden. Voin puhua raakuista vaikka koko päivän, vastaa Hanna Suonia.

Luton raakun tarina ei pääty Konneveden tutkimusaseman altaisiin. Pikkuraakkujen on tarkoitus palata Lutolle jo tämän kesän lopulla.

Palautus tapahtuu erityisissä bokseissa, joiden pohjalle on siroteltu Luttojoen pohjasoraa. Boksit on tarkoitus sijoittaa Lutolla paikkaan, jossa virta tai jäät eivät vie niitä mukanaan.

– Kun saamme pikkusimpukat käsiimme, ne on tarkoitus hyödyntää istutuksella takaisin Luttoon. Aikuisyksilöt jäävät viljelyyn Konnevedelle, sanoo Salmus-hankkeen projektipäällikkö Heikki Erkinaro.

Professori Jouni Taskinen vertaa pikkuraakkujen istutusta lastentarhaan. Pikkusimpukoita ei hylätä bokseihin oman onnensa nojaan vaan niiden kuntoa on tarkoitus seurata ja tarvittaessa parantaa elinolosuhteita.

– Ähtävänjoessa saimme näillä toimilla raakut kasvamaan nopeasti, sanoo Taskinen.

Yhdessä kesässä alle millin mittaisista pikkusimpukoista kasvoi viiden millin mittaisia pikkuraakkuja. Kaiken lisäksi lähes kaikki pysyivät hengissä.

Synnytyslaitos on siis onnistunut.