Sammakkoselkä hohkaa kylmää.
Inarijärvi on luonut viimeiset jäänsä edellisviikolla. Pintavesi on vasta kuusiasteista selällä, joka on kymmenkunta kilometriä pitkä ja paikoin yli 80 metriä syvä.
Sammakkoselän itärannalla on jo paahtavan kuuma.
Onnelan erämaatilan kasvimaata kuokkiva Petri Kokkonen, 30, kuivaa hikikarpalot paidanhihaan.
Hän sanoo ymmärtävänsä aina vain paremmin, miksi lapintiloilla on ollut tapana tehdä töitä öisin.
– Päivällä ei jaksaisi, ei ainakaan raskaampia hommia.
Onnelassa on asuttu ainakin 1800-luvulta saakka. Sinä aikana puut ovat kadonneet pihalta peittämästä aurinkoa, joka paistaa pitkän päivän harmaaseen hirsipirttiin ja valkoisen ikkunanpielen lämpömittariin.
Asteita on +35, auringossa.
– En valita. Talvella oli saman verran pakkasta, Kokkonen sanoo.
– Mutta pitänee hommata aurinkovarjo.
Syrjäisempää asuinpaikkaa on vaikea keksiä.
Marraskuussa tulimme tänne maita myöten. Ensin autolla Kessintiestä haarautuneen metsäautouran päähän, ja siitä viimeiset viisi kilometriä kävellen poikki Vätsärin erämaa-alueen, joka ympäröi Onnelan maita ja vesiä joka puolelta.
Silloin järvi kohisi kolkosti, jäätymistään odotellen.
Nyt Inari hymyilee. Se on saatellut meitä lähes peilityynenä koko venematkan, kolmisenkymmentä kilometriä Veskoniemen satamasta kohti pohjoista.
Nellimistä vesitie olisi vähän lyhyempi. Vuoden Onnelassa asunut Petri Kokkonen kulkee sitä kautta käydessään ihmisten ilmoilla.
Sitä sattuu harvakseen.
Kokkonen muistelee, että viime vuonna reissuja kylille tuli avovesikaudella puolenkymmentä.
Alkutalvesta hän oli muutaman pitemmän jakson poissa Onnelasta, muun muassa hirvenpyynnissä ja joulunvietossa vanhempien luona. Toukokuussa hän kävi hakemassa koronarokotteen, tapaamassa perhettä ja markkinoimassa yhden miehen matkailuyritystään.
Muutaman viikon poissaolon aikana järvi vaihtoi asunsa.
– Lähdin kelkalla ja tulin takaisin veneellä.
Sydäntalvella saattoi mennä useampi viikko, ettei Petri Kokkonen nähnyt ketään.
Paikallisilla on silti hyvin tiedossa, että vanhalla tilalla on uusi isäntä.
Yhdet terveiset hän löysi paikallislehden tekstiviestipalstalta. Tällä tavalla Inarijärven rantojen historia muuttuu ja oudot etelän ihmiset niitä asuttelevat.
Petri Kokkosta hymyilyttää.
– Etelän ihminen! Ihan Rovaniemeltä saakka.
Oikeasti hän tuntee saaneensa hyvän vastaanoton.
– Kylillä ihmiset tulevat tervehtimään ja kertoilevat omia muistojaan Onnelasta. Yllättävän moni on käynyt täällä joskus.
Joku saattaa silti pitää outona nuorta miestä, joka jättää elämän ja mukavuudet kaupungissa muuttaakseen erämaahan, vaatimattomaan tupaan syrjään kaikesta.
Tai no, ei aivan kaikesta.
Kokkonen hakee jäälaatikosta taimenen leikkuulaudalle. Puolenkymmentä veitsenliikettä myöhemmin yli puolimetrinen kala on kahtena fileenä, jotka saavat suolaa pintaansa.
Verkossa on ollut myös ahvenia.
– Lounaaksi on punaista ja valkoista.
Poikasesta asti Kokkosen suurimpana intohimona on ollut kalastaa ja metsästää, ja siihen Inarin itäranta on luontojaan luotu. Metsä alkaa takapihalta, kalavedet rannasta.
– Täällä pyytäminen ei ole vain harrastus ja ajankulua, vaan tärkein osa ruuanhankintaa.
Muutenkin hän varoo romantisoimasta liikaa.
– Jokaisella on omat suunnitelmansa ja unelmansa. Itse olen haaveillut kauan, että voisin asua Inarilla vuoden ympäri. Olen ollut onnekas saadessani siihen mahdollisuuden.
– Ei kai tämä sen ihmeellisempää ole.
Lounaan jälkeen Petri Kokkosta odottaa toinen työmaa.
Vanhasta navetasta on jäljellä muuri ja lattiahirsiä. Ne tekevät tilaa marjapensaille.
Herukantaimet pääsevät maahan, joka kantaa vanhan karjanpidon muistoja.
– Muheva, hyvämultainen maa. Ihme on, jos eivät viihdy.
Kun Kokkosen perhe osti Onnelan vuonna 2017, tila oli ehtinyt autioitua muutamia vuosikymmeniä.
Aika ja unohdus olivat pehmittäneet vuosisataisen tuvan alimmat hirret, isännättömyys särkenyt ikkunat. Metsän eläimet olivat kulkeneet pirttiin melkein kuin kotiinsa.
Rannassa ränsistyivät mustunut sauna, pikkuruinen aitta, lato ja navetan rauniot. Kentän oli vallannut mätässara, joka kohotteli korkeina mättäinä kaikkialla.
Nyt pirtti, sauna, lato ja aitta ovat saaneet jatkoaikaa, pihakenttääkin raivattu tasaisemmaksi.
Kunnostettujen rinnalle on noussut koko joukko uusia. Ikkunallinen mutterikota, pelkkahirrestä veistetyt nukkumatuvat, liiteri, varastoja, huusseja.
Tämän ajan mökkiläisyydestä kertovat aurinkopaneelit, kylpypalju, konesahat, aggregaatti ja mönkijä.
– Työt täältä eivät lopu ikinä. Jos ei ole muuta, niin aina puuntekoa.
Ensimmäinen talvi Onnelassa osoitti, että "puuta palaa yllättävän paljon".
Vuosi on opettanut myös ennakointia, varovaisuutta ja järjestelmällisyyttä.
– Juuri mitään ei kannata jättää huomiseen. Koskaan ei tiedä, onko silloin keliä.
– Ja verkkoavannoille kannattaa ajaa kelkalla aina samoja jälkiä. Jos poikkeaa sivuun, kohta voi olla sohjossa nivusiaan myöten.
Talvella aurinko ei noussut Inarilla yli kuukauteen. Nyt se on ylhäällä yhtäjaksoisesti 65 vuorokautta, aina heinäkuun 23. päivään saakka.
– Pitkän pimeän aikana uni jatkui automaattisesti. Kesäiltoina tuntuu, ettei malttaisi mennä nukkumaan ollenkaan.
Vanha naapuri on kahdeksan kilometriä Onnelasta etelään.
Kultalahdessa Paavo von Pandy (1906–1985) isännöi lapintilaansa vuosikymmeniä.
Unkarilaissyntyinen aatelismies oli hylännyt vanhan elämänsä ja aloittanut uuden Inarin rannalla. Talvisin Pandy kiersi Euroopassa markkinoimassa Lappia ja toi matkailijoita tutustumaan elämään pohjoisella suurjärvellä.
Petri Kokkosen tarinassa on yhtäläisyyksiä.
Hänkin vaihtoi tutun elämän kaupungissa aivan toisenlaiseen Inarilla.
Markkinointimatkansa Kokkonen tekee sosiaalisessa mediassa.
Siellä hän kutsuu vieraita Onnelaan ihmettelemään Inarijärven hiljaisuutta ja elämään erämaatilan arkea, kuten kalastamaan, tarkkailemaan luontoa ja laittamaan ruokaa avotulella.
– Haluan näyttää asiakkaille ihan niitä pieniä juttuja, joiden vuoksi olen täällä itsekin.
Paavo von Pandylla oli tapana sanoa, että kun ihminen on ollut yhden talven yli Inarilla, hän lähtee pois tai jää pysyvästi.
Kokkonen on läpäissyt ensimmäisen testin.
– Välillä on mukava käydä muualla. Mutta olen huomannut, että ennen pitkää tulee kiire takaisin tänne.
Kun hän palasi kahden koiransa kanssa Onnelaan kaupunkireissulta kesäkuun alussa, kotilahti päilyi peilityynenä.
Sammakkoselällä näkyi vielä jäitä. Telkät lentää viuhuttelivat, lähijängältä kantautui teerien pulina.
Aamulla Kokkonen huomasi nukkuneensa paremmin kuin moneen viikkoon.
– Tuntui siltä, että olin taas kotona.