Lä­hi­ka­la voittaa jopa kas­vik­set

Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttila elää niin kuin opettaa.

Hänet tunnetaan paitsi kokeneena Itämeren tutkijana ja suojelijana, myös sosiaalisessa mediassa kestävän kalastuksen ja eettisen kalaruokavalion puolestapuhujana. Ruokapöydässä Knuuttila suosii itse Suomenlahdesta pyytämäänsä kalaa.

– Poikkeuksen tekee vain muikku, jota ei täältä merestä saa. Sitä ostan säilykkeinä ja kukkona aina, kun lähikaupassa on tarjolla.

Knuuttila kertoo noudattavansa kalapainotteista ruokavaliota, johon kuuluvat vielä kananmunat ja maitotuotteita. Lihaa hän ei ympäristösyistä syö enää juuri lainkaan.

Ravinnekuormaa myös kasvisruoasta

Luonnonsuojelu ja kasvissyönti liitetään usein toisiinsa, ja vegaaniruokavaliota pidetään ympäristön kannalta parhaana vaihtoehtona. Näin näyttääkin olevan, kun tarkastellaan ruoan ilmastovaikutuksia, eli niin sanottua hiilijalanjälkeä.

Suomen ympäristökeskus (Syke) ja Luonnonvarakeskus (Luke) laskivat Ruokaminimi-hankkeessa vuonna 2019, että vegaaniruokavalion ilmastovaikutus on 37 prosenttia pienempi kuin suomalaisten keskimääräisen ruokavalion.

Jos lihan määrää vähentää keskivertokulutuksesta puoleen, keventää ilmastovaikutusta 13 prosenttia. Lihan määrän pudottaminen kolmasosaan pienentää sitä 19 prosenttia.

Lihan korvaaminen kokonaan kalatuotteilla pienentää hiilijalanjälkeä 30 prosenttia, eli lähes saman verran kuin vegaaninen ruokavalio.

Jos ilmastovaikutusten sijaan puhutaan kokonaisympäristövaikutuksista ja otetaan huomioon Itämeren ja sisävesien ravinnekuormitukset, kalaruokavalio voi kiriä jo vegaaniruokavalion ohi.

Hieman yksinkertaistaen voi näet sanoa, että kalastus poistaa vesistöistä fosfori- ja typpiravinteita, joita muu elintarviketuotanto niihin päästää.

Myös kasvisruoan tuotannosta syntyy ravinnekuormaa, joskin huomattavasti kevyempää kuin liha- ja maitotuotteiden tuotantoketjusta.

– Kasvis- ja kalaruoan ilmastovaikutukset ovat lähellä toisiaan, mutta vegaaniruokavalioon ei liity ravinnepoistumaa, sanoo kotimaisten kalatuotteiden ilmastovaikutuksia tutkinut Frans Silvenius Luonnonvarakeskuksesta (Luke).

Sinilevää ja särkikaloja

Fosfori- ja typpikuormitus aiheuttaa rehevöitymistä, joka on tällä hetkellä suurin ympäristöuhka niin Suomen sisävesissä kuin Itämeressäkin. Rehevöityminen näkyy esimerkiksi sinilevien ja särkikalojen lisääntymisenä.

– Helpoin tapa pienentää omaa ravinnejalanjälkeään on lisätä kotimaisen luonnonkalan ja kasvisravinnon osuutta ruokavaliossa, Seppo Knuuttila toteaa.

Ruoantuotanto aiheuttaa 60 prosenttia keskivertosuomalaisen kulutuksen Itämereen tuottamasta ravinnekuormasta. Jätevesien osuus on seuraavaksi suurin, noin 25 prosenttia.

Ruokavalion ravinnekuormasta peräti kolme neljännestä syntyy eläinperäisestä tuotannosta.

Syken laskelmien mukaan ravinnejalanjälki kääntyy jopa negatiiviseksi, jos korvaa lihansyönnin kokonaan Itämerestä pyydetyllä luonnonkalalla. Esimerkiksi kilo ahventa sisältää kymmenen grammaa fosforia. Silakkakilossa fosforia on noin neljä, särkikilossa kahdeksan ja haukikilossa seitsemän grammaa.

Kalaa syömällä voi siis tehdä hyvää Itämerelle. Sama pätee sisävesiin, koska myös järvikalan mukana poistuu ravinteita, joskin vuotuinen kalansaalis Suomen sisävesistä on vain noin viidennes Itämeren saaliista.

Knuuttila laski vuonna 2017, että Suomen Itämeren kalansaaliin mukana poistuu vuodessa vajaa 4 000 tonnia typpeä ja lähes 700 tonnia fosforia. Ihmisten aiheuttamasta typpikuormituksesta poistuu noin seitsemän prosenttia ja fosforista 27 prosenttia. Yli 90 prosenttia ravinteista poistuu silakka- ja kilohailisaaliin mukana.

Syke ja Luke ovat kehittäneet Itämeri-laskurin, jolla voi selvittää omien kulutustottumustensa vaikutuksia Itämeren ravinnekuormitukseen.

Sekä ravinne- että hiilijalanjäljen kannalta erinomainen vaihtoehto on lähivesiltä pyydetty luonnonkala, sillä ilmastovaikutus kasvaa kalastus- ja kuljetusmatkojen pidentyessä. Mitä lähempää kala on pyydetty, sitä parempi.

Kalastetun kalan ilmastovaikutus riippuu siten myös kalakannan tilasta. Jos kanta on heikossa hapessa, saaliin saamiseksi joudutaan kuluttamaan enemmän polttoainetta ja ilmastopäästöt kasvavat.

Myös yksittäinen mökkikalastaja voi poistaa ravinteita omasta rannastaan esimerkiksi kalastamalla särkiä katiskalla, sillä typpi ja fosfori rehevöittävät vesiä usein hyvin paikallisesti.

– Luulen, että vapaa-ajankalastajat ovat sitä kansanosaa, joka syö eniten kalaa. Tosin havaintojeni mukaan sielläkin edelleen hyljeksitään monia maukkaita kalalajeja, kuten lahnaa, särkeä ja kuoretta eli norssia, Knuuttila pohtii.

Särkikalojen käyttö kovassa kasvussa

Erityisesti silakan ja särkikalojen soisi päätyvän yhä useammin suomalaisten lautasille. WWF Suomen suojeluasiantuntija Matti Ovaska kertoo, että esimerkiksi lahna oli vielä 1980-luvulla yleinen ruokakala.

– 1990-luvulla se katosi markkinoilta. 2010-luvulla särkikalojen elintarvikekäyttöä alettiin taas kehittää, ja nyt voi sanoa, että ne ovat vakiinnuttaneet asemansa suomalaisessa tuotannossa. Uusia tuotteita kehitetään koko ajan.

Samaan aikaan, kun muiden kotimaisten luonnonkalojen kulutus on vähentynyt sekä absoluuttisesti että suhteessa tuontikalan kulutukseen, särkikalojen elintarvikekäyttö on kasvanut 2010-luvun aikana runsaasta kymmenestä tonnista noin miljoonaan kiloon vuodessa. Samalla myös pyyntimäärät ovat lisääntyneet.

Helppokäyttöisiä jalosteita ja valmistuotteita on markkinoilla jo paljon. Ovaskan mukaan haasteena on ollut, etteivät kaikki uudet tuotteet ole rasva- ja suolapitoisuuksiensa vuoksi soveltuneet esimerkiksi kouluruokailuun.

– Julkinen sektori ja lounasruokalat ovat olleet edelläkävijöitä [särkikalojen käytössä]. Esimerkiksi Helsingin kaupunki toi 2010-luvulla särkikaloja niin kouluruokaloihin kuin vanhuspalveluihinkin.

Ravintoloiden à la carte -annoksista särkikalaa on toistaiseksi löytynyt lähinnä lisukkeena, mutta ravintolaruoallakin on Ovaskan mielestä tärkeä merkitys roskakaloina pidettyjen lajien imagon korjaamisessa.

Norjan lohesta tuli jauhelihaa

Silakka puolestaan ei ole missään vaiheessa kadonnut ruokapöydistä, mutta sen käyttö on vähentynyt 2000-luvulla dramaattisesti.

Yhtenä syynä silakan romahdukselle voi pitää Norjan lohen läpimurtoa. Ovaska kertoo, että suomalaiset söivät vuosituhannen taitteessa suunnilleen saman verran silakkaa ja kasvatettua lohta.

Vuonna 2019 silakkaa syötiin henkeä kohden 390 grammaa, eli vain pari, kolme annosta. Kasvatettua tuontilohta kului 3,5 kiloa per suomalainen.

– Siinä on menty ympäristönäkökulmasta huonoon suuntaan. Jos lohi oli vielä 1990-luvulla luksustuote, 2000-luvulla siitä tuli täysin jauhelihaa.

Luken selvityksen mukaan kasvatetun kalan ilmastovaikutus on pienempi kuin sian- ja naudanlihan, mutta hieman suurempi kuin broilerinlihan. Kotimaisesta kasvatetusta kirjolohifileekilosta aiheutuu noin 20 prosenttia vähemmän hiilidioksidipäästöjä kuin norjalaisesta lohifileestä.

Suomessa kirjolohen kasvatus on ottanut muutamassa vuosikymmenessä isoja harppauksia ympäristöystävällisempään suuntaan. Frans Silveniuksen mukaan ravinnekuormitus on pienentynyt olennaisesti.

– Rehun käyttö suhteessa tuotantomääriin on laskenut 90-luvun alusta paljon, mikä pienentää myös ilmastovaikutusta.

Silvenius arvioi kotimaisen kirjolohen ja Norjan lohen ravinnekuormitukset nykyisin suunnilleen samansuuruisiksi. Hän huomauttaa, että vesien rehevöityminen riippuu myös kasvatusympäristöstä.

– Norjan vuonoissa lähellä valtamerta virtausolot ovat erilaiset kuin Itämeressä.

Silakan syöntisuositukset ennallaan

Lohi on vallannut suomalaisten uunivuoat vuosituhannen vaihteen jälkeen. Markettien kalatiskeillä tarjouskampanjat ohjaavat kuluttajien valintoja, ja helposti ruoaksi valmistettavat sekä edulliset lohifileet ovat päätyneet ostoskoreihin kotimaisen villikalan sijaan.

Silakat eivät kuitenkaan jää ostamatta hintansa vuoksi, sillä ne ovat usein kasvatettua kalaa edullisempia.

Ihmisten ostopäätöksiin voivat vaikuttaa yhä terveysviranomaisten syöntisuositukset, joita on aikoinaan asetettu silakoihin kertyneiden dioksiinien ja PCB-yhdisteiden vuoksi. Vierasaineita kertyy kaloihin sitä mukaa, kun ne vanhenevat ja kasvavat.

Ympäristömyrkkyjen pitoisuudet silakassa ovat pienentyneet jopa 80 prosenttia viimeisten 40 vuoden aikana. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan alle 19-senttinen silakka alittaa jo EU:n dioksiineille asettaman enimmäispitoisuuden.

Ruokaviraston syöntisuositukset ovat kuitenkin ennallaan: lasten, nuorten ja hedelmällisessä iässä olevien aikuisten tulisi syödä isoa, perkaamattomana yli 17-senttistä silakkaa vain 1–2 kertaa kuukaudessa.

Sekin on toki huomattavasti enemmän kuin kolme annosta vuodessa, jonka nyt syömme. Voisimme suosituksia noudattamallakin vähintään nelinkertaistaa silakan kulutuksen.

– Jos ei kuulu mainittuihin herkkiin kuluttajaryhmiin, kaikenkokoista silakkaa voi syödä rajoituksitta, Seppo Knuuttila muistuttaa.

Tärkeintä on korvata lihaa kasviksilla ja kalalla

Kala- ja kasvisruokavalioiden ympäristövaikutuksia ei WWF:n Ovaskan mielestä ole relevanttia vertailla keskenään. Niiden yhdistäminen näyttäisi kuitenkin olevan yksittäiselle kuluttajalle merkittävä ympäristöteko.

– Olennaista on liiallisen lihankulutuksen korvaaminen kasviksilla ja kalalla. Jos saadaan suuret massat tekemään tällaisia muutoksia, ollaan hyvällä tiellä.

WWF suosittelee niin sanottua planetaarista ruokavaliota, jossa syödään päivittäin monipuolisesti kasviksia, marjoja ja hedelmiä sekä kasviproteiinia, pari kertaa viikossa lähivesien kalaa ja korkeintaan muutaman kerran viikossa lihaa.

– Ruokaan täytyy liittyä myös iloa. Liika päästöjen tai ilmastovaikutusten laskeminen voi muodostua ahdistavaksi.