Tänä talvena palasin pitkän tauon jälkeen suksille ja alamäkeen.
Lasku-ura alkoi poikasena Rovaniemen Ounasvaaran rinteiltä ja metsäreiteiltä, ja etenkin nuorena aikuisena – siis pari–kolmekymmentä vuotta sitten – vapaalasku oli henki ja elämä.
Sukset veivät minut Norjan ja Keski-Aasian vuoristoihin sekä Huippuvuorille.
Vietin yli puolenkymmentä talvea hiihtopummikommuunissa pienessä ranskalaiskylässä Alpeilla. Joimme paljon kahvia, mutta vain vähän viiniä, ja hiihdimme kaiket päivät.
Tuntui huumaavalta seisoa sukset jalassa hissin yläasemalla tammikuussa ja ajatella, että seuraavien kolmen kuukauden aikana ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin laskea.
Vähitellen elämään tuli muutakin sisältöä. Lakkasin viettämästä talvia Alpeilla, ja lopulta sukset jäivät kokonaan käyttämättä.
Parissa vuosikymmenessä rinteiden ulkopuolella laskeminen on kasvanut pienen piirin harrastuksesta suosituksi lajiksi. Se näkyy konkreettisesti Lapin hiihtokeskusten takamaastoissa.
Muita laskijoita ja jälkiä on paljon enemmän kuin ennen.
Voisin muistella menneitä ja valittaa ruuhkista, mutta en ole koskaan ollut taipuvainen nostalgiaan.
Jos jostain pitää purnata, niin puut kasvavat nykyään tiheämmässä kuin ennen. Niiden välissä ei enää meinaa ehtiä tehdä käännöksiä. Myös rinteet tuntuvat jyrkentyneen sitten viime kerran.
Etenkin Suomen tuntureilla suksen ominaisuuksilla on valtava merkitys. Puurajan yläpuolella lumi on yleensä tuulenpieksemää aaltopeltiä tai korppua, joka usein murtuu laskijan painon alla.
Metsän suojassakin lappilainen hanki haukkaa helposti suksenkärjestä kiinni.
Onneksi välineet ovat kehittyneet valtavasti. Nykyaikainen suksi kääntyy helposti vaikeallakin alustalla.
Myös mäen päälle nouseminen on helpompaa nykyään. Ylämäessä tarvittavat vaellussiteet toimivat myös alamäessä, monot ovat mukavat ja tukevat ja sukset kevyet.
Ennen ei todellakaan ollut paremmin.
En ole suinkaan ainoa keski-ikäinen, joka skinnaa ja laskee tuntureilla.
Laskukaverini ovat pääsin niitä samoja, joiden kanssa aikoinaan kolusin Alppien ja Norjan mäkiä.
Osa on kaltaisiani laskemisen uudelleen aloittaneita. Osa ei koskaan lopettanut.
Emme yritä elää nuoruuttamme uudelleen. Kukaan ei hypi enää kallioilta, ja vanhoja muistellaan yllättävän vähän.
Otamme lumivyöryt vakavasti, mutta muuten meno on rennompaa kuin nuorina miehinä.
Aikoinaan piti tietää, kuka on kovin vetäjä. Nyt se toki tiedetään, mutta sillä ei ole väliä.
Olennaista, ainakin minulle, on saada hikoilla ja hengästyä sekä olla rauhassa kauniin luonnon keskellä.
Ja jos lumi on hyvää, lasken sitä hymyssä suin.
Parasta on kuitenkin seura. Aikoinaan hiihtopummikommuunissa ja laskureissuilla syntyi tiiviitä ystävyyssuhteita. Kun laskeminen jäi tauolle, yhteydenpito saattoi hiipua.
Paras tapa vaalia ystävyyttä on lähteä jälleen yhdessä mäkeen.