Tamokhusetille on vaikea löytää. Majatalolla ei ole nettisivuja tai päivityksiä somessa eikä sen pihaan pääse autolla.
Silti asiakkaita on, välillä jopa liikaa.
– Husetille kannattaa hiihtää, lumi polulla on sen verran upottavaa. Perusparkkikselta on matkaa noin 300 metriä. Joesta pääsee yli, kunnes taas sataa, Christel von Haartman ohjeistaa Pohjois-Norjassa sijaitsevalle majatalolle saapumista.
Alempana laaksossa, keskellä lumista aukeaa häämöttää punareunuksinen harjakatto. Hiihtäessä lähemmäs ja viimeistään sisään astuessa alkaa valjeta paikan omintakeisuus: majatalo on askeettinen, jopa vaatimaton, tunnelmaltaan rento ja konstailematon.
Vapaalaskijoiden majapaikkana se on toiminut parikymmentä vuotta, vaikka virallisesti se avasi ovensa vasta keväällä 2022. Sen jälkeen väkeä on riittänyt.
– Viime talveksi päätimme hankaloittaa tänne pääsemistä, paikan toinen perustaja ja omistaja Jarkko-Juhani Henttonen paljastaa.
Kyläyhdistyksen talo sai uuden elämän
Henttonen saapui Pohjois-Norjassa sijaitsevaan Tamokiin ensimmäisen kerran vuonna 1997. Siitä lähtien hän on viettänyt alueella kaikki keväät.
Tamokdalenin kyläyhdistyksen vanha seuraintalo tuli kuvioihin, kun hän tutustui vuonna 2006 paikalliseen maanomistajaan Aadne Olsrudiin. Olsrudin suku oli asettunut Tamokin laaksoon jo 1800-luvulla, ja he olivat alueen ensimmäiset vakituiset asukkaat.
Olsrudin tiluksilla vuokratontilla sijaitseva, vuonna 1978 rakennettu seuraintalo oli ollut pitkään vähäisellä käytöllä, sillä kulttuuri-, urheilu- ja nuorisotoiminta oli hiipunut paikkakunnalla ikärakenteen muutoksen vuoksi.
Luontevana jatkumona olikin kutsua talo täyteen vapaalaskijoita ja alkaa järjestää ympäröivillä vuorenrinteillä vapaalaskukisoja, joita Henttonen oli aiemmin pitänyt Pyhällä ja Kilpisjärvellä.
Kunnon kisoja ei kuitenkaan vielä ensimmäisenä vuonna saatu pystyyn, sillä lunta satoi liikaa. Seuraavana keväänä 20–30 hengen kaveriporukka päätti muuttaa talolle koko maalis–huhtikuuksi.
– Emme me tätä varsinaisesti vallanneet. Rupesimme Aadnen kanssa puuhaaman tämän kanssa, ja talvinen käyttötarkoitus siirtyi vaivihkaa murtomaahiihdosta vapaalaskuun jo ennen kuin ostimme talon. Kevätsesongeilla se on samanlaisessa käytössä edelleen, Henttonen kertoo.
Miksi intohimoisen laskijan ei kannata perustaa majataloa Norjaan?
Vuonna 2013 Henttonen tapasi Christel von Haartmanin yhteisen ystävän kautta. Molemmat ihastuivat toistensa leppoisaan luonteeseen ja itsenäisesti yhdessä olemisen helppouteen. Seuraavana keväänä Henttonen toi von Haartmanin Tamokiin.
Pari vuotta myöhemmin Aadne Olsrud osti seuraintalon Tamokdalenin kyläyhdistykseltä. Henttonen hankki oman osuutensa talosta seuraavana vuonna. Sen jälkeen alkoi rakennuksen asteittainen entisöinti ja remontointi sekä makuuhuoneiden rakentaminen.
Nykyisin Husetissa on kahdeksan yhteiskäyttöistä makuuhuonetta, jotka majoittavat maksimissaan 40 henkeä.
– 25 on kiva määrä, 30 on jo vähän liikaa, Husetissa puolihoitoa viime keväänä pyörittänyt von Haartman huomauttaa.
Nyt Huset oli virallisesti auki kolmatta kevättä, mutta mikään varsinainen bisnes se ei ole Henttosen mielestä vieläkään. Se on yhteisöllinen projekti, jossa on Olsrudin ja Henttosen lisäksi mukana toistakymmentä työpanoksellaan mukaan tullutta osakasta.
Von Haartman on yksi heistä. Hän on vastannut viimeiset kaksi vuotta myös majatalon pyörittämiseen liittyvistä päivittäisistä askareista. Jos kattilat pistettäisiin niin kutsutusti jakoon, Huset olisi Henttosen ja kattilat von Haartmanin.
– Mielestäni se on vain hyvä juttu ja helpompaa, että tämä ei ole meidän kahden yhteinen projekti, von Haartman toteaa.
Molemmat työskentelevät kesäisin tapahtuma-alalla. Vaikka työn ja parisuhteen yhdistäminen toimii heillä, muita pariskuntia Husetin projekti ei kaipaa. Kumpikaan ei myöskään suosittelisi majatalon perustamista Norjaan, jos kokee vapaalaskun intohimokseen.
– Ei kannata ryhtyä myöskään vuoristo- tai lumiturvallisuuskouluttajaksi. Tässä menee suurin osa ajasta ihan muuhun kuin laskemiseen, Henttonen sanoo.
Henttonen ohjaa alueella lumiturvallisuuskursseja ja koiravaljakko-opastuksia, joten on kätevää tarjota asiakkaille myös majoitusta. Hän pitää asiakastyöstä ja nauttii opastuksista jotakuinkin yhtä paljon kuin lumilautailusta. Viime vuonna hän sai hauskimmat laskut lumilaudan sijaan ahkiolla.
Von Haartman haluaisi päästä laskemaan enemmän. Viime kaudella hän ehti hädin tuskin mäkeen. Jos hän pääsi vuorille, hän oli liian väsynyt nauttimaan siitä.
Tänä keväänä on mennyt paremmin ilman puolihoitoa ja asiakasmäärää rajoittamalla.
– Vaikka työ on kivaa, viime keväänä mietin, miten tässä näin kävi. Minähän tulin Norjaan laskemaan.
Katastrofin ainekset: pandemia, tulva ja pökäleitä
Takapakkia tuli vuonna 2020, kun pandemia sulki Norjan ja Suomen rajan sekä mahdollisuudet harjoittaa majatalotoimintaa. Se oli juuri ennen kuin Husetin piti avata ovensa virallisesti.
Henttosen ja Olsrudin onneksi koiravaljakkofirma oli vuokrannut majataloa marraskuusta maaliskuuhuun. Niillä vuokrarahoilla omistajat sinnittelivät vielä seuraavankin vuoden.
Syksyllä 2021 rahat olivat kuitenkin lopussa. Vaikka koronatestejä otettiin edelleen rajalla eikä pandemialle näkynyt loppua, kaksikko päätti hieman riskillä alkaa ottaa varauksia jo keväälle 2022.
Riski kannatti. Majatalo saatiin viimein auki, ja tupa oli täynnä koko kevätsesongin.
Viime keväänä oli hilkulla, ettei tupa tulvinut täyteen vettä. Vaikka talo on hyvin tehty ja terverakenteinen, se sijaitsee keskellä tulva-aluetta. Laakson joki tulvii usein, ja myös rinteiltä vesi valuu alas laaksoon.
Normaalissa tulvatilanteessa vesi saattaa kivuta betoniperustan alareunaan saakka, mutta viime kevään rankkasateiden aikaan vesiraja oli vain kymmenen senttimetrin päässä yläreunasta.
Vesi nousi kymmenen senttimetriä 45 minuutissa ja oli jo lähellä kynnyksen ylitystä, ennen kuin Olsrud ehti ajaa traktorillaan tulvan keskelle ja pelasti tilanteen.
Henttonen kutsuu aluetta katastrofialueeksi tulvien lisäksi myös lumivyöryjen takia. Lumivyöryonnettomuuksia sattuu aika ajoin. Tien toisella puolella kohoavalla Blåbärfjelletillä kuoli kolme suomalaista ja yksi ruotsalainen lumivyöryssä vuonna 2019. Pieniä vyöryjä on usein, ja kerran 15 vuodessa tulee jättiläislumivyöry.
Yksi tragikoomisimmista katastrofeista sattui, kun Christel von Haartman oli loihtinut täpötäyden majatalon vieraille yhteisen illallisen ja itse maanomistajakin oli vapaalla ja tullut viihtymään. Olsrud ei kuitenkaan päässyt alkupaloja pidemmälle, kun hänen oli hypättävä Tulisuudelmaksi nimetyn kaivurin rattiin kauhomaan kirjaimellisesti paskaa.
Jätevesikaivo oli mennyt pienen tulvan edesauttamana täyteen, ja pökäleet lähestyivät jo vessanpöntön äyräitä.
– Sanoin Aadnelle, että nyt taas kuplii. Hän totesi "fuck my life", marssi ovesta ulos ja ajoi hetken päästä pihaan 19 tonnin kaivurilla, Henttonen muistelee.
Dinneri jatkui, mutta Olsrud ja von Haartman joutuivat siirtymään loppuillaksi keksimään hätäratkaisuja jätekaivon puolelle. Tyhjennysauto pääsi paikalle vasta seuraavana päivänä.
– Asiakkaista se oli lähinnä hauskaa, Henttonen kertoo.
Keskeinen sijainti ilman after skitä
Henttonen mieltyi talossa ennen kaikkea sen sijaintiin. Sitä ympäröi 14 eri vuorenhuippua, joista suurimpaan osaan pääsee suoraan pihasta tai tieltä, ilman autoa.
Lyngenin eteläosan laskupaikoille ajaa nopeammin Tamokin sisämaasta kuin vuonojen halkomasta Pohjois-Lyngenistä. Narvikiin ajaa kaksi tuntia, Tromssaan ja Kilpisjärvelle tunnin.
Tamokin laakso on keskimäärin 200 metriä merenpinnan yläpuolella. Siellä on kylmempää ja lumi säilyy rinteiden alaosissakin huomattavasti pidempään kuin vuonojen rannalla. Kuivemman sisämaan ja rannikkoisemman alueen risteyksessä sataa paljon lunta.
Viime vuonna Henttosen ja von Haartmanin viimeinen lasku oli toukokuun lopussa. Sitä edellisenä vuonna kausi päättyi kesäkuun alussa. Syksyllä skinnaamaan pääsi ensimmäisen kerran tieltä jälleen lokakuun puolivälissä. Huono talvi kestää kuusi kuukautta, normaali seitsemän ja hyvä kahdeksan.
– Rantalomat ovat erikseen. Tykkään olla vuorien ympäröimänä, vuorilla, Henttonen toteaa.
Asiakkaat ovat löytäneet Husetille vuosien varrella lähinnä tuttujen ja puskaradion kautta. Suurin osa kansainvälisistä laskijoista on bongannut paikan lumilautailija Antti Autin Instagramista ja videotuotannoista.
Myös muita nimekkäitä lumilautailijoita on majoittunut Husetissa, kuten Apocalypse Snow -elokuvasta tunnettu ranskalainen Regis Rolland, yhdysvaltalainen Bryan Iguchi ja japanilainen Taro Tamai. Myös Enni Rukajärvi on Husetilla tuttu kasvo.
Lisäksi asiakkaita tulee Henttosen ja vuoristo-opas Sami Modeniuksen Cohkka-opasyrityksen kautta.
Suurin osa kävijöistä on kuitenkin suomalaisia, keski-ikäisiä, aktiivisia, vapaalaskijamiehiä.
– Kaikille löytyy jotakin ja aloittelijoillekin on hyviä mäkiä, joissa voi harjoitella luonnonlumella laskemista. Mutta lähtökohtaisesti meidän kävijämme ovat hiton hyviä laskijoita. Tämä on oman rahan paikka, tavallisen duunarin mesta, Henttonen sanoo.
Lähistöllä ei ole mitään muuta tekemistä eikä Husetissa harrasteta bilettämistä.
– Ihmiset tulevat tänne, koska tykkäävät rennosta meiningistä, von Haartman lisää.
Tuleeko Tamokiin hiihtokeskus?
Olsrudilla ja Henttosella on ollut tiluksille suurempiakin matkailun kehittämissuunnitelmia jo ennen kuin seuraintaloa oli edes ostettu.
Olsrud omistaa laaksosta ja vuorilta kymmenen neliökilometriä maata, joka on kuitenkin käytännössä arvotonta. Alueella ei kasva mikään, mineraaleja on huonosti eikä vuohienkaan pito kannata. Jos hakkaa koivun, kestää ihmisikä, ennen kuin se kasvaa Lapissa takaisin.
Vuonna 2011 Henttosen ja Olsrudin perustama, Tamokhusetista erillinen yhtiö sai läpi 1,3 neliökilometrin kokoiselle alueelle yleiskaavamuutoksen, jossa entinen maa- ja metsätalousmaa muutettiin matkailukäyttöön. Vuonna 2015 he jättivät uuden kaavahakemuksen, joka läpi mennessään mahdollistaisi pienen hiihtokeskuksen rakentamisen alueelle.
Rakennusoikeutta on haettu 65 tuhannelle kerrosneliökilometrille, mikä on verrattavissa Oloksen kokoisen hiihtokeskuksen majoituskapasiteettiin.
Laskureittejä on alustavasti valmiina 20 kilometrin verran. Niitä Olsrud on raivannut hiljalleen siitä saakka, kun aloitti 14-vuotiaana metsurin työt.
– Aadne teki metsätöitä tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Hän kaatoi puita Tromssan lämpövoimalan hakkeeksi sieltä täältä, jotta rinteillä olisi kiva laskea, Henttonen kertoo.
Hakemus on ollut jumissa byrokratian rattaissa yhdeksän vuotta. Viimeisin selvityspyyntö liittyi saamelaisten jutaamiseen eli porojen muuttoon talvilaitumilta kesälaitumille. Yhtiökumppanit tilasivat vaikuttavuusanalyysin, jossa seurattiin kahden vuoden ajan porojen kulkureittejä ja selvitettiin, voisiko alueen matkailun kehittäminen vaikuttaa niihin.
Selvitys jätettiin huhtikuun puolessa välissä valtionhallinnon arvioitavaksi. Sieltä se siirtyy edelleen Tromssan lääninhallituksen käsiteltäväksi.
Herkän arktisen ympäristön vuoksi Olsrud ja Henttonen eivät ole pitäneet kiirettä suunnitelmiensa edistämiseksi muilla tavoin. Jos luonnon tuhoaa, se ei palaudu ehkä koskaan.
– Olen alkuperäiskansojen elinkeinon vilpitön kannattaja. Jos vastaus on ei, niin sitten työ menee hukkaan. Silloin meille jää vain Huset, mikä on ihan kiva sekin, Henttonen toteaa.