Suu­rim­man surun kivellä

Aluksi liekki palaa vaivoin. Kun se saa voimaa, Tarja Huumonen laskee hautakynttilän kädestään suuren siirtolohkareen kupeeseen.

Pakkaspäivän maisema on kuin postikortista.

Lumi on harsonnut kilpikaarnaiset männyt, joiden lomasta pilkottaa jäätyvä Kemijoki. Pienen vaaran laella on kiveä kiven vieressä. Kymmeniä, jyhkeitä ja vielä jyhkeämpiä, kuin taivaasta pudonneina.

Suurin kivistä on kiipeilijöiden suosiossa.

Heitä käy ympäri Suomea yrittämässä lohkareelle, jonka päälle on useampi reitti.

Vaikein niistä kulkee kiven pohjoisreunaa.

Siellä seinämä on niin jyrkkä ja niin sileä, että tuntuu mahdottomalta, miten kukaan voi kiivetä sen pelkästään käsin ja jaloin.

Melkein mahdotonta se onkin. Vain kolme on onnistunut.

Rovaniemeläisen Tarja Huumosen poika Onni-Pekka Huumonen oli heistä toinen.

Vuoden 2017 syyskuussa, 25-vuotiaana, hän nousi reitin, jota oli harjoitellut lähes maanisesti keväästä saakka.

Kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa myöhemmin hän teki itsemurhan.

"Lasta pitää rakastaa eniten silloin, kun hän sen vähiten ansaitsee."

Onni-Pekka Huumonen syntyi rovaniemeläisten Tarja ja Janne Huumosen esikoispojaksi sydäntalven lopulla vuonna 1992.

Tarja Huumosella oli kolme tytärtä ensimmäisestä liitostaan, joka oli päättynyt eroon.

Onni-Pekka oli äidilleen kuin uusi alku. Sen kruunasi pikkuveli, joka syntyi kaksi vuotta myöhemmin.

Isä vei molemmat poikansa kiipeilemään.

12-vuotiaana Onni-Pekka Huumonen oli noussut muun muassa Pirunkirkon päälle Posion Korouomalla, Ruotsin korkeimman tunturin Kebnekaisen etelähuipulle ja lumirännille Norjan Lyngenissä.

Korouomalla otetussa valokuvassa hän näyttää voitonmerkkiä yhdessä pikkuveljensä kanssa.

Luonnossa lapset, äiti ja isä elivät yhteisiä, onnellisia hetkiään.

Esikoisen päästyä murrosikään moni asia muuttui.

Herkästä ja kiltistä äidinpojasta kasvoi uhmakas nuori, joka pinnasi, käytti päihteitä ja pukeutui huomattavan epäsovinnaisesti. Kiipeilyn hän hylkäsi kokonaan.

Tarja ja Janne Huumonen yrittivät ymmärtää: kukapa ei hakisi joskus rajojaan.

Yksi raja ylittyi, kun yläkoululaisen ajatuksiin ilmestyi itsetuhoa ja iholle viiltoja.

Vanhemmat ottivat yhteyttä nuorisopsykiatrian ammattilaisiin. Se auttoi.

Onni-Pekka Huumonen kävi peruskoulunsa kunnialla ja aloitteli lukiotakin, ennen kuin jätti sen kesken ja lähti armeijaan.

Sieltä hän palasi vänrikkinä ja kouluttautui siviilissä vartijaksi.

Oulusta löytyi paitsi uusi koti ja työ, myös vanha harrastus: nuorukainen alkoi jälleen kiipeillä.

Kartta tuntee vaaranlaen Kivimaana.

Nimen ymmärtää hyvin kulkiessaan polkua, joka mutkittelee louhikoiden ja lohkareiden välistä perille.

Kun kiipeilijät tulevat tänne, he tulevat Martti Servolle.

Sillä nimellä harrastajat tuntevat paikan, jonka löysivät vuosia sitten Kemijoen itäpuolelta, noin puolen tunnin ajomatkan päässä Rovaniemen keskustasta.

Laella on useita lohkareita ja niiden päälle kymmeniä nousulinjoja, eritasoisia ja -mittaisia. Ne sopivat boulderointiin, siis kiipeilyyn ilman köysiä ja muita apuvälineitä.

Jokaisella reitillä on nimi.

On Laila Kinnunen, Pimp my ride, Viimeinen tuuttikuski, Mandshurian kummut, Rakkauden ajopuu, Spottaava lintukoira ja monta muuta.

Reitin saa ristiä aina kiipeilijä, joka nousee sen ensimmäisenä.

Siksi nimet eivät aukea ulkopuoliselle, kuten ei sekään, miksi yksi nousulinja kivistä suurimmalle tunnetaan Martti Servona ja Napanderina.

Vähitellen kiipeilijät ovat alkaneet kutsua koko paikkaa kyseisen laulajan mukaan.

"Onni-Pekalle tärkeintä oli kiipeily. Se oli harrastus, intohimo ja lopulta pakkomielle."

Huumosten kynttilä palaa suurimman lohkareen pohjoispuolella.

Niiltä paikoin alkaa reiteistä kaikkein vaikein, Voimasanat.

Nimen voi ymmärtää, kun seisoo kiven vieressä.

Reitti kulkee ylös reilun metrin levyistä kanttia, mutkittelematta. Seinämä ei ole vain pystysuora vaan negatiivinen, siis kallellaan kiipeilijään päin. Graniitti on pinnaltaan niin tasaista, että tarttumakohdat ovat harvassa.

Kaiken lisäksi nousu alkaa istuma-asennosta.

Juuri se tekee reitistä yhden kaikkein vaikeimmista, mitä boulderoijat ovat Suomesta löytäneet.

Ei ihme, jos Jani Lehtolalta pääsi eräskin voimasana, ennen kuin hän pinnisti ensimmäisenä päälle kymmenkunta vuotta sitten.

Kiveä peittää paikoin vaalea pöly.

Se on magnesiumkarbonaattia, kiipeilijöiden kielellä "mankkaa". Sitä he hierovat käsiinsä ennen nousua ja joskus sen aikanakin, jotta kämmenet eivät hikoaisi ja ote pitäisi.

Janne Huumonen muistaa päivän, jolloin kävi kivellä Onni-Pekan mukana.

Se oli kesällä 2015.

Ilma oli sopivan viileä ja kuiva. Kosteus ja kuumuus tekevät boulderoinnista paljon vaikeampaa, joskus mahdotonta.

He kiipesivät yhdessä. Isä helpompia reittejä, poika haastavampia.

Kumpikaan ei uskonut, että jonain päivänä olisi mahdollista nousta vaikein reitti suurimmalle lohkareelle.

Toisin kävi.

Seuraavana keväänä, lumien sulettua, Onni-Pekka Huumonen palasi vaaranlaelle.

Hän alkoi harjoitella Voimasanoja.

Paitsi täydellistä kehonhallintaa ja suurta maksimivoimaa, nousu vaatii poikkeuksellista sinnikkyyttä. Jani Lehtola on kertonut tehneensä lähes 1 500 yritystä, ennen kuin onnistui.

Onni-Pekka Huumonen omistautui asialle ajamalla Oulusta kivelle jopa useita kertoja viikossa.

Joskus kävi niinkin, että hän palasi Rovaniemeltä yöksi töihin, hoiti vartijavuoronsa ja lähti taas aamulla Rovaniemelle.

Vanhempiensa luokse hän ehti enää harvoin.

Silloin kun ehti, he huolestuivat.

Poika oli ollut jo pitempään kärsimätön ja ärtynyt.

Siltä hän näytti äidin silmissä.

Ehkä työstä aiheutuvaa stressiä, Tarja Huumonen ajatteli. Vai sittenkin kiipeilystä? Lihaksikas, kaikesta rasvasta riisuttu vartalo oli entistä kuivempi. Onko ruokaa ollut tarpeeksi, entä unta? Rahahuoliakin voi olla.

Usein äiti mietti, onko poika liian ankara itselleen.

Käsissä näkyivät yhä selvemmin kiipeilyn jäljet. Sormenpäät olivat parkkiintuneet ja turvoksissa. Onni-Pekka ei voinut käydä saunassa, jotta iho ei pehmenisi liikaa ja häiritsisi kiipeämistä. Kynnenalustat olivat harmaana magnesiumista.

Vanhemmat näkivät myös videokuvaa harjoituksista.

Siinä Onni-Pekka Huumonen nousi, putosi, nousi ja putosi uudelleen.

Välillä hän potki patjoja, joita käytetään pehmusteena kiven juurella, ja kiroili niin että kaverit väistyivät sivummalle.

Vanhemmat eivät nähneet videolla kiipeilyn iloa. Tunnelma oli outo, melkein synkkä.

Voimasanat ei näyttänyt enää tavoitteelta vaan pakkomielteeltä.

"Olen miettinyt ja miettinyt, olisiko viimeisen kerran tavatessamme ollut näkyvissä jotain merkkejä."

Päivä koitti 12. syyskuuta vuonna 2017.

Silloin Onni-Pekka Huumonen istahti patjalle, yllään vain farkut ja kiipeilykengät, tarttui kiveen ja ponkaisi nousuun.

Puolisen minuuttia myöhemmin hän istui kiven päällä.

Hän tuuletti kaksin käsin, karjaisi ja kohotti sen jälkeen katseensa kohti taivasta. Kiipeilykaveri kuvasi kaiken.

Muutama päivä myöhemmin Onni-Pekka Huumonen antoi haastattelun Mikkelin Työväen Kiipeilijöiden blogisivustolle.

Siellä hän esittelee itsensä näin: Tämmönen 25-vuotias Rollosta Ouluun rantautunut kiipeilijärenttu, joka elättää ittesä tekemällä leikkipoliisin hommia paikallisessa sairaalassa.

Hän avaa myös filosofiaansa harjoitella. Aina kun löytyy joku asia, joka tuntuu vaikealta tai joka tuntuu olevan mun epämukavuusalueella, pyrin keskittymään siihen.

Entä vahvuudet? Kyky hakata päätä seinään tarpeeksi pitkään ja tietynlainen periksiantamattomuus.

Vanhemmat olivat iloisia pojan onnistuttua projektissaan.

Tosin heitä vaivasi, miten Onni-Pekka otti onnittelut vastaan. Hän oli välinpitämätön ja halusi omiin oloihinsa.

Äiti ja isä tiesivät, että niin hyvin kuin poika viihtyikin kiipeilyporukoissa, hänessä oli erakkoa.

Onni-Pekka Huumonen ei kaivannut erityisemmin huomiota. Hän kiipeili itselleen, ei muille.

Mutta minkä hän oli päättänyt tehdä, sen hän otti tosissaan.

Myöhemmin vanhemmat kuulivat, mitä poika oli sanonut kaverilleen samana päivänä kuin nousu oli onnistunut.

– Nyt voisin vaikka kuolla.

Viitisen vuotta sitten, marraskuun kolmantena sunnuntaina, Tarja ja Janne Huumonen ajoivat Ouluun.

Siellä odotti poika, joka oli laittanut vanhemmilleen kahvit ja paistanut lättyjä. Niiden päällä oli hänen itsensä keittämää omenahilloa.

Kahvittelun jälkeen he lähtivät yhdessä kylpylään, sieltä pizzeriaan syömään.

Tunnelma oli leppoisa. He eivät olleet tavanneet aikoihin. Siksi puhuttavaa riitti.

Ennen kuin vanhemmat lähtivät takaisin Rovaniemelle, Tarja Huumonen kutsui poikansa joulunviettoon.

Kotiin päästyään äiti kiitti vielä tekstiviestillä mukavasta päivästä ja muistutti, että jos rahasta on tiukkaa, vanhemmat tulevat kyllä apuun.

Onni-Pekka Huumonen vastasi pian.

Hänestäkin oli mukava nähdä. Hän kiitti kaikesta ja vakuutti selviävänsä.

Seuraavana torstaina isä viestitti pojalleen jäähakuista, jotka oli hankkinut.

Samalla hän tuli kysyneeksi, mennäänkö kiipeilemään.

Oulusta kilahti kohta vastaus. Hienot on. Mennään vaan.

Sitten Onni-Pekka Huumonen lähti kiipeilykeskukselle rakentamaan reittejä. Ilta meni iloisesti tutussa porukassa, yhteisen intohimon parissa.

Perjantai, marraskuun 24. päivä, oli Black Friday, Yhdysvalloista Suomeenkin rantautunut ostospäivä.

Kaverit odottivat "OoPeeta" kiipeilykeskukselle.

Hän ei tullut, eikä hän tavoitettu puhelimella. Myöhään illalla, keskuksen sulkeuduttua, kaksi ystävistä lähti hakemaan tätä kotoa.

Sieltä Onni-Pekka Huumonen löytyi kuolleena.

Jäähyväiset hän oli jättänyt yhdellä sanalla lumeen, rivitaloasuntonsa portaille: Heippa.

"Väistämättä on tullut mieleen, teinkö jossain väärin. Enkö huomannut jotain, joka olisi pitänyt huomata? Autoinko tarpeeksi, kun hän tarvitsi apua?"

Puut on pilkottu valmiiksi kotona.

Tarja Huumonen asettelee ne tulipaikalle, työntää väliin pari tuohenkäppyrää ja raapaisee tikun.

Nuotio syttyy tulisijaan, jonka Onni-Pekka Huumosen ystävä on rakentanut raudasta ja tuonut suurimman kiven eteläpuolelle.

Koristeellisen kehikon nimi on Ikuinen tuli.

Kaiverrukset ovat peittyneet.

Tarja Huumonen tietää, että niissä on nimen ja päivämäärien lisäksi muun muassa Onni-Pekan usein käyttämä lause: Why so serious ("miksi niin vakavaa").

On marraskuun kolmas maanantai. Itsemurhan viides vuosipäivä on kolmen yön päässä.

Tarja Huumonen muistaa hyvin ensimmäisen.

Hän käveli miehensä mukana kivelle, jossa ei ollut ennen käynyt, sytytti kynttilän ja teki nuotion.

Lohkareen vierestä löytyi pyyhe. Äiti tunnisti sen poikansa omaksi.

Silloin hän tunsi ensi kertaa ymmärtävänsä, mitä oli tapahtunut.

– Ensimmäinen vuosi oli mennyt aivan sumussa.

Aluksi kaikki näytti mustalta.

Hän kantoi suurta syyllisyyttä, vihasi melkein kaikkea ja kaikkia ja ajatteli synkimpinä hetkinä kuolevansa itsekin.

– Suunnittelin hautajaisenikin valmiiksi.

Se oli kauheaa aikaa, Tarja Huumonen sanoo nyt.

Hän uskoo selvinneensä, koska turvana oli riittävästi hyviä ihmisiä.

Oli työterveyslääkäri, terapeutti, saman kohtalon kokeneita, ystäviä ja perheenjäseniä, jotka jaksoivat.

– Vaikeimmillaan olin hankala ja ilkeäkin. En osannut ottaa huomioon, että läheisillä on omakin taakkansa.

– Silti minua ei jätetty yksin. Siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Kaiken keskellä oli hoidettava sata asiaa, jotka kuuluvat läheisen kuolemaan.

Tarja ja Janne Huumonen halusivat itse pukea poikansa arkkuun.

Hän sai ylleen untuvatakin ja -housut, päähänsä karvalakin, käsiinsä mummon neulomat lapaset, jalkoihinsa äidin kutomat villasukat. Pään alle tuli oma tyyny, peitoksi porontalja.

– Yhdessä toimme Onni-Pekan maailmaan, yhdessä saatoimme hänet eteenpäin, Tarja Huumonen sanoo.

– Olemme eläneet tätä yhdessä. Se on ollut voimista suurin.

Sakeimmassakin sumussa Tarja Huumonen on nähnyt kirkkaana yhden asian.

Itsemurha ei ole tabu vaan yksi tapa kuolla.

– Ei mitään sellaista, jota olisi hävettävä ja salattava. Siitä voi puhua, ja pitääkin.

Puolitoista vuotta poikansa kuoleman jälkeen Tarja Huumonen kertoi tarinansa Lapin Kansassa, silloin vielä anonyymina.

Seuraavana talvena hän julkaisi omalla nimellään tapahtumista kirjan, Pienin ja vahvin. Ensi vuonna Huumoset ovat mukana Yleisradion Trauma-sarjan kolmannella tuotantokaudella.

Useimmin Tarja Huumonen on jakanut kokemustaan keskustelemalla.

Paitsi vertaistukiryhmissä, hän on puhunut muun muassa poliisiksi opiskelevien, seurakuntien työntekijöiden ja terveydenhoidon opiskelijoiden kanssa.

Joka kerta hän haluaa muistuttaa, että itsemurhan tehnyt ei ole kuka tahansa.

– Hänellä on nimi, hän on kuulunut johonkin, ollut rakastettu. Ja jättänyt jälkeensä surun, joka on yhtä arvokas kuin muilla.

– Senkin olen sanonut, ettei silloin tarvita niinkään sanoja. Tärkeintä on olla läsnä. Pahinta on väistää, katsoa muualle.

"Jos Onni-Pekka olisi tiennyt, minkä surun jättää jälkeensä, hän ei olisi tehnyt itsemurhaa."

Tarja Huumonen on tehnyt vuosikymmeniä töitä diakonissana ja sairaanhoitajana.

Siksi hän luuli tietävänsä paljon siitä, millainen aika kuolemasta alkaa läheisille.

– Mutta kun se veikin oman pojan, huomasin olevani surussa täysi noviisi.

Viidentenä vuosipäivänä hän tietää jo enemmän.

Tätä marraskuuta Tarja Huumonen ei odottanut samanlaisella tuskalla kuin edellisiä.

– Suru seuraa aina mukana. Ajan myötä se tulee vähän keveämmäksi kantaa.

– Siihen en uskonut millään, että suru voisi vahvistaa ihmistä. Mutta sekin taitaa olla totta.

Tarja Huumonen sanoo nauttineensa syksystä ensi kertaa pitkään aikaan.

– Huomaan auringon. Pimeäkään ei ahdista.

Hän toivoo sen näkyvän myös ulospäin.

Itse hän tuntee suhtautuvansa moneen asiaan myönteisemmin kuin ennen, huomioivansa muut herkemmin ja antavansa hyvää palautetta useammin.

– Välillä on pitänyt melkein nipistää itseään. Että olenko tässä minä!

– Mutta kun täällä pitää kerran palloilla, voi olla kaikille mukavampi, että pyrkii elämään hyvin.

Pienestä pitäen hyvin herkkä.

Sellaisena äiti muistaa Onni-Pekka Huumosen.

– Mietin usein, että liian herkkä näin kovaan maailmaan.

– Hän ajatteli aina muita, paitsi lopuksi. Viimeinen teko oli itsekäs.

Senkin Tarja Huumonen on antanut anteeksi.

– Omaa lastaan ei voi vihata, eikä jäädä katkeruuteen.

Eikä kuolema tarkoita luopumista rakkaimmastaan, hän sanoo.

– Suhde rakentuu vain toisenlaiseksi. Lapsi elää minussa yhtä kauan kuin itse elän. Sitten tapaamme jossain.

Ei mene monta päivää, etteikö äiti juttelisi yhä pojalleen. Puhelinnumerokin on yhä kännykässä.

Toisinaan Tarja Huumonen näkee Onni-Pekastaan unta.

Yhdessä niistä hän tuli kysyneeksi, katuuko tämä tekoaan.

– Onni-Pekka sanoi, että hänen on hyvä olla. Se riittää minulle.