Uusi sääil­miö uhkaa tuhota Oulun seudun lin­tu­eri­koi­suu­den – Nyt ylio­pis­to aikoo pe­las­taa munat

Oulun yliopistossa helmikuussa tarkastettu Hanna Algoran väitöskirja osoittaa, että Perämeren rannikon matalilla rantaniityillä pesivien kahlaajien pesät tuhoutuvat tulvissa yhä useammin.

Kun tulva osuu haudontavaiheeseen, pesät jäävät veden alle, ja emot hylkäävät ne nopeasti. Tämä riski on kasvanut selvästi viime vuosikymmenten aikana.

Rantojen kahlaajalintuja pitkään Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan tutkimusyksikössä tutkinut Pakanen oli mukana Algoran väitöstutkimuksissa ja jatkaa edelleen työtä rantalintujen parissa.

Väitöskirjassa tutkittiin suokukon ja etelänsuosirrien pesien selviytymistä tulvista. Molemmat lajit ovat uhanalaisia, mutta etelänsuosirri on näistä harvinaisempi ja se uhkaa jo kadota Suomen lajistosta.

– Viime vuonna koko Perämerellä pesi enää vain 15 paria, Pakanen kertoo.

Etelänsuosirrejä tavataan Suomessa enää Oulun seudulla sekä Porissa ja Saaristomerellä Jurmossa. Tärkeimmät pesimäniityt löytyvät Siikajoelta, Hailuodosta ja Lumijoelta.

Rantaniityt ovat Pakasen mukaan olleet aina sirreille erinomainen ympäristö ja ne valitsevat pesäpaikkansa näiden evoluution muovaamien sääntöjen perusteella.

– Historiallisesti tällaisia tulvia ei ole ollut, eikä lintu osaa sopeutua nyt tähän.

Se ei siis opi vaihtamaan pesintäympäristöään. Kun tulva tuhoaa pesän, sirri tekee uuden pesän ja senkin rantaan. Lisäksi etenkin koiraat ovat hyvin paikkauskollisia.

– Ne eivät juuri koskaan vaihda niittyä, Pakanen kertoo.

Tutkimuksessa havaittiin, että merkittävä pesätuhojen kynnys ylittyy jo silloin, kun meriveden pinta nousee noin 40 senttimetriä tavanomaista korkeammalle. Tällaisia pesimäaikaisia tuulitulvia tapahtuu nykyisin moninkertaisesti enemmän kuin vielä 1970-luvulla.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Perämerellä on ollut lähes joka pesimäkaudella ainakin yksi tulva, joka ylittää kahlaajalintujen pesinnälle kriittisen rajan. Vielä 1970-luvulla tällaisia vuosia oli vain kerran vuosikymmenessä.

– Yli 40 sentin tulvat ovat lisääntyneet todella paljon, Pakanen kertoo.

Myös rantaniittyjen umpeenkasvu ja maankäyttö ovat kaventaneet sopivia pesimäalueita.

Pesien toistuva tuhoutuminen on johtanut Pakasen mukaan siihen, että populaatioon ei enää vartu nuoria, pesiviä lintuja.

– Aikuisten lintujen kuolleisuus on noin 20 prosenttia vuodessa ja populaatio pienenee samaa vauhtia, Pakanen laskee.

Etelänsuosirrien määrä on Pakasen mukaan kutistunut niin pieneksi, että sukusiitoksen riski on aika iso. Sukusiitos voi näkyä siten, että osa munista jää kuoriutumatta ja poikasten eloonjääminen on heikompaa.

– Meillä on yksi koiras, jonka pesissä eivät munat koskaan kuoriudu, Pakanen kertoo .

Tutkijat ovat antaneet tälle koiraalle nimenkin: Tuhkis.

Tulva ei hukuta kuitenkaan vain uhanalaisten lajien munia.

– Pesien tuhoutuminen uhkaa kaikkia lajeja, mitkä pesivät rantaniityillä, Pakanen tiivistää.

Näitä ovat muun muassa lokit ja tiirat, monet sorsalajit sekä kahlaajista muun muassa punajalkaviklo, töyhtöhyyppä, mustapyrstökuiri ja kuovi.

Monet lajit pesivät onneksi myös muissa ympäristöissä ja Pakanen korostaa suurimmassa uhassa olevan niiden lajien, jotka pesivät vain rantaniityillä.

Oulun yliopistossa on testattu myös yllättävän toimivaksi osoittautunutta suojelukeinoa: munien keinohaudontaa. Suokukkojen pesistä kerättiin oikeat munat tilapäisesti talteen ja tilalle asetettiin painoltaan ja ulkonäöltään aitoja muistuttavat tekomunat.

Oikeat munat haudottiin hallituissa olosuhteissa, ja poikaset palautettiin pesään kuoriutumishetkellä.

Menetelmä osoittautui käyttökelpoiseksi erityisesti, kun pesiä uhkasi tulva tai laiduntavien eläinten tallaaminen. Keinohaudonnan avulla onnistuttiin pelastamaan osa pesyeistä, jotka muuten olisivat lähes varmasti tuhoutuneet.

Suosirrillä mentiin pidemmälle: poikaset kasvatettiin ja lentokykyiset linnut palautettiin luontoon.

Tutkijat korostavat kuitenkin, että ensisijainen suojelukeino on elinympäristöjen hoito.

Keinohaudontaa kannattaa käyttää poikkeuksellisissa tilanteissa, kun jokainen onnistunut pesintä on tärkeä lajin säilymiselle. Se myös vaatii ympäristöviranomaisten luvan.