Tund­ral­la kuin ko­to­naan

Diaprojektori heijastaa rivitaloasunnon seinälle aivan toisenlaisen maailman.

– Jos tulet huomenna kaupungilla vastaan, en ehkä tunnista sinua. Mutta nämä minä muistan, Tuula Tuisku, 61, sanoo.

Kuvat vievät vuoteen 1996 Nenetsian tundralle. Siellä Tuisku vietti elämänsä merkittävimmät vuodet.

Hän tutki kulttuuriantropologina nenetsien poronhoitoa, ja vietti sitä varten kuukausia poropaimentolaisten seurassa.

– Se oli minun elämäni parasta aikaa, Tuisku sanoo.

Muistoihin palaaminen on ollut välillä vaikeaa, mutta nyt hän on lupautunut avaamaan kirjahyllynsä albumit ja kuvalaatikot. Dioja hän ei ole katsonut yli vuosikymmeneen.

Välissä olleet vuodet katoavat nopeasti, kun olohuone muuttuu tundramaisemaksi. Näky on kuin historiallisesta näyttelystä. Edessämme näyttäisi olevan ennen julkaisematon kuva-aarre.

Poimimme satojen kuvien joukosta pienen kokoelman.

Tuula Tuisku astuu projektorin valokeilaan mielellään. Hetken hän saa olla kahdessa kodissa yhtä aikaa.

Lumimyrskyn istumista

Tuisku saapui tundralle ensimmäisen kerran huhtikuussa 1996. Alku oli järkytys.

Uralvuorten kyljessä ei ollut aurinkoisesta kevättalvesta tietoakaan, vaan sää oli kuin kylmän tammikuun.

Rovaniemellä Pisan kylässä kasvanut nuori kulttuurintutkija oli kyllä tottunut talviin ja ulkotöihin, mutta ei siihen, että nukkuessakin palelee jatkuvasti.

Ensimmäisen viikon jälkeen elimistö sopeutui. Pian hän tottui myös raa’an lihan syöntiin, peseytymättömyyteen ja siihen, että kaikki tehtiin yhteisön ehdoilla.

Tiukimpia paikkoja olivat lumimyrskyt. Silloin luonto näytti täyden voimansa. Ihmisen osa oli vain olla.

Ensimmäisenä myrskypäivänä Tuisku teki muistiinpanoja, luki kirjoja, leikitti lapsia ja tiskasi kaiken perusteellisesti.

Seuraava päivä oli vaikeampi. Mieli teki raittiiseen ilmaan, mutta ulos ei olut menemistä. Päästäkseen hetkeksi pois, Tuisku lähti vessa-asiaa toimittamaan.

– Olin ihan siinä lähellä, mutta välillä ei näkynyt kotaakaan. Silloin ymmärsin, mitä myrskyt ovat. Ajossa olevienkin on vain laitettava rekeen maata ja odotettava, että myrsky menee ohi.

Palatessaan kahden kuukauden jälkeen kaupunkiin, Tuisku oppi, että lumimyrskyjen erityinen merkitys kuuluu myös nenetsien kielessä.

– Minulta kysyttiin, istuinko yhtään lumimyrskyä. Se oli hyvä kysymys. Ei kysytty, koitko lumimyrskyn tai oliko lumimyrskyä. Kun silloin vain istutaan ja odotetaan.

Harvinaiset opinnot

Venäjä oli tullut Tuula Tuiskulle tutuksi jo varhain.

Nuorena ylioppilaana hän halusi ulkomaille ja hakeutui Moskovan yliopiston historialliseen tiedekuntaan. Kiinnostus pohjoisiin kansoihin syveni etnografian eli kansojen ja kulttuurien tutkimuksen parissa.

Elettiin 1980-lukua. Jälkikäteen tarkasteltuna aika oli historiallisesti ainutlaatuista. Tuisku on niitä harvoja länsimaisia tutkijoita, jotka saivat kuunnella venäläisessä yliopistossa kansatieteellisiä luentoja silloin, kun Neuvostoliiton opit romahtivat.

Se oli lyhyt henkäys, jolloin asioista uskallettiin puhua.

– Parista aineesta oli juuri ilmestynyt oppikirja, ja luennoitsijat sanoivat, että ei niillä tee mitään.

Opintojen jälkeen Tuisku palasi Rovaniemelle ja työllistyi Lapin yliopiston Arktiseen keskuksen näyttelyosastolle, siis uudenuutukaiseen Arktikumiin.

Esillä olleet kuvat nenetseistä tekivät vaikutuksen. Niiden innoittamana Tuisku alkoi suunnitella jatko-opintoja ja luoda yhteyksiä alkuperäiskansaan, jota ei tuntenut ennestään.

Tammikuussa 1996 hän matkasi Jäämereen laskevan Petšorajoen rannalle ja aloitti kenttätyöt.

– Oikeastaan hyvin heikoin eväin.

Alku oli pehmeä. Ensimmäiset kuukaudet Tuisku vietti kylissä sähkön, kauppojen ja palvelujen äärellä. Tavaroista ja elintarvikkeista oli pulaa, mutta olosuhteet olivat jokseenkin tutunlaiset.

Huhtikuussa hän pääsi viimein tundralle. Tutkija saapui herrojen tyyliin helikopterilla, mikä synnytti heti käytännön rakkauden. Kotakylän väki sai samaan kyytiin ihmisiä, tavaroita ja suuresti odotetun ruokalähetyksen.

Liian pitkä nenetsiksi

Ensimmäinen kenttätyökohde oli yksityisten poronhoitajien yhteisö Jerv. Sen jäsenten elinkeino ja koko elämä perustuivat tundralla laiduntamiseen. Perheet jutasivat suurimman osan vuodesta porojensa kanssa.

Ankarista oloista huolimatta Tuisku tunsi heti tulleensa kotiin.

– Sopeuduin tundralla nopeasti isäntäväkeni mutkattomuuden vuoksi, hän kirjoitti väitöskirjassaan, joka valmistui muutamaa vuotta myöhemmin.

Jo ensimmäisenä iltana Tuisku oppi, että oli liian pitkä nenetsiksi. Isäntäväki oli tehnyt hänelle vuoteen, mutta maata mennessään Tuisku huomasi, että porontalja loppui puolisääreen, ja jalat olivat kodan lautalattialla. Hän paleli koko yön.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi sänky, ja viikon päästä keho oli jo tottunut kylmyyteen.

Ensimmäisen viikon aikana kotakylä muutti kerran, ja Tuisku oppi jutaamisen alkeet. Sekin kokemus koetteli kylmyydellään.

– Mutta se helpotti, kun tajusin, miten äkkiä siinä saadaan lämpö ja koti takaisin.

Muutot tehtiin kylänvanhimman johdolla sen mukaan, miten poroilla riitti ravintoa. Joskus yhdellä paikalla oltiin muutama päivä, joskus pari viikkoa tai kuukautta.

Lähtöaamuna tavarat ja kota pakattiin rekiin, joilla matkattiin seuraavalle asuinpaikalle.

Matkat eivät olleet välttämättä pitkiä, mutta purkaminen, siirtyminen ja uuden leirin pystyttäminen vei aina koko päivän.

Perillä aseteltiin lattialankut ja tavarat paikoilleen ja laitettiin kamiinaan tuli. Se oli tärkeää, koska veden sulamisessa ja lämpiämisessä kesti pitkään.

Kaikki oli uutta

Tundralla hän, joka oli tottunut tietämään paljon, ei yhtäkkiä tiennyt mistään mitään. Ympäristö ja muut ihmiset määrittelivät päivien kulun.

– Se teki nöyräksi.

Omat työtehtävät löytyivät hiljalleen. Paljon ei suomalainen akateeminen alkuun osannut, mutta tiskaaminen sentään oli tuttua.

Kohta sujuivat myös käristyslihan leikkaaminen, puiden kantaminen ja perinteinen naisten työ eli veräjänarujen pitäminen joka-aamuisessa ajoporoerotuksessa.

Pituudestakin oli lopulta hyötyä, sillä Tuisku oli omiaan kotapuiden nostelussa.

Erään muuttopäivän päätteeksi tavanomaista työtehtävää ei tosin ollutkaan tarjolla. Isäntäperhe saapui kotakylään viimeisenä lumituiskussa ja yön painaessa jo päälle.

Tutkija ihmetteli, kun kodan pystytyksen kanssa ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Lopulta isäntä selitti, että näin kovissa oloissa pitää odottaa lisää työvoimaa.

Muut perheet tulivatkin avuksi saatuaan omat kotansa valmiiksi. Kun kotapuita nostettiin paikoilleen, Tuisku kyseli omaa tehtäväänsä. Vastaus oli, että odota vähän.

Viimein kävi käsky levittäytyä nojaamaan kotalouteiden päälle.

– Koska olen ulottuva ihminen, minun tehtävä oli maata niiden päällä! Muuten tuuli olisi ne vienyt, Tuisku sanoo.

Puolivalmiiseen kotaan nojatessaan tutkija oppi taas pienen palan nenetsikulttuuria.

– Aina katsotaan, mitä kukin voi tehdä ja mihin kenestäkin on.

Työtä oli koko ajan, mutta ei kiirettä. Varsinkin muuttopäivät olivat hidasta tekemistä aamusta iltaan. Usein piti vain odottaa, että muut saavat oman työnsä valmiiksi.

Univelkaa ei kertynyt.

– Siellä sai nukkua niin paljon kuin halusi.

Tutkimusta työn ehdoilla

Alkuun tutkimustyö ei sujunut kuten Tuisku oli kuvitellut. Aikomus oli tehdä tarkkoja havaintoja muun muassa joka-aamuisesta ajoporoerotuksesta.

– Oli tarkoitus katsoa, kuinka kauan kestää kodan purkaminen tai aamuerotus, mutta jotenkin se aina jäi. Oli tärkeämpää, että olen mukana kuin että katson kelloa, Tuisku sanoo.

Aamuerotuksessa kotakylän luona olleet ajoporot koottiin yhteen, ja kukin poronhoitaja valitsi päivän ajoporot. Jos ei ollut muuttopäivä, poroja tarvittiin muihin töihin, esimerkiksi paimennukseen tai puunhakuun.

Erotukseen tarvittiin kaikkia, ja silloin kodan töistä vastaavat naisetkin tulivat porotöiden pariin. Tuisku oli muiden mukana pitelemässä kevytrakenteisen aitauksen veräjänaruja.

Kellolla ei ollut merkitystä siinä eikä oikein muutenkaan. Tiettyinä aikoina otettavat radiopuhelinyhteydet kylään olivat tärkeitä, mutta muuten olosuhteet sanelivat, kauanko mihinkin kuluu aikaa.

Tuisku ei osaa kertoa jälkikäteenkään, kuinka pitkiä esimerkiksi kylästelyreissut tai muuttomatkat olivat. Ei kilometreissä eikä tunneissa.

– Aamulla lähdettiin ja illalla tultiin, hän nauraa.

Arki oli omanlaistaan. Ruoka oli pääasiassa poronlihaa, jota syötiin myös raakana. Yksi herkku oli kastaa tuoretta lihaa vereen.

– Siitähän sai kaikki vitamiinit ja hivenaineet, mitä tarvitsee, Tuisku sanoo.

Kodan työt kuuluivat naisille, ja huolehtimista oli paljon. Ruokaa piti osata varata pitkiksi ajoiksi riittävästi, mutta ei liikaa, koska kaikki kuljetettiin mukana.

Eräällä dramaattisella muuttomatkalla yksi reki putosi jäihin. Kaikki pelastautuivat, mutta reen omistaja joutui kuivattamaan kastuneita leipiä monta päivää.

Tavarat piti myös pitää järjestyksessä, koska tilaa oli vähän. Pelkästään ruokareen avaaminen kerran tai pari viikossa oli iso työ, koska kaikki piti pakata hyvin, etteivät lumi tai tuuli pääse peitteiden alle.

Peseytyminen oli harvinaista. Käsien pesusta ja perushygieniasta huolehdittiin hyvin, mutta suihkuun ei tundralla päässyt.

– Siihen tottui, Tuisku sanoo.

Osallistuminen oli tärkeintä tutkimusaineiston keruuta. Tekemisen lomassa oli helppo keskustella, ja samalla Tuisku havainnoi ja koki, miten poronhoitajayhteisö toimii.

Hän teki pääasiassa naisten töitä eli siivousta, ruoanlaittoa, vesien kantoa ja lastenhoitoa.

Miehet hoitivat porot. Ajoporot olivat kotakylässä, mutta iso tokka kauempana, ja sinne matkattiin työvuorojen mukaan. Yllättävän moni naisista ei ollut käynyt tokassa lainkaan, ja Tuiskunkin piti hankkia luottamus päästäkseen miesten mukaan.

Kaikesta kokemastaan ja kuulemastaan hän kirjoitti muistiinpanoja joutohetkinä, yleensä illalla öljylampun valossa.

– Nykyään monilla on aggregaatit ja valoa illallakin, Tuisku sanoo.

Matkoillaan hän otti myös paljon valokuvia. Ne olivat ennen kaikkea muistoja hänelle itselleen.

Saapumisista ei ole kuvia, mutta lähdöistä kyllä. Tuisku piti tärkeänä, että ottaa kameran esiin vasta, kun on päässyt mukaan yhteisöön.

Monta kuvaa jäi senkin jälkeen ottamatta. Hän ei halunnut kuvaamisen häiritsevän työntekoa tai muuta elämää. Siksi kuvissa onkin lähinnä hyviä muistoja: rauhallisia tilanteita, yhdessäoloa – ja hyviä ilmoja.

Kahtena vuonna tehtyjen kenttätöiden ja haastattelujen perusteella valmistui Lapin yliopistoon väitöskirja, jonka nimi kertoi olennaisen: Nenetsien ankarat elämisen ehdot tundralla ja kylissä.

Jervin lisäksi tarkastelussa oli kaksi muutakin jutaavaa poronhoitajayhteisöä. Heidän parissaan tutkija kiintyi nenetsiyhteisöön niin, että koki saaneensa toisen kodin.

– Tutkimukseni on ollut vain alku pitkälle matkalle nenetsien ja tutkimuksen maailmaan, Tuisku kirjoitti väitöstutkimuksessaan vuonna 1997.

Vuotuiskierron rytmissä

2000-luvun alussa Tuisku kävi Nenetsiassa melkein joka vuosi. Hän tutki muun muassa kylien elämää sekä nenetsien kasvavaa yhteistyötä öljyteollisuuden kanssa.

Muiden pohjoisten alkuperäiskansojen tavoin myös nenetsien elämä perustuu sopeutumiseen. Ennen kaikkea se on ollut mukautumista luontoon, mutta myös kohtaamisiin muiden kansojen ja elinkeinojen kanssa.

Niistä viimeisin oli tutkimuksessa ajankohtaista, koska öljyteollisuus teki tuloaan tundralle.

Tundralla Tuisku viihtyi kuten ennenkin. Uusi vuosituhat toi matkapuhelimet, ja radiokin kuului varmemmin kuin 1990-luvulla. Myös aggregaatit ja moottorikelkat yleistyivät vähitellen.

– Nykyään kuljetaan sekä kelkalla että poroilla. Kelkka ei pysty vetämään niin paljon tavaraa kuin tarvitaan, Tuisku sanoo.

Yksi tutkimushavainto oli, että nenetsinuorilta jää poronhoidon vuotuisrytmi kokematta. Vaikka nuoret kuuluivat poronhoitajaperheeseen, he asuivat kouluajat kylässä. Lasten myötä osa tundraperheiden äideistäkin oli valinnut asuinpaikakseen kylän.

Tuisku sai kokea vuotuiskierron parhaat palat eli kevään tulon. Kevätlinnut toivat ihanaa vaihtelua ruokavalioon.

Keväällä porot olivat kuihtuneet rasvattomiksi, mutta linnuissa rasvaa oli niin, että sitä riitti kuivattavaksi seuraaviinkin ruokailuihin. Sulatettuna siihen saattoi kastaa vaikkapa leipäpaloja.

Osa lihoista suolattiin kesäksi. Samalla saatiin tarpeita uusiin vuodevaatteisiin. Siitäkin on mukavia muistoja.

– Istuin untuvatakki päällä ulkona ja höyhensin lintuja, Tuisku sanoo.

Ongelmat kuuluvat elämään

Vuosien mittaan Tuisku näki nenetsien elinolojen kohentuvan.

– Nyt muistan suurimmaksi osaksi hyvät asiat, vaikka eihän siellä kaikki ollut hyvin.

– Mutta ihmisten suhtautuminen ongelmiin oli sellaista, että ne ovat osa elämää, hän sanoo.

Ajatus puhuttelee ja kantaa häntä yhä.

Ystävyyssuhteet kehittyivät syviksi. Pitkien taukojen jälkeen oli aina riemukkaita jälleennäkemisiä. Eräänäkin saapumispäivänä Tuisku kiersi ystävänsä kanssa taloissa aamusta iltaan.

– Kotona olivat sanoneet, että meidän pitäisi tuoda leipää tullessamme. No meillähän meni siinä koko päivä. Kyllä ne sitten olivat ymmärtäneet, että ei meistä ollut leivänhakijoiksi.

Vuonna 2008 hän jätti ystävilleen jälleen hyvästit. Seuraava matka olisi jo kymmenes.

Sopeutuminen

Diaprojektori sammuu.

Vastamaalatut seinät jäävät odottamaan tauluja. Viime syksyyn asti niihin oli ripustettu nenetsikäsitöitä, mutta pintaremontin aikaan Tuisku keksi teettää suurennoksia omista matkavalokuvistaan.

– Ensin ajattelin, että jos ne saisi jouluksi, Tuisku sanoo.

Aikataulusta hän ei ota paineita. Siihen on elämä opettanut. Virkeitä aikoja on viikossa rajallisesti.

– Aivot menevät solmuun, Tuisku kuvailee.

Hän on ollut työkyvyttömyyseläkkeellä vuodesta 2016. Sitä ennen elämä oli muuttunut jo täysin.

Lähtiessään Nenetsiaan elokuussa 2008 Tuisku ei osannut arvata, että matka jäisi viimeiseksi.

Seuraava matka oli suunnitteilla, ja siihen oli rahoitustakin, mutta kesken valmistelujen Tuiskun vointi romahti.

– Minulla ei ollut koskaan missään vakituista työtä. Koko ajan piti hakea rahoitusta, julkaista, hakea rahoitusta ja taas julkaista. Piti myös etsiä ihmisiä, joiden kanssa tehdä projekteja, hän sanoo.

Vuonna 2009 tuota kaikkea oli liikaa. Helmikuussa Tuisku hakeutui päivystykseen ja sai kuukauden sairauslomaa.

– En muista tuosta kuukaudesta mitään. Miesystäväni huolehti, että syön ja että laskut tulevat maksetuiksi. Ilman hänen apuaan en olisi selvinnyt.

Tilanne oli aivan uusi eikä kukaan ymmärtänyt sen vakavuutta.

– En tajunnut etsiä apua. Kuvittelin, että lepo auttaa.

Siihen asti työ oli ollut intohimoista tekemistä ja lepäilyä työttömyysjaksoilla. Samalla tavalla oli tarkoitus jatkaa, ja syksyllä Tuisku otti vastaan kolmen kuukauden määräaikaisen työn Oulun yliopistolta.

Opettaminen sujui jotakuinkin, mutta kurssitöiden arvostelu tuntui ylivoimaiselta.

– Luin ne monta kertaa. Laskin ja tein kaavion, että mitä pitää olla mihinkin arvosanaan. Sain ne tehtyä, mutta sinä päivänä, kun lähetin ne eteenpäin, romahdin taas.

Pätkätyöläisestä tuli pätkäsairastaja.

– Yritin liikaa.

Muutos entiseen elämään oli niin raju, että sitä oli mahdoton ymmärtää. Toimeliaisuus puski pintaan koko ajan, mikä tarkoitti, että Tuisku uupui aina uudestaan.

Hän oli aktiivinen yhdistystoimija ja veti muun muassa Unicefin paikallisosastoa Oulussa. Töihin hän yritti palata monet kerrat ja osallistui muun muassa seminaareihin ja kokouksiin.

Työkyky ei kuitenkaan ollut entisellään. Tuisku puhui asiantuntevasti, mutta ei kyennyt kirjoittamaan akateemista tekstiä. Merkittävä osa kognitiivisesta kapasiteetista tuntui hävinneen.

– Pystyin perehtymään asiaan A, mutta jos siihen rinnalle tuli asia B, aivot menivät sotkuun. Ja jos tuli asia C, aivot huusivat punaista, Tuisku kuvailee.

Sellaista elämä on edelleen.

Sairastumisesta tuli kaiken käännekohta. Elämässä on kaksi osaa: tutkijan ura ja loppuunpalaminen.

Uupumus ei ollut elämän loppu, mutta sopeutuminen siihen kesti vuosia. Oli pätkäsairauslomia, kuntoutuskursseja, työtoimintaa ja lukemattomia keskustelukäyntejä.

– Se oli yksi käynti, jonka aikana ymmärsin, että ei tästä ihan heti olla menossa mihinkään. Psykiatri sanoi, että en ole edes valmis terapiaan, Tuisku sanoo.

Tuo kohtaaminen tapahtui mielenterveyskuntoutujien kurssilla. Tuiskun mukaan muut osallistujat ovat palanneet työelämään.

– Mie olen ainut, joka ei ole.

Hän uskoo, että asiat olisivat voineet mennä toisin, jos hänet olisi heti ohjattu täydelliseen ja riittävän pitkään lepoon. Siihen hän tosin olisi tarvinnut paljon apua.

Tutkijanurasta luopuminen oli kova paikka, mutta kaikista raskainta oli hyväksyä se, ettei palaisi enää Nenetsiaan.

– Kaipasin tundralle.

Matkustaminen olisi ollut liikaa. Monia muitakin valintoja piti tehdä, kun Tuisku rakensi elämäänsä uusiksi omien voimavarojensa mukaan.

Yksi suurimmista päätöksistä oli muuttaa takaisin Rovaniemelle tuttuihin maisemiin ja läheisten sukulaisten luo. Onneksi miesystävä myöntyi seuraamaan perässä.

– Asioihin pitää sopeutua niin kuin ne on, Tuisku sanoo.

Sen hän oppi nenetseiltä.

Eläkkeelle pääsy oli iso helpotus. Sen jälkeen hän on opetellut elämään päivän kerrallaan.

Tuiskun mukaan tutkijan identiteetti ei häviä koskaan, mutta akateemiseen maailmaan hän ei enää kaipaa. Arktisen keskuksen kollegoihin on voinut pitää yhteyttä harrastusmielessä, ja tutkimuskirjallisuutta Tuisku lukee mielenkiintonsa ja jaksamisensa mukaan.

Viime vuosina taakse jäänyt työura on saanut lisää merkitystä, sillä ovi Venäjälle sulkeutui lopulta tutkijoiltakin. Tuisku oli ensimmäisiä länsimaisia tutkijoita nenetsien parissa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Uusia ei ole menossa pitkään aikaan.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli suuri järkytys. Sen käsittelemiseen Tuisku on saanut lohtua tutustumalla lähistöllä asuviin ukrainalaispakolaisiin.

Merkityksellistä tekemistä on muutenkin paljon. Tärkeimpien joukossa on pikkuinen Elsa, jonka kanssa isotäti viettää aikaa oikein mielellään.

– Iloitsen siitä, mitä minulla on ollut, enkä haikaile sitä, mitä minulla ei enää ole, Tuisku sanoo.

– Ja sen olen ymmärtänyt, että olen hirveän rikas ihminen.