Ohuesta siimasta valmistettu haavi uppoaa kosken kuohuihin.
Se kulkee myötävirtaan samaa vauhtia vaahtoavan veden kanssa. Seitsenmetrisen varren toisessa päässä Tuomo Alaviippola tasapainoilee rantakiville viriteltyjen lautojen päällä.
Alaviippola ohjaa haavia varovasti pitkin kosken pohjaa. Varsi on pitkä ja kapea, kuin käden jatke. Muutaman metrin kuljetuksen jälkeen Alaviippola nostaa haavin vedestä.
Sen pohjalla sätkii kolme hopeakylkistä siikaa.
Täällä Tornion Kukkolan kylässä ikiaikainen lippousperinne elää edelleen vahvana.
Juuri muualla se ei eläkään. Lippousta harjoitetaan Kukkolankosken lisäksi vain hieman ylempänä Tornionjoessa sijaitsevalla Matkakoskella.
Lippoaminen on vuosisatoja vanha kalastusmuoto, jota käytetään vaellussiian pyytämiseen. Alkukesästä menetelmällä pyydetään myös lohia.
Niinä viikkoina, joina suurin osa siioista nousee Tornionjokeen, Kukkolankoskella lipotaan ennalta määrätyissä vuoroissa. Kosken partaalla seisoo kerralla neljä kalastajaa.
34-vuotias Tuomo Alaviippola on aloittanut vuorokauden mittaisen lippovuoronsa edellisenä päivänä iltakuudelta. Hän lipposi lähemmäs puolta yötä, kävi kotona lepäämässä muutaman tunnin ja palasi asemapaikalleen ennen aamukuutta.
Nukkumaan malttaa mennä, koska siika ei liiku pimeällä.
Kansatieteellisessä katsannossa alkukantaisin pyyntitapa on lippoaminen eli pitkävartisella haavilla tapahtuva kalan nosteleminen virtaavasta vedestä.
Näin kirjoittaa Kustaa Vilkuna vuonna 1940 julkaistussa tekstissään Siian lippoamisesta Tornionjoella.
Koska siian lippous on muuttunut vuosisatojen aikana vain vähän, Vilkunan 85 vuotta vanhaa tekstiä voi hyvin käyttää perehdytyksenä lippoamisen tekniikkaan.
Menetelmä on hämmentävä. Iso kala nousee koskesta pienellä haavilla, ilman syöttiä.
Kustaa Vilkuna selittää siian lippouksen toimivuutta näin:
Lippopaikat sijaitsevat koskissa, joissa on voimakas virta. Siika pyrkii nousemaan vastavirtaan sopiville kutupaikoille. Se ei kuitenkaan jaksa uida kerralla koskea päästä päähän, vaan sen on välillä pysähdyttävä lepäämään.
Siksi se etsii kosken pohjasta, usein kiven takaa, tyynen paikan. Siellä se lepää samaan tapaan kuin seinän vierelle myrskytuulta paennut ihminen.
Silloin lippoaja iskee. Hän painaa haavinsa suojakuopan yläsyrjään ja kuljettaa sitä alaspäin kohti kuopan pohjaa. Uupunut siika soljuu lippoon kuin huomaamatta.
Teknillisenä suorituksena sitä voidaan luonnehtia ylhäältä päin suojahautaan tapahtuvaksi hyökkäykseksi, Vilkuna kirjoittaa.
Alkukaudesta lippoamassa voi periaatteessa käydä kuka tahansa kyläläinen. Mutta kun siikoja alkaa kunnolla nousta, lippoaminen ”laitetaan päiville”.
Se tarkoittaa, että lippovuorot jaetaan osakastalojen kesken. Talot, joissa on useampia osakkaita, jakavat vielä omat vuoronsa keskenään.
Lippo-oikeudet perustuvat ikivanhaan ajatukseen, jonka mukaan kylät omistavat niiden ohitse virtaavat kosket.
Suomen puolen Kukkolankoskella on 16 lippoamiseen oikeutettua taloa. Alkuperäiset osakastilat on perustettu viimeistään 1700-luvulla.
Kustaa Vilkunan mukaan näyttää, että aikoinaan koskikunnalla oli oikeus ottaa tai kieltää uuden talon pääsy pyyntiosakkaaksi.
Kukkolan Säipän talon kerrotaan olevan vanhoista taloista nuorin, eikä se alun perin kuulunut koskikuntaan. Se kuitenkin huolittiin osakkaaksi sillä ehdolla, että talosta tuodaan lippomiehille kerran kesässä juusto ja kannullinen viinaa.
Tästä ruokaveron maksusta oli jo 1940-luvulla luovuttu. Säipän talo sen sijaan on edelleen mukana siianjaossa.
Lippovuorojen jako on jokasyksyinen jännitysnäytelmä.
Ennalta ei voi tietää, millä viikolla siiat saapuvat ja mihin kohtaan syksyä oma kalastusikkuna osuu.
Osa työssä käyvistä ottaa kesälomansa vuosittain loppukesälle, jotta lippovuorojen hoitaminen onnistuu.
Tuomo Alaviippola työskentelee ahtaajana Tornion satamassa. Joka vuosi hän käy hattu kourassa pyytämässä työnantajalta vapaapäivää, jotta pääsee omalle lippovuorolleen.
– Töissä on vähän vaikea selittää, miksi pitää päästä 24 tunniksi kalastamaan, hän sanoo.
– Helpompi vain sanoa, että tarvitsee vapaapäivän.
Tuomo Alaviippolan tämänkertaiselle lippouspaikalle päästääkseen on ensin ylitettävä osa joesta. Se tapahtuu kulkemalla lippoajien kasaamaa siltaa pitkin.
Silta on rakennettu ikivanhojen rakennusperiaatteiden mukaan. Nauloja on käytetty vain sillan molempiin päihin asetettuihin porraspuihin. Niiden päälle on nosteltu huolettoman oloisesti lankkuja, joiden välistä näkyy alla kuohuva vesi.
– Kyllä se kestää, Alaviippola kannustaa.
Tiettävästi kukaan ei ole koskaan pudonnut koskeen siksi, että silta olisi pettänyt alta.
Siltojen lisäksi lippoajat rakentavat ja purkavat puiset telineet, krenkut, joiden päältä lippoaminen tapahtuu. Jokavuotinen prosessi on yksi yhteisön suurimpia voimainponnistuksia.
Lippoajien keski-ikä on 60 ikävuoden tienoilla. Moni iäkkäimmistäkin lajin taitajista jaksaa edelleen kalastaa. Raskaiden pölkkyjen kantaminen sen sijaan ei enää onnistu.
Käytännössä kaikki lippoamiseen liittyvä tehdään talkoilla. Tekemistä löytyy kaikille, mutta osaan töistä tarvitaan nuorta sukupolvea.
Alaviippola ajattelee, että työikäisten tehtävä on varmistaa siltojen ja krenkkujen valmistuminen jo siksikin, että työn aiemmin tehneet seniorit pääsisivät edelleen lippoamaan.
Noin kymmenen metrin päähän Alaviippolan lippouspaikasta on pystytetty toinen krenkku.
Siinä lippoaa Kalervo Liisanantti. Hänellä on lajista vuosikymmenten kokemus.
Onko tullut kalaa?
– Tänään vähän heikommin. Aiempina päivinä ollaan saatu neljän miehen voimin 800, jopa tuhat siikaa.
Liisanantin mukaan hyviä päiväsaaliita selittää se, että siikoja on noussut Tornionjokeen tänä vuonna paljon kerralla. Tornionjoen vesi oli pitkään niille liian lämmintä.
Lohikala ei nouse lämpimään veteen, koska siinä ei ole tarpeeksi happea.
Ylipäätään kalasaaliit ovat kuitenkin pienentyneet. Kukkolan osakaskunnan koski-isäntä Markku Alanärä muistelee, että hänen lapsuudessaan siikoja nousi parhaimmillaan jopa 3 000 yhden lippovuoron aikana.
Vuonna 1940 parhaan päivän siikasaalis oli 1 400 kalaa, tietää Kustaa Vilkuna. Erityisen hyvä kesä oli myös vuonna 1938, jolloin siikoja lipottiin parhaana päivänä lähes 2 000 kappaletta.
Vastarannalla lippoavat tänäänkin ruotsalaiset. Heidän krenkkunsa on kymmeniä metrejä pitkä, huomattavasti pitempi kuin Suomen puolella.
Tuomo Alaviippolan mukaan se johtuu siitä, että Ruotsin puolella lähellä rantaa on kivikkoa ja vain vähän vettä. Jos siikoihin haluaa päästä kiinni, on yletyttävä kauemmas koskelle.
Pitkän krenkun rakentamisessa on niin valtava työ, että talkootöihin osallistuu toisinaan myös osa Suomen puolen lippoajista.
Naapurimaan puolella perinteen jatkajia on ollut vähänlaisesti. Siellä lippoajat loppuivat Markku Alanärän mukaan mukaan jo 1960-luvulla. Kalastajakatoa vauhditti etelään suuntautunut muuttoliike, joka oli huomattavasti voimakkaampaa kuin Suomen puolella.
Nykyään Ruotsin puolen osakaskunta vuokraa lippovuoroja ulkopuolisille muutamaksi vuodeksi kerrallaan.
Etukäteen kuvittelin, että lippoaja huhkii haavinsa kanssa tauotta koko 24 tunnin vuoronsa ajan.
Todellisuus on rauhallisempi. Yöllä nukutaan, ja päivän aikanakin lippoajat istuskelevat säännöllisesti rantakivillä. Se saattaa näyttää laiskottelulta, mutta lippoamisessa taukojen pitäminen on viisautta.
Jos joen pohjaa kopistelee jatkuvasti, siiat säikkyvät. Silloin ne eivät tule lippoajan kaluamiin syvänteisiin.
Usein käykin niin, että tauon pitämisen jälkeen ensimmäisellä kauhaisulla lippoon tarttuu siika, tai jopa useampi.
Lippoamisessa olennaista on, että kalastaja tuntee koskensa. Silloin hän tietää myös, millaisia reittejä pitkin siiat yleensä kulkevat koskea noustessaan. Reitit ovat samoja kuin alkukesän lohilla.
– Pohjaa ei romuta lipolla sattumanvaraisesti, Alaviippola sanoo.
Talven aikana jää usein liikuttelee kiviä. Siksi lippouspaikka täytyy aina kauden alussa tutkia uudestaan.
Tuomo Alaviippolan lippotauolla ajelemme parin kilometrin päähän tapaamaan hänen isoisäänsä Seppo Seppälää.
85-vuotias Seppälä on suvun kalastamisen grand old man.
Hän aloitti lippoamisen noin 10-vuotiaana, ”heti kun lippo pysyi kädessä”. Yli 70 vuoden ajan hän eli koskesta: rakensi krenkkuja ja siltoja ja hoiti itse kaikki suvun lippovuorot.
Hän pyydysti myös nahkiaisia ja mateita. Talvisin hän kutoi liinoja lippoihin ja teki nahkiaismertoja.
Kunnes neljä vuotta sitten tuli äkkipysähdys.
– Nukkuessa vietiin jalat, Seppälä sanoo ja katsoo käsiään.
Mies halvaantui, eikä koskelle ollut enää asiaa. Seppälän tyttären mukaan meni pitkään, ennen kuin isä suostui edes käymään koskella.
Nykyään Seppälä saattaa joskus ajella rannan läheisyyteen sähköpyörätuolillaan. Enimmäkseen aika kuluu kotona.
Hän saa silti olla mukana kosken kuulumisissa tyttärenpoikansa kautta. Tuomo Alaviippola käy säännöllisesti kysymässä neuvoa ja kertomassa, mitä kavereille kuuluu ja paljonko kalaa on tullut.
Kalatoimituksetkin kulkevat. Alaviippola asuu naapurissa ja tuo isoisälle säännöllisesti kosken antimia. Yleensä kalat on perattu ja pakattu valmiiksi vakuumipakkaukseen.
– Pappa toimitti aina kalat meille kotiin. Nyt on minun vuoroni toimittaa kalat hänelle, Alaviippola sanoo.
Seppo Seppälän mukaan asiat olivat ennen paremmin: siikoja tuli enemmän ja ne olivat suurempia.
– Maitopurkin kokoisiksi ne ovat menneet.
Tuomo Alaviippola muistaa käyneensä joskus lapsena lippoamassa. Varsinaisesti perinnekalastus alkoi kiinnostaa vasta aikuisena.
Alaviippola osti lapsuudenkotinsa ja muutti takaisin Kukkolaan vuonna 2019. Lippoamisen hän aloitti sen jälkeen, kun isoisä ei enää päässyt koskelle.
Talkoisiin ja lippovuoroihin oli jäänyt yhden aktiivisen osallistujan mentävä kolo. Alaviippola sujahti siihen luontevasti.
– Minut otettiin koskella hyvin vastaan. Meillä on papan kanssa aika samanlaiset jututkin.
Vaikka lippovuosia on takana vasta muutama, Alaviippola kokee olleensa kosken äärellä koko elämänsä. Lapsena hän hyppi rantakivillä. Myöhemmässä elämässään hän on aina palannut joelle uistelemaan, perhostelemaan ja pilkkimään.
Kukkolan koskikentän kello näyttää aikaa 17.45.
Tuomo Alaviippola laskee lipon rantakiville ja huikkaa vähän matkan päässä kalastavalle Jaakko Heikkilälle.
On aika nostella siiat säkkiin ja lähteä jakamaan kalat osakkaille.
Koskikentälle on jo kerääntynyt väkeä. Moni kantaa mukanaan pusseja siikasaalista varten.
Kukkolankosken koskikenttä kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin. Se on alue, jota kalastusyhteisö on käyttänyt siianjakoon vuosisatojen ajan.
Kenttää reunustavat punaiset aitat. Niistä vanhimmat on rakennettu 1700-luvulla.
Osakastalot säilyttävät aitoissa edelleen lippoja, nahkiaismertoja ja muita kalastustarvikkeita.
Rakennuksista ehkä tärkein on kalapuohi, jonka sisällä on kylmähuone siikojen säilytystä varten. Saalis varastoidaan sinne lippovuoron aikana odottamaan siianjakoa.
Vielä 1940-luvulla jakotapahtumaan osallistui myös paljon lapsia. Nyt alaikäisiä pyörii paikalla vain muutamia.
Tänään päivän saalis on noin 700 siikaa.
Suurimmat kalat annetaan palkkiona lippoajille. Loput jaetaan isoveroisille kantatiloille. Joka toinen päivä vuorossa ovat vähäveroiset kantatilat.
Verotermit ovat jäänne menneisyydestä. Kalasaaliin määrään ne eivät vaikuta. Paria tilaa lukuun ottamatta kalat jaetaan kristillisesti tasan niin, että kuhunkin kasaan tulee yhtä monta suunnilleen samankokoista kalaa.
Lopullinen jako suoritetaan arpomalla. Tällä kertaa onnettarina ovat Tuomo Alaviippolan lapset Malla ja Toivo. Heille annetaan kunkin talon valitsema merkki – pieni risu, kasvi tai kivi. Lapset jakavat ne sattumanvaraisesti kalalaatikoiden päälle.
Sen jälkeen talot jakavat vielä kalansa omien osakkaidensa kesken.
Näin siis pääpiirteissään. Jakojärjestelmän yksityiskohdat ovat sen verran monimutkaisia, että niitä ei kannata yhdessä lehtijutussa edes yrittää selittää.
– Olen käynyt täällä 30 vuotta, enkä vieläkään ymmärrä, miten kalat jaetaan, siian jakoa Ranualta seuraamaan tullut Ossi Väärälä sanoo.
Koskikentällä tarinoita kuunnellessa käy myös ilmi, että kalojen jakaminen on välillä hyvinkin totista ja tarkkaa puuhaa.
Sellaista se on toisaalta ollut aina. 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi lippovuoron vaihtumista valvottiin minuutin tarkkuudella, jotta molemmat vuorot saisivat täsmälleen yhtä paljon aikaa siikojen nostamiseen.
Vuonna 1940 virallisena vuoronvaihtokellona oli jo useamman sukupolven ajan toiminut tornikello, joka oli rakennettu Ruotsin puolen Kukkolankoskella sijaitsevan aitan katolle.
Ruotsin tornikello on sittemmin menettänyt asemansa. Nykyään se näyttää pysyvästi kello yhtätoista.
Jaakon päivä 25. heinäkuuta on siian pyynnin alkamisen vanha merkkipäivä. Se oli päivä, jolloin siian pyynti jokamiehenoikeudella loppui ja pyyntioikeus siirtyi osakastaloille.
Nykyään vuorolippoamisen alku on siirtynyt myöhemmäksi. Yleensä lippovuorot jaetaan vasta reilusti elokuun puolella.
Siian lippoaminen loppuu syyskuun puolivälissä. Kalastajan vuodenkierrossa se on kuitenkin vain yksi osa.
Siikojen jälkeen vuorossa on nahkiaisten pyynti. Niitä Tuomo Alaviippola kalastaa pappansa käsin tekemillä merroilla.
Talvella pyydetään mateita, alkukesästä lipotaan lohia.
Uusia lippoajia saisi olla enemmänkin. Toistaiseksi väki on kuitenkin riittänyt lippovuorojen pyörittämiseen.
Joukossa on myös niitä, jotka ovat eläkepäivillään palanneet Kukkolaan ja jatkaneet aktiivista lippoamista vuosikymmenten tauon jälkeen, tietää koski-isäntä Markku Alanärä.
Osa taas asuu muualla, mutta kulkee silti koskella lippovuoroilla. Toinen Alanärän omista pojista käy lippoamassa vuoron, pari joka vuosi, vaikka hän asuu Oulaisissa.
– Ehkä hän aikanaan palaa tänne. Meillä on Oulun suunnalla paljon lippomiehiä.
Alanärän mielestä pahin pullonkaula liittyy lippovälineiden tekemiseen. Välineitä ei voi ostaa kaupasta, ja niiden tekeminen vaatii taitoa.
Torniossa on yksi lipontekijä, joka tekee välineitä myös myyntiin. Hän on kuitenkin jo 80-vuotias. Vanhemman polven kalastajat osaavat tehdä itse omat lipponsa, mutta monilta nuorilta taito puuttuu.
Alanärä ajattelee, että on jokaisen lippoajan velvollisuus siirtää tietotaitoa seuraavalle sukupolvelle. Muuten osaaminen katoaa.
– Jotain kursseja on joskus järjestetty. Mutta lipon tekemisessä on kymmeniä yksityiskohtia, jotka oppii vain tekemällä.
Tuomo Alaviippolan mukaan myös krenkkujen paikat ovat perimätietoa, jonka siirtäminen olisi hyvin olennaista. Tällä hetkellä tieto oikeasta krenkun paikasta saattaa olla yhden miehen takana.
– Siinä katsotaan Ruotsin puolelta aina joku tietty puu. Sitä kohti työnnetään, ja sitten se on hyvä.
Jos krenkku on väärässä paikassa, lippo ei osu siian reitille eikä kalaa tule.
Viime talvena Tornionjoen lippoajille tehtiin kyselytutkimus osana laajempaa EU-hanketta. Tutkimuksessa kysyttiin muun muassa perinteen harjoittajien näkemyksiä siitä, mitkä ovat lippoamisen merkittävimpiä uhkia ja kehitysmahdollisuuksia.
Vastaajat pitivät suurimpana uhkana ympäristötekijöitä, jotka vaikuttavat kalakannan hiipumiseen. Jos Tornionjoessa ei jonain päivänä enää ole siikoja, lippoperinne loppuu siihen.
Haitallisiksi ympäristötekijöiksi listattiin ilmastonmuutos ja siitä aiheutuva vesien lämpeneminen, kaupallinen merikalastus sekä hyljekannan kasvu.
Merkittävimpänä kehitysmahdollisuutena vastaajat pitivät lippouksen mahdollista pääsyä Unescon ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.
Ruotsin kulttuuriministeriö jätti asiasta hakemuksen Unescolle maaliskuussa. Suomi on hankkeessa mukana kumppanimaana. Päätöstä odotetaan ensi vuoden loppuun mennessä.
Kyselyyn vastanneet uskovat, että luetteloon pääsy lisäisi lippouksen arvostusta ja tunnettuutta.
Myös Tuomo Alaviippolan mielestä Unesco-hakemus on hieno asia. Se toisi lippoamiselle näkyvyyttä ja auttaisi ehkä myös kehittämään alueen matkailua.
Käytännön tekeminen tuskin silti muuttuisi miksikään.
Lippoamisessa kaikki pyörii kalan ympärillä. Alaviippolan mielestä tärkeimpiä ovat kuitenkin muut asiat: sellaiset kuin yhteisöllisyys, perinteet ja jatkuvuus.
– Ne ovat sitä kulttuuriperintöä. Se on jotain ihan muuta kuin se, että vain otat muovipussin käteen ja lähet siianjaolle.