Tun­tu­ri­pöl­lö on ih­me­otus jopa kaiken ko­ke­neel­le luon­to­ku­vaa­jal­le – Jorma Luhta seurasi kii­ka­reil­la, kun ret­kei­li­jä­kak­sik­ko por­hal­si pöl­lö­pe­sueen läpi huo­maa­mat­ta mitään

Kohtaaminen vaikuttaa itsestään selvältä, vaikka kuvien eteen on tehty valtava työ. Kirjan kuvat ovat Jorma Luhdan ja hänen kollegansa Markus Varesvuon urakoinnin ansiota. Värikkäästä tekstistä vastaa Luhta.

Kymmenen vuotta sitten oli Suomen Lapissa suuri sopulivuosi ja samalla suuri valkoisten pöllöjen vuosi. Luhta seurasi pöllöjen elämää kuukausitolkulla.

Kohtaaminen tunturipöllön kanssa on kokeneellekin lintukuvaajalle ihmeellinen elämys. Tyynenä kesäyönä Luhdan kiikari löytää emolinnun makaamassa pienten poikasten suojana, täysvalkoisen uroksen lekuttelemassa sopulijahdissa ja pesimättömän nuoren nököttämästä lakirakan näköalakivellä.

Luhta kirjoittaa, että valkoinen pöllö taikoi tunturille sadun.

"Valkoisen pöllön erotti helposti yli kilometrin matkalta. Minäkin muutuin, kuin olisin herännyt. Aavistin kohtaavani näkymän, valon, tilanteen, ainoastaan nyt. Hetken kokemus ei uusiudu."

Koska kylmät talvet ovat pohjoisessakin nykyisin yhtä sattumaa, ja hyvät sopuli- ja myyrävuodet ovat siksi harvinaisia. Tunturipöllöt pesivät Suomen Lapissa vain jos on runsaasti ruokaa tarjolla.

Luhdan kuvat tunturipöllöistä ovat enimmäkseen vuodelta 2011, jolloin oli hyvä sopulivuosi. Syksyiset pöllökuvat ovat vuodelta 2015.

– Vuosi 2011 tulee varmaan jäämään tämän vuosisadan sopulivuodeksi, Luhta tuumaa.

Hän kertoo, että "entiseen vanhaan" tunturipöllöjä vaelsi Suomeen joka talvi paljon Venäjältä.

– Niitä oli esimerkiksi Muhoksen, Kalajoen ja Etelä-Pohjanmaan pelloilla, Vaasan saaristossa ja lounaisilla ulkomeren saarilla Utössä ja varsinkin Jurmossa. Nyt tunturipöllöjä ei ole nähty Jurmossa herran vuosiin.

Kuukausien ajan Luhtakin sai tähyillä rinteitä ja näköalakiviä turhaan ennen kuin pöllöt ilmestyivät.

– Tunturipöllön voi nähdä, jos tietää, mistä etsiä, hän toteaa.

– Minä tiedän nykyään ihan kiven tarkkuudella missä niitä Suomessa esiintyy. Jos ei tuon kiven päällä tai juurella tai sivulla ole pöllön oksennuspalloja, niin silloin pöllöjä ei ole lainkaan.

Tunturissa vaeltajat voivat myös marssia suruttomasti elävän aarteen ohi. Yhtäkkiä Luhdan selän takaa oli alkanut kuulua kova kävelysauvojen kopina. Kaksi retkeilijää paineli vaaralla vaellusreittiä kovaa vauhtia reput selässä.

– Kiikaroin, että mitenkähän tässä käy.

Kulkijoiden toisella puolella olivat kivien suojaan piiloon juosseet pöllönpoikaset ja toisella puolella emolinnut.

– Kaikkein kesyyntynein pariskunta lenteli ja pelehti maassa. Retkeilijät vaan kävelivät, eivätkä vilkaisseetkaan ympärilleen.

Toisaalta hyväkin Luhdan mielestä, sillä sana havainnosta ei päässyt leviämään.

– Jos kävisi niin onnettomasti, että Kalevassa tai Hesarissa olisi pelkkä maininta, että tietyllä alueella pesii tunturipöllöjä, niin sinne tulisi satapäin ellei tuhatpäin ihmisiä.

Jorma Luhdan olohuoneessa on kaappi täynnä erilaisia kameran objektiiveja ja muuta kuvauslaitteistoa. Kiikariakin tarvitaan tunturipöllöjen kanssa, koska ne eivät helposti päästä lähelle.

Katsomme kuvaa vanhasta pöllönaaraasta, joka näyttää aika uhkaavalta. Luhdan mukaan kuvaan tallentui siipirikkoreaktio.

– Arka naaras esitti vahingoittunutta. Minua joskus nauratti, kun se houkutteli minua peräänsä, mutta ei kuitenkaan uskaltanut tehdä sitä kilometriä lähempänä.

Luhta sanoo, ettei isoja pöllönpoikia tällä tavoin suojellutta pöllöä paljain silmin edes nähnyt.

– Vain kiikarilla saattoi nähdä, että hemmetin kaukana jängällä valkoinen tunturipöllö möyryää maassa, levittää siipiään ja on sen oloinen, että olen tässä kuolinkouristuksissa, voit tulla syömään minut.

Ei kuvaajallakaan aina ankarissa oloissa niin kivaa ole. Äkillisesti pettävä lumi lisää reppuun kivilastin vihloo jokaista huonoksi päässyttä alaselän nikamaa.

Luhta kertoo, että talviretket olivat viikon mittaisia.

– Sen verran jaksaa ruokaa ja muuta tavaraa kiikuttaa, hän sanoo.

– Talvella tukikohtana on keittimellä lämmitettävä teltta, jossa on kyllä ihan mukavat oltavat. Jos aina on kylmä, siitä tulee sietämätön kylmästressi. Talviretkillä on pakko olla sellaisia hetkiä, ettei ole yhtään kylmä, mieluummin päinvastoin.

Jorma Luhta on myös taitava kynäniekka. Kirjasta välittyy syvä luontotuntemus ja vahva läsnäolon tuntu. Luhta käyttää tekstissään eri saamenkielistä suomen kieleen vakiintunutta Lapin sanastoa: pounikko, kiekerö, vatselma, palsa ja skaidi.

Kirja on myös täynnä lintuja ja niiden ääntelyä, tunturipöllön uuhkailua.

– Se on kirjoitustekniikkani. Onhan siellä myös hajuja ja hiukan makujakin.

Lukiessa tuntee maastotyötä tekevän kuvaajan välittämää riemua pöllöhavainnoista sekä toisaalta surua ilmastonmuutoksesta ja pohjoisen nisäkkäiden ja lintujen lajikadosta.

– Monta lupaavaa sopulivuotta on lopahtanut siihen, että kesken talven on tullut muutaman päivän vesisadekausi. Yksikin lämpöaalto kesken talven tuhoaa sopulien pesinnän, Luhta selittää.

Hän kertoo, että sopulit viettävät talven lumen ja maan rajassa. Sinne ne kaivavat käytäväverkostonsa. Normaalioloissa siellä on nollakeli tai pari astetta lämmintä, eikä hirmupakkanen haittaa sopulielämää.

– Nuoskasää ja monen päivän vesisade kastelee hangen pohjia myöten. Ensin sopulit kastuvat, myöhemmin kaikki jäätyy ja kovenee. Pelkästään lisääntyvyys ei esty vaan kaikki sopulit voivat kuolla kerralla.

Luhdan mukaan on koko ajan todennäköisempää, että tulee tällaisia vesisadetalvia.

– Sekä Enontekiöllä että Utsjoella vanhat poromiehet sanovat, että talvet ovat aivan erilaisia kuin ennen.

Luontotietäjän sisältä löytyy myös romantikko. Ei Luhta sitä itsekään kiellä. Tunturipöllön poikaset ovat hänelle tulisilmäisiä peikkolapsia tai maahisia.

"Kun aurinko vajoaa alemmas ja luoteeseen, katajapensaan alta tai lohkareitten kätköistä juoksee esiin maahinen, harmaassa takkuisessa nutussa, isot valkoiset höyhenrenkaat tulisilmien ympärillä."

Isot pöllöt nauliutuvat Jorma Luhdan mieleen epätodellisina, selittämättöminä ja uskomattoman kauniina.

Erästä pöllönaarasta Luhta nimittää Hedwigiksi, Harry Potterin Hagridilta syntymäpäivälahjaksi saaman lemmikkipöllön mukaan.

Luhta kertoo 1990-luvulla lukeneensa ääneen tuhansia sivuja Harry Pottereita kahdelle kuulijalle.

Tunturipöllön rooli noidan lintuna on Luhdan mielestä passeli.

– Kun tunturin avaruuteen ilmestyy yhtäkkiä ihan valkoinen iso lintu, jonka siipien liike on hirmuisen hidas, tulee heti ensimmäisenä mieleen, että sen täytyy olla joku ylisen maailman olento.