Maastopyöräilyn suosio on kovassa nousukiidossa, ja Kuusamon ja Rukan maisemista löytyy valtavasti kauniita maastoreittejä pyöräiltäväksi. Päätin lähteä ensimmäistä kertaa maastopyörän selkään.
Kutsuin oppaakseni Ruka Freeridersin puheenjohtajan ja Rukakeskuksen vuokraamopäällikkön Henri Suopangin, joka lähti iloisena opastamaan minua uuden lajin saloihin.
Sähköavusteiset pyörät ovat nykyään suosittuja maastopyöräilyssä, mutta Suopanki ojentaa minulle luomupyörän, eli sellaisen ihan tavallisen. Näitä kuulemma tulee maastossa nykyään harvoin vastaan.
Jos on tottunut polkemaan Suomen armeijan parhaat päivänsä nähneellä ylijäämäpyörällä tai korkeintaan kolmivaihteisella mummonmankelilla, modernin maastopyörän satulaan kipuaminen saattaa olla hämmentävä kokemus. Nappuloita ja säätimiä sun muita venkuloita näyttää olevan hirveästi, ja kaikkien funktio ja käyttötapa pitäisi vielä muistaa ajaessa.
Pyörän selkään noustessa tajuaa, että eihän niitä nyt niin monta loppujen lopuksi ollutkaan. Yhdestä vaihe menee suuremmaksi, viereisestä pienemmäksi. Taka- ja etujarrut. Nämähän ovat tuttuja.
Hiukan enemmän haastetta tuo vipu, joka joko nostaa penkin korkealle tai painaa sen matalalle, sekä pikkuinen vipu penkin varren juuressa, jonka osoittaessa toiseen suuntaan jousitus antaa enemmän myöten (hyvä alamäessä) ja vastaavasti sen osoittaessa toiseen suuntaan jousitus antaa vähemmän myöten (hyvä ylämäessä).
Ennen kuin lähdemme kiertämään Pyhän jyssäystä, katsotaan penkin korkeus: hyvä korkeus on sellainen, että polkimen ollessa alhaalla, jalka on ihan pikkuisen koukussa.
– Pyhän jyssäys on mainio reitti aloittelijalle tutustua maastopyöräilyyn, kunhan tavallisella pyörällä on polkenut, kertoo Suopanki.
Suuntaamme siis sinne. Mäkeä ylöspäin polkiessa penkin on hyvä olla aivan yläasennossa.
Reitillä on muutamat pitkospuut. Ne tuottavat aloittelijalle hiukan vaikeuksia, mutta ei niiltäkään putoaminen vaarallista ole. Eikä kaatuminen. Yllättäen kaatuilua tuntuu tapahtuvan enemmän ylämäessä.
Kaikista jyrkimmät ylämäet pyörän voi taluttaa. Silloin ehtii myös paremmin katselemaan upeita maisemia, joita Pyhän jyssäyksen varrella vilisee.
Kun tuskainen ja hikinen ylämäki on taputeltu ja saavuttu vaaran päälle, alkaa se hauska osuus: alamäki.
– Katse kannattaa suunnata aina kauemmas eteenpäin, sinne minne on menossa, Suopanki neuvoo. Jos tuijottelee maahan suoraan renkaan eteen, tai keskittyy johonkin kiveen tai juureen, johon ei missään nimessä haluaisi osua, niin silloin siihen todennäköisesti osuu.
Suopanki neuvoo, että alas ajaessa polkimet kannattaa pitää samalla tasolla, muuten alhaalla oleva jalka voi osua kipeästi esimerkiksi kiveen. Nyt penkki lasketaan alas, eikä siinä oikeastaan edes kannata istua alas mentäessä, vaan seisoa tasaisesti polkimien päällä. Näin painopistettä on helpompi hallita, eikä ajaja lennä ratin yli eturenkaan osuessa juureen tai kiveen.
Eli: katse eteenpäin, penkki alas ja polkimet samalle tasolle keskenään. Nyt myös vaihdetaan pieni vipu penkin juurella toiseen asentoon, jotta jousitus auttaa kuskia möykyissä. Jarrutella saa ihan urakalla, alas ei ole mikään kiire ja sinne on parempi päästä yhtenä palasena kuin mahdollisimman nopeasti.
Alamäkeen ajellessa ja lempeän tuulen osuessa kasvoihin ei enää edes muista, millainen tuskien taival ylämäki oli. Tai ainakin se oli sen arvoista.