Aamuaurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Vaikka elokuun lopussa kesä on jo parhaat päivänsä nähnyt, Suomi-neidon päälaella tarkenee vielä t-paidassa. Kolmen naisen seurueellamme on edessään 63 kilometrin mittainen Kevon reitti, jonka aiomme patikoida etelästä pohjoiseen.
Ennen kuin heitämme rinkat selkään Sulaojan pysäköintialueella, autonsiirtopalvelun kuski nappaa kiesimme. Auto odottaisi meitä reitin päätepisteellä Kenesjärvellä neljän päivän kuluttua. Palvelu maksaa 160 euroa, koska emme löytäneet Sulaojan päästä sopivaa palveluntarjoajaa. Autonsiirtopalvelua voi kysellä ainakin paikallisilta taksi- ja matkailuyrittäjiltä.
Kevon luonnonpuistossa liikkuminen on sallittu vain merkityillä reiteillä. Sulan maan aikaan rotkoalueella saa retkeillä 15.6.–15.10. Olemme siis parahiksi liikkeellä – ja ehkäpä ennen kuin kaikki muut ruskaretkeilijät ennättävät paikan päälle.
Jylhän rotkolaakson laidalla tuntuu kuin olisi ulkomailla
Luomusjärven harjulla ovat vastassa tunturikoivujen kullankeltaisina välkkyvät lehdet. Molemmin puolin polkua maasta puskee pikkuruisia varpuja: on puolukoita, mustikoita, juolukoita ja variksenmarjoja. Harmi, ettei Kevon luonnonpuistossa saa poimia marjoja ja sieniä.
15 kilometrin taivalluksen jälkeen saavumme Geavvogeašláttun telttapaikalle. Kevon luonnonpuistossa leiriytyminen on sallittu vain virallisilla telttailualueilla. Viritämme majoitteemme solisevan pikkupuron varteen muiden leiriytyjien tavoin.
Toiset sytyttävät tulet sillä aikaa, kun päätän vilahtaa huuhtomaan ensimmäisen päivän hiet läheiseen järveen. Onneksi räkkäaika on jo takana päin, joten saamme istuskella ja lämmitellä nuotion loimussa rauhassa. Iloksemme polttiaisiakaan ei näy mailla halmeilla.
Kuulemme, että edeltävänä yönä komeat revontulet ovat valaisseet pohjoisen taivaan. Niinpä laitamme herätyksen puolille öin, sillä revontulitutka lupailee pohjanpaloja tällekin yölle. Vesisade kuitenkin vesittää suunnitelmat: taivas vain tihuuttaa harmaana ja utuisena.
Geavvogeašláttu jää aamulla taakse, kun kiipeämme ensimmäistä kertaa tunturimaisemaan puurajan yläpuolelle. Säätila vaihtelee alituiseen: saamme niskaamme vettä, paistattelemme auringossa ja etenemme sivutuulessa.
Kevon kanjoni syvenee kauempana reitin oikealla puolella. Vastakkaisella tunturiylängöllä erottuu liikettä. Siellähän laiduntaa porotokka! Eikä ihme, sillä Kevon alue on poronhoitoaluetta. Koko reitin varrella ohitamme pariin kertaan paliskuntien rajoilla sijaitsevat esteaidat.
Suohpášájan taukopaikalla kuivattelemme varusteitamme päiväkäyttöön soveltuvassa hirsikodassa. Lounastamme yhdessä puolalaisen pariskunnan kanssa. He kertovat vaeltaneensa viime vuosina Alaskassa ja Himalajalla. Ehkäpä Suomen luonto ei kalpene tällaisillekaan maailmanluokan kohteille.
Kevon ehdottomasti mieleenpainuvin näkymä avautuukin pian edessämme, kun ihmettelemme jylhänä repeävää rotkolaaksoa. Paikoin lähes 80 metriä syvä Kevon kanjoni on maisema vailla vertaansa, ja siksi se on myös piirtynyt varmasti jokaisen täällä retkeilleen muistin sopukoihin.
Fiellun vesiputous kuohuu telttapaikan kainalossa
Tunturikoivikon ja avotunturin värittämä päivätaival päättyy Fiellun putoukselle. Takana on muutama napakka lasku ja nousu kurujen poikki ennen kuin putouksen humina alkaa kuulua. Laskeudumme jyrkkiä portaita Fiellogahjohka-joen varteen, jossa meitä odottaa ensimmäinen vaijerikahlaamo.
Vaihdamme vaelluskengät kumipohjaisiin tossuihin ja vedämme housunlahkeet polvien yläpuolelle. Rinkan remmit jätämme auki, jotta haverin sattuessa painavat kantamukset eivät veisi mukanaan. Virtaus on voimakas, mutta köyden päässä riippuvasta käsilenkistä saa riittävästi tukea.
Fiellogahjohka on vuolaana jokena esimerkki paikasta, josta voi hyvin täyttää juomavarastoja. Vaikka Kevon virtaavat vedet ovat tavallisesti juomakelpoisia, vesistöjä ei ole tutkittu. Siksi vesi kannattaa varuilta keittää. Itse käytin vedensuodatinpulloa, eikä pöpöjä tarttunut matkaan.
Saavumme telttailualueelle viimeisten joukossa, koska olemme nautiskelleet 15 kilometrin päivätaipaleesta antaumuksella. Tuntuu, että vähän väliä voisi vain huokailla ja ihailla ympäröiviä tunturimaisemia. Onneksi ystäväni houkutteli reissulle mukaan. Tämän takia kotimaan luontomatkailua kannattaa harrastaa.
Moni muukin seurue vaikuttaa kävelleen samanpituisia päivämatkoja kuin mekin. Löydämme lopulta passelit paikat teltoille. Puisia lavereita voi tarvittaessa hyödyntää, jos maastosta ei tahdo löytää tasaista kohtaa. 26-metrinen Fiellun putous pauhaa taustalla tuudittaen meidät mukavasti uneen. Jylinä muistuttaa ystäväni mielestä erehdyttävästi moottoritien kohinaa.
Huomaamme nyt ensimmäisen kerran, että kännykällä on turha yrittää löytää verkkoa. Kevon luonnonpuistossa voikin olla katvealueita riippuen oman operaattorin verkosta. Useimmiten verkkoon saa yhteyden ainakin silloin, kun kipuaa korkealle avoimeen maastoon.
Vaihtelevalla reitillä kahlataan joen yli neljä kertaa
Fiellun putoukselta matka jatkuu aamukoitteessa takaisin avotunturiin. Nousua kertyy kolmisen kilometriä, kun kapuamme ensin portaita ja sitten muhkuraista polkua. Hengitys tasaantuu vasta tunturissa, jossa maasto on muodoiltaan melko tasaista mutta silti kivikkoista.
Kevon reitti erkanee omaksi polukseen Kuivin reitin risteyksessä. Kesän 2022 aikana Metsähallitus on parantanut Kevon retkeilyrakenteita. Merkittävin kohde on ollut juuri Kuivin reitillä sijaitsevan Guivin kämpän uudistaminen. Syyskuun alusta lähtien Kuivin reitti on taas ollut käytössä.
Hieman soisten tunturiosuuksien jälkeen laskeudumme ensimmäistä kertaa aivan kanjonin pohjalle. Komeana kasvava männikkö tuo vaihtelua sitkeille katajapensaikoille, joiden käppyröityneet sormet hapuilevat kohti taivasta. Sateenkaarikin ilmaantuu taivaanrantaan.
Roajášjávrin taukopaikalla tankkaamme Kevojoen ylityksiä varten. Riisumme joen pientareella varuilta housutkin pois, mikä on hyvä veto, sillä vesi ulottuu parhaimmillaan puoleen reiteen. Jalkateriä ja pohkeita jäätävän kylmä vesi virkistää tai kivistää – riippuen retkeilijän mielentilasta.
Meitä vastaan tarpoo nainen, joka kertoo taivaltavansa koko Kevon reitin vain yhdessä päivässä. Pikkureppu, sauvat ja koirakaveri vauhdittavat matkantekoa. Luonnonpuistossa on koirat on pidettävä aina kytkettyinä.
Loivapiirteisten tunturiharjanteiden jälkeen alkaa pitkä lasku takaisin kanjonin pohjalle. Jyrkissä portaissa on yli 400 askelmaa, joten etureidet saavat kyytiä. Alas Kevojoelle avautuva maisema muistuttaa kummasti Norjasta tuttuja ylväitä vuonoja.
Kenties varsin möykkyisen Gaskkamuš Njaggaljávrin telttapaikan takia saamme viettää yön keskenämme, vaikka muuten telttapaikoilla on ollut useampikin seurue. Pulahdan ilomielin ilkosillaan hyytävän joen syleilyyn. Vedessä kelpaa muutenkin huljuttaa jomottavia jalkateriä yli 20 kilometrin patikoinnin jälkeen.
Kevon kivikkoisessa maastossa saa nauttia kilometreistä
Hento vesisade naputtaa vasten telttakangasta, ja kanjonin toiselta laidalta kantautuu virtaavan joen tai vesiputouksen humina. Yö sujuu yllättävän hyvin, vaikka kivet hiukan muistuttavat olemassaolostaan makuualustan alla.
Tälläkin telttapaikalla on tuttuun tapaan valmiiksi pilkottuja halkoja, tulentekopaikka, kuivakäymälä sekä sekajäteastia. Osalla telttailualueista on myös ekopisteet, vaikka jokaisen retkeilijän kannattaakin aina kantaa omat jätteensä pois maastosta.
Lähdemme tarpomaan viimeisen päivän etappia, reilua 10 kilometriä. Nousemme hetkeksi pois jokivarresta, kunnes palaamme sinne takaisin. Pian reitti kipuaa hetkellisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin. Kallioon kiinnitetyt askelmat ja köysikaide auttavat rymyämään ylöspäin.
Ennen reitin viimeistä kahlaamoa maasto tasoittuu. Nyt kun olemme saavuttaneet reitin pohjoisosan, Njakaljärvien ihastuttava maisema antaa virtaa viimeisille kilometreille. Järvet ovat Kevojoen laajentumia, ja ne kimmeltävät kanjonin pohjalla toisiaan seuraillen.
Viimeinen kunnon nousu ylös kanjonin toiselle laidalle sujuu yllättävän vaivattomasti. Komealta näköalapaikalta voi vielä heittää hellät hyvästit kanjonimaisemalle. Tänne on päästävä ehdottomasti uudestaan – ehkäpä seuraavalla kerralla ympyrän malliselle Kuivin reitille, joka olisi logistisestikin piirun verran Kevon reittiä helpompi.
Kun on talsinut lähes kokonaan Kevon reitin päästä päähän toistakymmentä kiloa painava rinkka selässään, tuntee mukavan poltteen reisi- ja pohjelihaksissa. Vaikka reittiä pidetään vaikeakulkuisena, koen, että hyvällä peruskunnolla, kunnon kengillä ja riittävällä vaelluskokemuksella maastot selättää mennen tullen. Toki kahluupaikat tuovat oman jännittävän lisänsä reitin varrella.
Puolikuun kappaleessa todetaan, että ”viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin”, mutta tällä kertaa jokaisesta kilometristä haluaa nauttia täysillä – niin mieleenpainuva Kevo on. Juuri ennen Kenesjärven parkkipaikkaa pilviverho repeää ja aurinko pilkistelee kangasmetsän siimeksessä.